MARY SHELLEY’S FRANKENSTEIN
Kaikkein suurin ongelma tässä on ohjaaja ja pääosan esittäjä itse
HALLOWEEN MONTH #6… Seuraavaksi arviovuorossa on luvassa Alfred Hitchcockin The Birds. Nyt on arviovuorossa ➡️ Kenneth Branagh’s FRANKENSTEIN
Kenneth Branaghin Frankenstein sai alkunsa Francis Ford Coppolan Draculan menestyksen myötä. Siitä tuli menestys ja Frankensteinista tuli seuraava helppo tapaus. Coppola olisi alun perin tehnyt sen itse mutta päädyttyään erimielisyyksiin Branaghin kanssa mihin lopullinen elokuva kallistuisi, hän jäi pelkästään vastaavan tuottajan osaan. Branagh sai tehdä mielensä mukaisen oopperan tuntuisen, suuren tuotannon ja oli lopulta pääosassa itse Victor Frankensteinina. Siitä ongelmat alkoivat…
Mary Shelleyn klassinen kauhuromaani on hakenut vertaistaan mitä tulee adaptaatioihin. Coppolan Dracula kutsuu itseään kirjalle uskollisena vaikka siitä voidaankin poimia kuinka paljon se keksii juttuja. Kenneth Branaghin versio Frankensteinin tarinasta on tällainen. Se saa suurimmat story beatit oikein mutta keksii paljon omia juttuja. Se ei ole heikkous. Heikkous on siinä että Branagh’lla on liikaa vastuullaan.
Mary Shelley’s Frankenstein (kutsutaan sitä sillä nimellä) on mielenkiintoinen kokeilu missä Shakespeare kirjallisuuteen (ja kirjallisuuteen yleensä) erikoistunut ohjaaja on päässyt toteuttamaan kaiken haluamansa ja epäonnistuu egonsa takia. Pidin koko ajan siitä mitä näin ja kuulin vaikka samalla pyörittelin silmiäni valinnoille. Frankenstein oli 90-luvun alun seurausta sille kun kauhu eli vielä eksistentiaalisessa vaiheessa ja Bram Stoker’s Dracula oli aikuisten kauhua mikä houkuttaa Oscar katsojia ja isoja nimiä joten siksi näemme Branaghin kaltaisen ison visionäärin ja Robert De Niron kaltaisen supertähden hirviönä.
Ohjaaja Frank Darabont kirjoitti käsikirjoituksen ja haukkui lopputuloksen. Käsikirjoitus ei heijastunut valkokankaalle hänen toivomallaan tavalla ja voi vain kuvitella mitä oli meneillään. Branagh antaa visuaalisen näytön kertoa tarinaa ja kykenee kaiken epäselvän kaaoksen keskellä saamaan rakkaustarinasta jotain irti mutta nekin ovat outoja valintoja. Hän antaa kameran pyöriä ympäriinsä kauniiden lavasteiden keskellä ilman että löytää keskittymistään. Kamera pyörii melkein joka kohtauksessa oli kyse normaalista keskustelusta, seksistä tai tanssista. Olisi tosin ollut tärkeämpää keskittyä Helena Bonham Carteriin ennen kuin kamera päättää pyöriä.
Tämä ei ole välttämättä kauhistuttava mutta suuri ja traaginen. Tällaista ison budjetin kauhuelokuvaa ei enää tehdä. Nyt ei olisi varaa palkata Robert De Niroa esittämään hirviötä. Hullut lavasteet ovat elokuvan suurin vahvuus ja oli se sitten kauhua tai ei, niin tällaisia hybridejä ei tehdä. Jos on suorituksista valittava niin Branagh keskittyy kaikkein eniten saamaan Robert De Nirosta ja Helena Bonham Carterista niin dynaamiset suoritukset ulos kuin mahdollista. Ne eivät ole kummankaan parhaimpia vaikka energia on huomattavaa. Carter oli tottunut olemaan hienoissa pukudraamoissa näihin aikoihin ja siksi se luonnistui häneltä hyvin. De Niron maskeeraus on hämmästyttävä. Kirjassa hirviöllä on pitkät hiukset ja keltainen iho mutta tässä siitä ei ole jälkeäkään. De Niro näyttää melkein kuin eri kallon palasista kootulta erivärisiä silmiä myöten mikä on aika luova ratkaisu.
Koska Boris Karloffin tulkinta on ollut niin vaikutusvaltainen, tämäkin lainaa kirjasta poiketen kuuluisan repliikin “It’s Alive” ja koska kirja ei vaivaudu selittämään yksityiskohtaisesti miten Victor onnistui herättämään hirviön kuolleista niin tämä tekee kaikkein ylitseampuvimman laboratorion sähköankeriailla ja altailla samalla kun Branagh tykkää esitellä kroppaansa operaation aikana. Aina kun olen nähnyt tämän elokuvan, unohdan keitä siinä on ollut. Itse Mozartia esittänyt Tom Hulce on tässä parhaana ystävänä Henryna joka esittää mielipiteensä ja katoaa yhtäkkiä. Ian Holm on isäpappa Frankenstein ja hyvä jos häntä muistaa mitenkään. Rytmitys on elokuvan vaihtelevin kompastuskivi. Tämä on niin hutaistu että motivaatiot ovat hukassa. Välillä kohtauksille annetaan aikaa hengittää ja Victor on samalla aaltopituudella hirviön kanssa. Sitten tulee kirjan tärkeä juonikuvio mikä murtaa perheen ja tässä se tapahtuu niin nopealla aikataululla. Tällaisia esimerkkejä on lukuisia ympäri elokuvaa.
Kaikkein suurin ongelma tässä on ohjaaja ja pääosan esittäjä itse. Branagh on keskittynyt niin paljon kameran takana työskentelyyn että hänen suorituksensa vaikuttaa läpi elokuvan puisevalta ja hajuttomalta. Victor Frankensteinin kuuluisi olla osittain mielipuolinen, kaiken menettänyt, murtunut mies mutta Branaghin Shakespeare vaistot johdattivat hänet muualle. Hän tuntuu välittävän Victorin ja Elizabethin romanssista mille annetaan nyt enemmän huomiota ja kieltämättä olin hyvin vaikuttunut. Se johtaa elokuvan kaikkein groteskiin maskeeraukseen mikä murtaa yleisön. Voi vain toivoa että koko elokuva olisi ollut tuollainen.
Kenneth Branaghin Frankenstein hyötyy upeista lavasteista ja suorituksista mutta kyyniset synnit laahaavat sen. Siihen on syynsä että Francis Ford Coppolan Draculasta puhutaan vieläkin ja tästä ei. Kahdessa tunnissa saatiin aikaan paljon vaikka aika oli kortilla. Tämä olisi tarvinnut lisää huolenpitoa jotta tärkeät hetket uppoisivat. Kun Mary Shelleyn ääni julistaa vertahyytävän tarinan, sen pitäisi pitää lupauksensa. Se on uljas vaikkakin harhaanjohdettu yritys
⭐️⭐️⭐️-
