Elokuva seuraa uutta Ghostface-tappajaa, joka kohdistaa jälleen kerran iskunsa Sidney Prescottiin (Neve Campbell) ja hänen tyttäreensä Tatumiin (Isabel May) joka on nimetty Sidneyn edesmenneen parhaan ystävän Tatum Rileyn mukaan. Sidney on nykyään naimisissa poliisi Mark Evansin kanssa, pitää kahvilaa, huolehtii lapsistaan ja se kaikki muuttuu vanhan, tutun kasvon myötä.
Scream 7 puhuminen on hankalaa ilman sen kulissien takaista draamaa. Vielä yli kolme vuotta sitten vaikutti että Melissa Barrera jatkaisi sarjan parissa ja veisi hahmonsa Sam Carpenterin mielenkiintoisille tai kenties synkille vesille kohdatessaan Ghostfacen. Mutta ilmaistuaan kantansa Gazan poliittisesta tilanteesta ja kuinka Spyglass tulkitsi sen juutalaisvaistaiseksi, Barrera sai lähteä. Tosin vielä ei oltu sopimusta tehty mutta he päättivät olla uusimatta sitä. Jos tilanne ei ollut muutenkaan hankala, Radio Silence duo oli luopunut ohjaustöistä oltuaan kiireinen Abigailin kanssa. Heidän korvaajansa Christopher Landon päätti olla palaamatta elokuvan pariin Barreran potkujen jälkeen koska se ei ole enää sama käsikirjoitus. Pian Melissan valkokangassisarta esittänyt Jenna Ortega kertoi olevansa kiireinen vaikkakin myöhemmin sanoi jättäytyvänsä pois Melissan tueksi. Täten kutosesta palkkasotkun takia jättäytynyt Neve Campbell pyydettiin takaisin Sidneyn osaan ja sarjan arkkitehti, käsikirjoittaja Kevin Williamson pyydettiin ohjaajan pallille.
Scream 7 ei ollut helppo elokuva vuosi sitten kun tietoa rupesi liikkumaan eikä se ollut viikkoa ennen ensi-iltaa. Melissan varjo tulee joka tapauksessa pyörimään elokuvan ympärillä. Kevin Williamson ei ole ohjannut sitten ’99 elokuvan Teaching Mrs Tinglen jälkeen mikä oli myös tuotantosotkun ympärillä ja vaikkakin trailerit olivat leppoisia, jokin oli off. Se vaikutti nostalgiaan nojaavalta mikä ei välttämättä ole huono juttu oikeissa käsissä. Kaikesta kaaoksesta huolimatta, tämä voisi olla hyvä elokuva.
Scream franchise on hyvin pitkään onnistunut välttämään sudenkuoppia, kommentoimaan kauhuelokuvia ja elokuvan tilaa yleensä niin nyt tämä sarja on muuttunut siksi mitä se parodioi eli tavalliseksi slasheriksi. Hyvin lähellä on oltu ennenkin. Joidenkin mielestä se alkoi kolmosen tienoilla mutta se voi vedota Hollywood satiiriin. Nelonen ja vitonen ovat ykkösen uudelleenlämmittelyjä mutta niilläkin on oma identiteettinsä. Kutonen selviää vallan hyvin myös siirtäessään huomion franchisen kommentoimiseen. Sen jälkeen oltiin mielenkiintoisella tiellä mihin Sam Carpenter on matkalla mutta tämä vei kaiken sivuraiteille. Vaikka en tietäisi kulissien takaisesta draamasta, siirtymisvaihe kutosesta seitsemänteen osaan on niin pöyristyttävää että olemme jo Rise of Skywalker alueella. Vaikkei yhtä tuhoisalla tiellä, en voi olla miettimättä miten Scream 7 saattoi jättää meta commentaryn näin vähälle ja keskittymään tavallisiin legacy sequel ja slasher tropeihin. Tämä on melkein kuin Halloween (2018) mitä tulee Sidneyn tarinalinjaan tyttärestä ja traumasta ja sitten se kaivaa Internet uumenista kauanpuhutun faniteorian tarinan rungoksi eikä tee asialla mitään. Vähän kuin Rise of Skywalker.
Legacy sequelit ovat vallanneet alaa ja sen kanssa on elettävä. Me kaikki olemme nostalgian nälkäisiä. Ongelma on kun tämä on jo tehty. Paremmin tuloksin. Ensin nelonen käynnisti sarjaa uusiksi ja uskotteli jotain mitä ei ole tulossa. Vitonen käynnisti sarjan uusiksi uuden protagonistin voimin. Scream 7 on jo kolmas yritys ja kaikkein kyynisin joukosta. Sidneyn tytär Tatum alkaa ottaa hiljalleen protagonistin paikkaa äitiemon turvin. Se voisi toimia mutta en tuntenut mitään. Jos sarja on näin hyvin onnistunut pitämään tasonsa ja kommentoikin nyt “Never mind. Moving on.” niin sitten metakommenttiin nojaava sarja on muuttunut osaksi samaa muottia mitä Friday the 13th ja A Nightmare on Elm Street olivat huonoina päivinään. Missä on elokuvakeskustelut? Saamme alussa muutaman sivaltavan kommentin ja takapakkia ottava Jasmin Savoy Brown leffafriikki Mindy Meeksina saa hetkensä yhdessä kohtauksessa. Sen muistan tästä elokuvasta. Jos kyse olisi ollut vanhojen päivien Screamista, kyseisessä kohtauksessa olisi ollut hienoa mainita miksi Sam ei ole täällä. Säännöt mainitsevat miksi tappaja on pakkomielteinen Sidneya kohtaan mutta dialogi tekee kaikkensa myös että Samia ei tarvitse muistaa.
