PET SEMATARY (1989)

HALLOWEEN MONTH #1… Seuraavaksi on luvassa Ruggero Deodaton Cannibal Holocaust. Nyt on luvassa Mary Lambert’s PET SEMATARY…

Stephen Kingin kirja Pet Sematary ilmestyi 1983, innoitettuna kauhun hetkestä kun Kingin oma poika oli vähällä jäädä rekan alle ja siitä jälleen yksi idea otti tuulta alleen. King kirjoittaa näitä tarinoita salamannopeasti ja näihin aikoihin mahdollisesti aineiden vaikutusten alaisena. Tarina on itsessään kiehtova: “Vaikka suru olisi kuinka kova, kuolleiden täytyisi pysyä kuolleina”

Lemmikkihautausmaa pysyy tässä eräänlaisena tunnelmantuojana ja varoituksena for the things to come. Creedin perhe muuttaa uuteen taloon ja lemmikkikissa Church menehtyy traagisesti. Isän (Dale Midkiff) kuultua naapuriltaan (Fred Gwynne) hautausmaan maineesta, hän ottaa ohjat omiin käsiinsä ja herättää kissan kuolleista. Pian alkaa muutakin tapahtua. Ohjaaja Mary Lambert oli tätä ennen erikoistunut musiikkivideoihin ja tämä oli hänen ohjausdebyyttinsä. King, joka toimi käsikirjoittajana, valitsi hänet tehtävään ja painavana syynä koska tämä oli kirjan fani.

Joitain poikkeuksia lukuunottamatta, tämä on uskollinen adaptaatio. Kirjaa lukemattomana tämä on epätoivoinen sotku ja vaikka olisin lukenut sen, olisin silti ymmälläni. Vaikka kirjailija itse olisi käsikirjoittaja, se ei ole automaattisesti hyvä asia. Stephen King tekee parhaimmillaan hyytäviä tarinoita ja he jotka seuraavat hänen jalanjälkiään, tekevät uskomatonta jälkeä. Jotkut tarinat ovat asia erikseen. Se menee Kingin ja Lambertin piikkiin että näin kävi mutta jos aikoo myydä tämän tarinan, joku muu kuin Dale Midkiffin kaltainen patsastelija olisi voinut olla parempi pääosaan.

Kun King ampuu yli niin hän ampuu yli. Creedin perheen asuinalue on kuin kävelevä red flag ja suunniteltu kuolemanansa. Tämä on niitä elokuvia missä ei tarvitse olla älykäs ihminen vaan kaikki emotionaaliset päätökset voidaan pistää hautausmaan magian piikkiin. Reilua siihen saakka kunnes tajuaa että varoitusmerkkejä ehti olla jo viisi kertaa ennen raskaita päätöksiä. Tämä olisi voinut olla raskas tarina surusta mutta nyt se on melodramaattinen ja outo. King sortuu yleensä tällaiseen. Ilmapallo mikä ilmestyy outoihin paikkoihin, voi olla erikoinen näky vaikkei pelottava. Tässä rekka ilmestyy joka käänteessä ja jopa silloin kun se ei ole tarpeen. Palokuntaa ei näköjään tarvita paikalle kun rekka ilmestyy ohi 19:ta kertaa ihan vaan syistä.

Elokuva aloittaa erikoisella, surrealistisella tunnelmalla mutta se ei kehity miksikään pelottavaksi. Siitä tulee parhaimmillaan masentava muttei toivotulla tavalla. Elokuvan dramaattisuuden taso on teknisesti yhtä loistavaa kuin amerikkalaisissa saippuaoopperoissa. Miten Dale Midkiff voi olla näin puupökkelö ja Lambert voi valita näin melodramaattisia otoksia näyttelijöistään? Hautajaisten pitäisi olla tragedian kohokohta mutta sitten siitä tulee epätoivottu farssi. Vaikka jännitettä alustetaan, ei kukaan käyttäydy näin hautajaisissa.

Asiaa ei auta myöskään turhat jutut. Denise Crosbyn esittämän Rachelin lapsuudentraumat ja tyttären Ellien enteet ovat lopulta vain ikkunakoristeita. Ei kaiken tarvitse olla yhtä selitystä mutta olin ihan hukassa miten ne liittyvät kokonaisuuteen. Jopa koomiseksi yltävät kunnianosoitukset An American Werewolf in Londonin suuntaan ovat vain häiriöksi.

Jos on jotain positiivista, The Munsterseista tuttu Fred Gwynne ja muut antavat kaikkensa saadakseen kaiken toimimaan. Denise Crosby ei ole hassumpi ja lapsinäyttelijät varastavat huomion. Erityisesti Miko Hughesin suoritus hyvin nuorella iällä osuu naulan kantaan. Kauhufanit bongasivat hänet myöhemmin Heather Langenkampin poikana Wes Craven’s New Nightmaressa ja sitten autistisena poikana Bruce Willisin toimintatrillerissä Mercury Rising. Hän ja hahmo nimeltään Zelda vastaavat joistain häikäisevistä maskeerauksista.

Pet Sematary keräsi kulttimainetta vuosien varrella. Sen arvosanat on vaihdellut 0/5 ja 4/5 välillä. Mielestäni se on mauton ja tyhmä. Ainakin se on muistettava tunnelmansa ja erikoisten valintojen takia kun taas mielestäni paremmin näytelty 2019 uusversio oli loogisempi muttei silti kauhean muistettava. Silti en haluaisi miettiä kauheiden hetkien kohdalla miksi näin tapahtuu kun se oli jo muutenkin huono idea. Kun ruutu muuttuu pimeäksi, se summaa koko elokuvan: absurdi ja hämmentävä.

⭐️⭐️+ /5