Elokuvavuosi 2024 on nyt tässä ja täynnä sekalaisia siunauksia joko laadun, lakkojen tms. takia. Tämänkertainen listani luo toivoa sille että seuraava vuosi on lupaava koska saamme toivottuja julkaisuja samalla kun toivoo pienempien, keskisuurten elokuvien saavan huomiota myös.
Näin tänä vuonna myös poikkeuksellisen paljon huonoja julkaisuja ja siksi kerron ne kaikessa lyhykäisyydessään mitkä olivat pettymyksiä tai muuten vaan kamalia…
CROW (2024)
MADAME WEB
THE STRANGERS: CHAPTER 1
MEAN GIRLS (2024)
TRAP
MILLER’S GIRL
HORIZON – AN AMERICAN SAGA: CHAPTER 1
MEGALOPOLIS
Nyt ne mitkä melkein pääsivät listalleni ja harmitti jättää ne ulkopuolelle. Emilia Perez minkä näin Rakkautta ja anarkiaa festarilla. Se tulee Suomeen tammikuussa ja katsokaakin että näette tämän Jacques Audardin genre mixin poikkeuksellisesta gangsterista. Heretic mikä on Hugh Grantilta poikkeuksellinen suoritus tässä uskontoa ja näkemyksiä kyseenalaistavassa kauhutrillerissä. The Fall Guy mikä on tämän vuoden paras puhdas toimintaelokuva. Dokumentti The Life and Deaths of Christopher Lee mikä sai Suomessa kehnot katsojaluvut mutta on näkemisen arvoinen sivistyneen kauhulegendan pitkästä elämästä. Deadpool and Wolverine… the most fun in movie theatres this year. Civil War mikä oli yllättävän lähellä todellisuutta ja Kirsten Dunstin suoritus sotatantereella olevana toimittajana palkitsee kaiken. Viimeisenä Clint Eastwoodin Juror #2 minkä olisi pitänyt päästä teattereihin. Sen verran osuva se on. Vanhanaikainen trilleri 12 Angry Menin tyyliin mikä ei puolia valitse.
Nyt ne varsinaiset…
THE HOLDOVERS
Tämä ilmestyi Finnkinoon tammikuussa niin laskenpa sen mukaan. Tämä on moderni jouluversio Christmas Carolista tai It’s A Wonderful Lifesta mikä oltaisi voitu tehdä tyylinsä ansiosta 70-luvulla kun Jack Nicholsonin tähdittämät draamat tekivät tuloaan ja muuttivat elokuvaa. Alexander Paynen ohjaama ja Paul Giamattin tähdittämä lämminhenkinen ja hauska kouludraama pitää hyvin otteessaan vuoden katselin jälkeen. Jokainen pystyy jollain tasolla samaistumaan Giamattin esittämään opettajaan joka aloittaa sivaltavana vihollisena ja näyttää haavoittuvaisemman puolensa elokuvan edetessä. En yhtään ihmettele jos tätä katsotaan useampana jouluna vuosienkin päästä.
⭐⭐⭐⭐½
SUBSTANCE
Tämä elokuva koettelee sisuskaluja sietokyvyn osalta mutta sitäkin enemmän tunnetilaa. Substance ei ole pelottava mutta sitäkin ahdistavampi. Kameratyö pitää kaiken Demi Mooren tai Dennis Quaidin kasvoilla joko tiukasti kiinni tai mahdollisimman inhottavasti lähellä hikoilevaa naamaa tai suuaukkoa ikäänkuin viestitellen mihin katsoja on lupautunut. Loppu voi olla villi pysäkki mutta sitä surullisempi ja yksinäisempi tunnetaakka Demi Moorella ja hänen kaksoisolennollaan Margaret Qualleylla on. Kyse on huonosta itsetunnosta ja turhautumisesta miesten ympäröivässä maailmassa jolloin mikään määrä kauneushoitoa ei auta. Tämä on Jekyll & Hyde with body horror with social satire. Elokuvan voi lukea miten tykkää. Ehkä tämä on samalla naisvihamielinen kuin myös miehiä osoittava. Se näyttää miehen perspektiivin naisen kroppaan mutta muistuttaa naisten osallisuudesta myös. Tästä elokuvasta ei poistu hilpeänä. Sitä poistuu pää pyörällä ja jotain oppineena. Revenge oli alkupala ohjaaja Coralie Fargeatille ja nyt taivas on avoinna. Toivottavasti Oscarit huomioivat body horrorin myöhemmin. Jos eivät, niin huomioisivat eurooppalaisen perspektiivin Hollywoodiin.
