WE NEED TO TALK ABOUT KEVIN
Jokainen vanhempi voi katsoa tätä kauhulla ja samaistua näihin vaikeisiin kysymyksiin
HALLOWEEN MONTH #5
Seuraavaksi on arviovuorossa Kenneth Branaghin Frankenstein. Kuten lupasimme, nyt on arviovuorossa ➡️ Lynne Ramsay’s WE NEED TO TALK ABOUT KEVIN
We Need To Talk About Kevin on muodostunut jonkinlaiseksi ilmiöksi vuosien varrella. Nimestä on tullut meemi. Pääosan esittäjästä ei voi puhua ilman että mainitsee hänen häiriintyneen yksityiselämänsä ja aihepiiri on muutenkin hyvin universaali: Jos äiti pelkää poikansa mielenterveyden puolesta. Jos hänessä on jotain vikaa vai oliko poika alusta saakka häiriintynyt.
Elokuva alkaa Tilda Swintonin näyttelemän Evan juhlinnasta Espanjassa. Hauskuuden keskiössä on paljon punaista maalia ja hyppäämme sitten nykyaikaan missä punainen maali näyttäytyy ihan eri kontrastissa. Tarkkaavaiset katsojat näkevät punaisen värin läpi elokuvan joko suorassa tai epäsuorassa merkityksessä. Pääasiassa se tarkoittaa verta ja Evan taakkaa äitinä. Punainen tulee joko takertuvana maalina, symbolisena tomaattimurskapurkkina, neonvaloina tms. Silti on huomiolle pantavaa että tässä on hyvin vähän verta tai väkivaltaa mutta se on silti yksi ahdistavimpia elokuvia mitä olen nähnyt.
Kun sitä mietti onko sen paikka tässä Halloween – listassa niin lopulta se on. Vahva ahdistus on osa kauhugenreä. Sen nimihenkilö on joku joka tykkää tehdä väärin samassa ahdistavassa merkityksessä kuin Malcolm McDowell Kellopeliappelsiinissa. Paljastukset itsessään ilmestyvät kauhistuttavassa merkityksessä. Välillä kun olen katsonut tämän toistamiseen, se näyttäytyy surullisena draamana. Sitten ahdistavana kauhuleffana ja välillä character studyna missä äiti ja poika ovat toistensa peilikuvat mutteivat sitä myönnä toisilleen. Jokainen vanhempi voi katsoa tätä kauhulla ja samaistua näihin vaikeisiin kysymyksiin “Johtuuko se minusta vai lapsestani?”
Elokuvasta ei voi puhua ilman elefanttia huoneessa eli Ezra Miller. Ehkä hän esittää itseään tässä ja hänen käytöstään ei tarvitse puolustaa mutta suorittajana hän on ainutlaatuinen. Hän esittää Kevinia hyvin syvästi ja myy jokaisen tunteen tai teeskennellyn tunteen katsojalle. Saatuaan apua Miller on palannut osittain parrasvaloihin ja tekee Lynne Ramsayn kanssa yhteistyötä jälleen uudessa vampyyrielokuvassa. Sitä sitten odotellessa…
Tilda Swinton on myös hallinnut jokaisen kätketyn ja ei-kätketyn tunteen esiintyjänä. Hänen esittämänsä Eva ei ole hirviö vaikkakin hyvin viallinen kun hän ei halunnut äidiksi ja nyt hän maksaa siitä hintaa. Elokuva ei anna hänelle armoa. Vaikka ilon hetkiä olisi, se on osa suurempaa suunnitelmaa. Swinton on tehnyt paljon upeita suorituksia vuosien varrella kuten Michael Clayton, Narnia ja Suspiria mutta tämä on puhtaasti raain.
Elokuva kerrotaan kahdessa ajanjaksossa ennen ja jälkeen “tapahtuman”. Vaikka arvaisi tai ei arvaisi mitä tuleman pitää, se pitää otteessaan. Jos tästä ei pidä, se tulee epäjohdonmukaisesta kerronnasta tai yleisestä nihilistisestä tunnelmasta. Ohjaaja Lynne Ramsay on koonnut kohtaukset filminpalasista mitkä tavoittavat Evan mielenmaiseman. Se ei ole johdonmukaista tarinankerrontaa vaan mielenmaisema. Koska elokuva on yhtä hyvä kuin loppu vain voi olla niin kaikkein iskevimmät kuvat säästetään siihen. Jos on pelännyt lopputulosta, tässä se on.
Merkille pantavaa on myös Lionel Shriverin kirja mikä perustaa sen syystäkin v. ’99 ja kerronta koostuu Evan kirjoittamista kirjeistä. Narratiivi antaa ymmärtää että vika voi olla suurimmaksi osaksi hänessä ja Kevinista tuli mitä tuli. Elokuva on kuvallista kerrontaa joten joitain asioita jätetään kertomatta tai Ramsay jättää tulkinnanvaraa. Mitä elokuvasta ajattelee, koostuu siitä mitä viimeisessä kohtauksessa tapahtuu. Ehkä se on osa manipulaatiota mitä annettiin ymmärtää aiemmissa kohtauksissa tai sitten se on Shriverin tavoittelema optimismi kun äitiys tulee olosuhteiden pakosta. Joka tapauksessa viimeiset 20 min on järkyttävää ja hypnoottista katseltavaa. We Need To Talk About Kevin päätyy loppunsa takia tiettyihin kategorioihin ja siksi kaikista maailman kevineista on puhuttava. Elokuva ei tarjoa selitystä käytökselle. Meillä on vain spekulaatiota pojan mielenterveydestä, vahvistusta äidin synnytysmasennuksesta ja isän (loistava John C. Reilly) passiivisuudesta. Nature vs nurture kysymys jää joka tapauksessa ilmaan. Symbolismia on joka kohtauksessa ja helppoja vastauksia ei saa.
⭐️⭐️⭐️⭐️½