Aika pistetään Sidneyn ja Tatumin suhteeseen mikä on leffan parasta antia pääasiassa Campbellin ja Isabel Mayn kemioista. Tämä on uusi puoli Sidneysta mitä emme ole nähneet ja se kantaa suurimman osan elokuvan kestosta. Sidney on mama bear jota Campbell on päässyt näyttelemään tosissaan pitkästä aikaa. Tämä on hänen paneutuvimpia Sidney suorituksiaan sitten vanhojen päivien. Jos olisin hän, rakastaisin itsekin käsikirjoitusta. Hän joutuu muiden kanssa selviämään elokuvan nostalgiakylläisyydestä mitä elokuva viljelee vielä enemmän kuin kaikki edelliset yhteensä. Jos koki että vitonen viljeli muistoja ykkösestä oikein urakalla, tämä on jo häikäilemätöntä ja laiskaa ihan Red Right Handia ja Don’t Fear The Reaperia myöten. Se oli hauskaa ekalla kerralla. Nyt ei ole.
Intro on oikeastaan voimakkaammasta päästä esitellessään Stu Macherin (Matthew Lillard) talon ja uudet uhrit. Se on hyvä alustus mikä ei lopulta johda mihinkään merkittävään. Se oli myös alustusta Kevin Williamsonin kyvyistä elokuvantekijänä. Hänen ohjaamansa kameratyö osoitti välillä potentiaalia kohtauksessa mikä muistuttaa Allyn jahtaamista Halloweenissa mutta hän päättääkin leikata pois kameran päästessä huipulleen. Alussa on myös paljon ylimääräisiä jump scareja mitkä oltaisi voitu leikata pois. Liki kahden tunnin elokuvassa missä kohtaukset vellovat välillä liiankin pitkään, olisi voinut myös panostaa loppuun mikä paketoidaan yhtä nopeasti kuin se alkoikaan.
Ja Ghostface reveal? Mitään paljastamatta, olipa laiska käänne. Scream on aina ollut hyvä kääntämään odotuksia. Jos arvaa jotain syyllisestä, sitten matto vedetään alta ja tehdään jotain tyydyttävää. Ja kyllä, peak koettiin ykkösessä ja kaikissa paljastuksissa on ongelmansa ollakseen 100 % tyydyttävä mutta tätä en ymmärtänyt. Jos Screamia on opiskeltu, tietää että alku on jonkinlaista sumutusta. Elokuva ottaa voimakkaasti kantaa Matthew Lillardin esittämän Stu Macher teorioihin ihan ensisekunneista saakka. Tällaiset ovat hauskoja heittoja mitkä on lähtenyt elämään omaa elämäänsä ja nyt tämä elokuva ottaa siihen kantaa. Se olisi ollut mielenkiintoista mutta sitä kohdellaan vain fanipalveluksena ja kysymyksiä jää liiankin paljon ilmaan nyt kun se on osa kanonia. Puolessa välissä kun ollaan, mielenkiintoisia ideoita heitetään ilmaan traumoista, tekoälystä, kuuluisuudesta ja perinnöstä yleensä mutta jotenkin viimeiset 20 minuuttia imee kaiken pois ja millään ei ole enää mitään väliä. Kevin Williamson halusi sanojensa mukaan keskittyä nyt enemmän Sidneyyn kuin metakommenttiin, mikä on outoa sarjan arkkitehdiltä. Hän on kirjoittanut loistavaa dialogia ja nyt hän on auttanut kirjoittamaan dialogia mikä on varmaan käynyt läpi vain yhden vaiheen. Joko loppu oli hätäpäissään keksitty tai kompromissi. Lopun pitäisi olla jotain Sidneya tai Tatumia musertavaa ja tämä on jotain mikä ei liity mihinkään. Se on vaan yhdistelmä muita Ghostfaceja mitä on nähty aiemminkin paremmin tehtynä. Mitä merkitystä tällä on kaiken edellä tulleen kanssa? Lopulla on niinkin vähän merkitystä että edes klassisia harhautuksia ei pyritä tekemään.
On oikeastaan surullista että tähän päästiin. Scream oli aina ikäänkuin juhlinta. Kauhuyhteisö on löytänyt jotain mihin samaistua koska tällä lailla elokuvista puhutaan. Nyt se on vain yksi slasher muiden joukossa. Ketä voidaan syyttää? Ehkä se on sitten raha mitä tehdään politiikan nimissä. Uskon että Kevin Williamson yritti parhaansa huonoissa olosuhteissa ja teki sen mitä määrättiin. Jos nyt jotain voi sanoa niin Neve Campbell kantaa kaiken. Isabel May on lupaava nuori kyky. Sanoo Quentin Tarantino mitä vaan, Matthew Lillard on hyvä näyttelijä päästessään vauhtiin. Ja Anna Camp on upean näköinen. Ja toivo siitä että tälle sarjalle ei tapahdu mitään tällaista.
The Mighty Have Fallen…
⭐️⭐️