⭐⭐⭐⭐½
LONGLEGS
Tätä elokuvaa mietin viimeisten kuukausien aikana muutamaan otteeseen ja halusin katsoa tämän uusiksi ennen vuoden vaihdetta. Tykkää valinnoista tai ei, tarina ja tunnelma antavat reilusti vinkkejä jostain pahaenteisestä jolloin siirtymävaihe Silence of the Lambsin kaltaisesta sarjamurhaajatrilleristä johonkin surrealistiseen, on aika saumatonta. Saatanallista symbolismia ja näkyjä on taustalla Maika Monroen yrittäessä löytää Nicolas Cagen esittämän sarjamurhaajan. Heillä on yksi yhteinen kohtaus mutta sitä palkitsevampaa se on kun saa tietää että se oli heidän ensimmäinen näkemisensä kuvauksissa. Cage katoaa tähän rooliin ylitseampuvalla mutta sitäkin arvaamattomalla suorituksella. Norman Batesin poika Oz Perkins on tehnyt hyytävän trillerin minkä parissa kokee päässeensä eri maailmaan. Aina kun olen nähnyt sen, ajattelen loppua vähän eri tavalla. Onko Maika Monroe selvillä vesillä vai toistuuko historia uudelleen? Tarvitsee vain katsoa uusiksi. Hail, Satan!
⭐⭐⭐⭐½
A DIFFERENT MAN
Tämän vuoden Substancen lailla A Different Man kertoo myös yksilön epävarmuudesta ja epätoivoisista tilanteista olla sujut kilpailijansa/toisen minänsä kanssa. Showbisnes ja todellinen elämä ovat törmäyskurssilla ja tulokset voivat olla samaan aikaan sekä huvittavat että kauhistuttavat. Sebastian Stan, Adam Pearson ja Renate Reinsve hallitsevat tätä elokuvaa. Kun luulee että tämä on tragedia epämuodostumasta niin toinen tunti muuttaa kaiken tapojen komediaksi missä Adam Pearson osoittaa Sebastian Stanin hahmolle että ulospäin suuntautuminen ja hyvä itsetunto ovat kaikki kaikessa. Ongelma on siinä miten se saavutetaan. Joistain kohtauksista voi vetää tulkinnat mitä sisäänpäin suuntautuneen päähenkilömme ytimessä tapahtuu mutta se on selkeä osoittamaan että showbisnes ja taiteellinen suuntaus voivat olla arveluttavia.
⭐⭐⭐⭐½
WOMAN OF THE HOUR
Tämä oli yllätys. Netflix elokuva mikä ilmestyy meillä Suomessa teattereihin. Pääosan esittäjän Anna Kendrickin debyyttiohjaus. Tositarina amerikkalaisen Napakympin jaksosta missä kaikkien tietämättä sarjamurhaaja pääsi lähetykseen. Elokuva dramatisoi edukseen tiettyjä asioita muttei peräänny siitä henkisestä totuudesta. Rodney Alcala tappoi useita naisia joille annetaan tässä tausta ja ääni mitä heille tapahtui ennen väistämätöntä tuhoa. Anna Kendrickin hahmo muistuttaa tämän vuoden MaXXXinen lailla että Hollywood unelma voi olla raskasta saavuttaa. Hän ei ole myöskään ainoa päähenkilö ja (leikkauksesta kiitos) flashbackit muistuttavat siitä miten viranomaisten laiminlyönti johti näihin tragedioihin ja mikä sai Rodneyn tappamaan nämä naiset jotka osuivat väärälle paikalle. Elokuva ei ole myöskään verinen mikä on hyvä esimerkki tällaisissa tapauksissa että vähän on paljon.
⭐⭐⭐⭐½
ANORA
Tämä on ohjaaja Sean Bakerin uudelleenkuvitelma Pretty Womanista jos viikko Julia Robertsin ja Richard Geren yhdessäolon jälkeen oltaisi menty naimisiin ja sitten kohdattu todellisuus. Baker kiinnittää elokuvissaan (Tangerine, The Florida Project, Red Rocket) huomiota marginaali-ihmisiin ja päättää elokuvansa juuri sopivasti. Kahdessa edellisessä loput olivat fantasioita realismin keskellä. Tämä on realismia fantasian keskellä. Vaikka arvaisi mihin ollaan menossa, luvassa on hillitön kyyti Anoran (Mikey Madison) kanssa ja mitä se tuo tullessaan, se on ansaittu loppu. Anora haluaa itselleen paremman elämän ja vaikka se on itsekästä, hän on impulsiivinen ja tarttuu tilaisuuteen. En ole pitkään aikaan nauranut teatterissa yhtä makeasti. Ensimmäinen puolisko aloittaa hillitysti sulavine kameratöineen mutta toinen puolisko aloittaa kaaoksen ja screwball comedy puskee päälle. Näin yleisö pidetään valppaana eikä uuvuteta jatkuvilla vitseillä. Se ei silti unohda dramaattista puolta ja kiitos siitä kuuluu Madisonille jonka ura on nyt nosteessa.
