CANNIBAL HOLOCAUST

HALLOWEEN MONTH #2

Cannibal Holocaust ei ole helppo tapaus. Siitä on kiistelty, reagoitu voimakkaasti, kehuttu ja inspiroitu tietyin osin. Minulla kesti 15 vuotta aikaa katsoa se koska ajattelin pistänkö aikani vain shokkiarvoon kannibalismista. Onko tässä muutakin?

Elokuvan ristiriitainen maine herättää edelleen keskustelua. Controversy johti joihinkin katumuksiin ja osa jää omien arvioidensa nojaan. Se oli ainakin perustana nykyiselle found footage genrelle. Tarinassa professori Monroe (Robert Kerman) joukkioineen lähtee etsimään kadonneita fotojournalisteja Amazonin viidakoista törmäten samalla lukuisiin heimoihin ja heidän tapoihinsa. Tämä ei ole tarina mitä näkee ihan joka päivä. Mainoslause “The Most Controversial Film Ever Made” voi olla harhaanjohtava jos odottaa puolentoista tunnin täydeltä verikekkereitä. Ensin tämä on tutkimusmatka viidakossa ja etsivätarina kunnes 1/3 kulutetaan löytyneen materiaalin tutkimiseen. Loppu jättää päähenkilöt etäisiksi ja huono-oloisiksi.

Cannibal Holocaust ei ole täydellinen missään nimessä. Se voi tuntua joillekin liian tekopyhältä jos haluaa kommentoida eksploitaatiota mutta hyötyy eksploitaatiosta. Vähän kuin Joker: Folie á Deux hyväksikäyttää DC:n nimeä omiin tarkoituksiinsa. Mixing the signals on tämän ongelma mutta suurimmaksi osaksi vahvuus. Me haluamme tietää mitä elokuvantekijöille tapahtui ja vastausten kanssa on elettävä. Ei niiden ole pakko olla miellyttäviä ja täten olemme tirkistelijöitä siinä missä johtajat lopussa.

Ohjaaja Ruggero Deodato on julistanut itsensä kannibaaligenren isäksi vaikkakin muita elokuvia ehti olla ennen Cannibal Holocaustia. Tämä on ainakin ainutlaatuinen sisällönsä suhteen kun muut olivat enemmän eksploitaatiota. Sen musiikki on ihmeellisen rauhoittavaa ja muuttuu välillä yhtä pahaenteiseksi kuin John Carpenterilla. Se on etsivätarina ensin ja muuttuu lähempänä loppua eksploitaatioksi ja found footagen perustaksi. Deodaton nerokkuus perustui älyväläyksiin pitää koulusta vastavalmistuneet näyttelijänsä piilossa kuvausten jälkeen melkein kuin markkinointikikkana että etsivien löytämä materiaali on todellista. Vähän kuin The Blair Witch Project vuosia myöhemmin. Tämäkään ei ole täysin alkuperäinen idea. Dracula – romaani ja Orson Wellesin radiokuunnelma War of the Worlds onnistuivat myös uskottelemaan lukijoilleen ja kuuntelijoilleen jotain mikä ei pidä paikkansa. Silti tekniikat ovat hyvin ajateltuja. Kameratyö on hyvin tasaista ja shakycam elementit tulevat kuvioihin materiaalin löydyttyä jolloin katsoja asettuu löytäjien asemaan. Täten raivoava hosuminen on oikeutettua. Näissä elokuvissa on sanottu olleen myös rasistisia elementtejä ja vaikka lopun perusteella niin voi ajatella, valkoiset tunkeutujat ovat todellisia vihollisia. Elokuva pitää jännän rakenteen yllä ja saamme johtolankoja siitä mistä on kyse. Sitten kaikki alkaa käydä järkeen. Loppu herättää myös journalistisia kysymyksiä.

Deodato joutui väistämättä jonkinlaiseen vastuuseen elokuvan realismista. Hän katui sitä myöhemmin kun oikeita eläimiä kidutettiin ja tapettiin realismin nimissä. Siihen ei ollut tarvittavaa proteesia ja täten tällaista tapahtui. Se ei ollut oikein silloin eikä nytkään ja hyvä niin. Vaikkakin sen voi nähdä osana dokumentaatiota koska tällaisia ei enää sallita niin se on osa elokuvahistoriaa. Siitä voi oppia. Found footage elementit veivät hänet oikeuteen Italiassa kun monet elokuvan nähneet luulivat materiaalia oikeaksi. Piilossa olleet näyttelijät jouduttiin tuomaan oikeudenkäyntiin todistamaan realismin vääräksi. Silti elokuva ei nähnyt ensi-iltaansa monessa maassa vasta kuin paljon myöhemmin. Englannissa se tunnettiin video nasties – luokittelussa.

Cannibal Holocaust on kaikenlaista. Joillekin se on snuff video. Eksploitaatiota varmasti. Seikkailuelementtejä löytyy myös. Sen oma arvelluttava moraalisuus muistuttaa siitä mitä jotkin sellaiset kuin Michael Haneken Funny Games teki myös. Katsoja on syyllisen osassa osallistuessaan tapahtumiin. Kulttuurin kunnioittaminen, oma vastuu ja läntisen sivistyksen tunkeutuminen muualle ovat viimeisiä sanoja. Täten kuvat ovat oikeutettuja. Vaikka siinä ei ole parhaimpia suorituksia ikinä, sen oma realismi sai sen toimimaan. Cannibal Holocaust inspiroi monia ihan found footagea ja Eli Rothia myöten. Kannibaaligenre ei elä nyt ihan kulta-aikaansa mutta perintö itsessään elää. Se on rankkaa katseltavaa mutta silti hyvin ajatuksella tehty. Jos valitsee tämän ja Blair Witchin välillä, ne ovat omat petonsa. Elokuvantekemisen näkökulmasta sitä on hauskempaa katsoa ja mietiskellä. Koska found footage keskittyi Blair Witchin ja Paranormal Activityn jälkeen kameralla kikkailuun ja rajoitti itseään, Cannibal Holocaust on vielä ihan Feature Filmin oloinen kunnes se muuttuu joksikin muuksi. Musiikki muistuttaa siitä kuinka olisi kiva olla jossain muualla ja lopullinen valinta “Ehkä joskus pitää ajatella vastuullisesti”.

⭐️⭐️⭐️½