⭐⭐⭐⭐½
SUPER/MAN: THE CHRISTOPHER REEVE STORY
Muistan aina kun Christopher Reeven halvaantumisesta puhuttiin ekaa kertaa uutisissa ja 5-vuotiaan logiikalla sitä mietti “Teräsmiehelle on tapahtunut jotain kamalaa.” Näin hänet vielä joissain rooleissa ja lopullinen kuolema koitti sitten ennen Superman II: The Richard Donner Cutin ja Superman Returnsin ilmestymistä. Tämä kertoo siitä ajanjaksosta ja vielä lisää. On aina lupaavaa jos näkee ohjaajan tai näyttelijän töitä dokumentissa joita painotetaan aliarvostettuna helmenä. Jokainen joka muistaa South Park parodian, muistaa myös kritiikin parantumisesta ja muiden laiminlyömisestä. Dokumentti kajoaa siihenkin tarpeeksi että ymmärtää Reeven ajatusmaailman ja reaktion siihen kritiikkiin. Reeven ystävyys Robin Williamsiin on myös suuressa osassa ja hyvin liikuttavin määrin. Reeven lapset pääsevät kertomaan oman näkemyksensä ja näemme Reeven uran läpikotaisin. Tuloksena on surullinen mutta inspiroiva dokumentti faneille ja rohkeutta arvostaville yleensä. Christopher Reevesta tuli tosielämän Teräsmies joka olisi voinut saavuttaa vielä paljon urallaan mutta hänen tutkimustyönsä tulokset ovat olleet jo suuri perintö.
⭐⭐⭐⭐½
CHALLENGERS
Luca Guadagnino on tehnyt erikoisia romansseja muttei mitään tällaista: Kolmen tennispelaajan välinen kolmiodraama missä seksi, rakkaus, luottamus ja tennis kulkevat käsi kädessä. Jos peli on samassa veneessä suhteen kanssa, juoni on samalla aaltopituudella. Vaikka elokuva on eroottinen jännitteen osalta, se ei ole pintaa paljastava. Kaikki on näiden kolmen pelaajan luonteen sisällä. He eivät ole sympaattisia mutta sen ymmärtää mitkä asiat ajavat heitä. Loppua myöten on mahdotonta sanoa mitä heidän välillään on tapahtunut mutta kaikki kolme ovat saaneet täyttymyksen. Guadagninon lisäksi Zendaya, Trent Reznorin sähäkkä musiikki, loistava kameratyö mikä vaihtaa pov – kulmaa pelistä riippuen ja kunnianhimoinen loppu tekevät tästä vuoden merkkitapauksen.
⭐⭐⭐⭐½
INSIDE OUT 2
Inside Out 2 saapui teatteriin 10 vuoden odotuksen jälkeen. Se ei ole yhtä upea ja muureja murtava kuin ensimmäinen osa mutta silti parasta Pixaria vuosiin. Tässä ei tarvinnut lähteä poikaystäväkierrokselle mihin viitattiin aiemmin vaan tärkeämpiin asioihin mitkä riivaavat nykyään nuoria: sosiaalinen ahdistus ja hyväksyntä. Siksi monikin katsoja voi saada tästä jotain irti ja todeta ettei ole mitään hätää. Rileyn itsesyyllisyys, Maya Hawken esittämän Anxietyn mukaantulo, Joyn (Amy Poehler) ja kumppaneiden näkemät uudistukset työpaikalla ja visuaalinen anti tuntuvat tässä evoluutiolta samalla tasolla kuin Toy Story 2 ja Toy Story 3 välillä oli vuosia aiemmin. Jos Pixar elokuva saa itkemään, hyvää työtä ollaan tehty.
⭐⭐⭐⭐½
DUNE: PART TWO
Dune: Part Two on mahdollistanut valtavan lähdemateriaalin onnistumisen jonka parissa ohjaaja Denis Villeneuve on tehnyt läksynsä ja osoittanut että show it don’t tell pätee mainiosti. Elokuva ei asetu kenenkään puolelle nostamalla esille miten käsitykset joutuvat yhteentörmäykseen. Hollywood ei aina uskalla ottaa kantaa politiikan ja uskonnon väliseen suhteeseen pelkäessään liian älyllistä tuotetta mutta Dune Part Two on poikkeus tässä ajattelussa. Se ei alleviivaa politiikkaa vaan imaisee meidät mukaan tähän maailmaan ja päästää henkilöhahmojen pään sisälle. Villeneuven elokuvissa näkyy aina joka penni kankaalla oli se realistisen oloinen Meksiko Sicariossa tai jatketta Ridley Scottin maailmalle Blade Runner 2049:ssa. Jokainen kuva tuntuu siltä että on mukana kokemuksessa ihan jo siitä hetkestä kun alussa näkyy putoavia sotilaita. Näyttelijöiden työ muistuttaa vanhasta Hollywoodista kun yleisö tulee katsomaan sitä mistä heidät tuntee ja onko luvassa jotain uutta. Kun sankari ja vihollinen kohtaavat olemalla kolikon kääntöpuolia ja Dunen finaali on siitä malliesimerkki jopa siihen pisteeseen että ajattelee kuinka lähellä he ovat toisiaan henkisellä tasolla.
⭐⭐⭐⭐⭐
