THE BIRDS

HALLOWEEN MONTH #7

Halloween-sessio on nyt päätöksessä. Ensi vuonna on sitten uudet kujeet. Nyt on arviovuorossa ➡️ Alfred Hitchcock’s THE BIRDS 

Alfred Hitchcockin The Birds kertoo äkillisistä ja selittämättömistä ​​lintuhyökkäyksistä pienessä Bodega Bayn kylässä samalla kun vakava ihastuminen rikkaan seurapiirinaisen Melanie Danielsin (Dakota Johnsonin isoäiti Tippi Hedren) ja asianajajan Mitch Brennerin (Rod Taylor) kehittyy. Nainen on tuomassa lahjaa miehen sisarelle (taka-ajatuksenaan mies itse) kunnes lokki hyökkää tämän kimppuun ja jotain pahaenteistä on luvassa.

Hitchcock etsi itselleen uutta materiaalia uransa suurimman järkyttäjän Psychon jälkeen. Viihdyttäjänä hän halusi antaa yleisölle aina jotain uutta. Marnie (kertoo lapsuudentraumoista kärsivästä naisvarkaasta) oli yksi vaihtoehto. Projekti ei toistaiseksi edennyt mutta sitten hän kuuli satunnaisista lintuhyökkäyksistä Kalifornian suunnalla ja ajatteli tällä olevan apokalytisia sävyjä. Projekti olisi alun perin päätynyt Hitchcockin TV-sarjaan mutta sillä oli enemmän elokuvallisia aineksia ja iso projekti alkoi. Hitchcock tykkäsi aina kuvata studiossa ja kuten tässäkin, hän kuvasi ulkona vain silloin kun on pakko. Vaikka The Birdseja on helppo kritisoida silloisista taustaprojektoreista, se oli parasta mitä hän saattoi käyttää siihen aikaan. Kuvien istuttamisessa oli näkyviä sinisiä reunoja ja Hitchcockin valitsema natriumhöyryprosessi (keltainen kuvankäsittely) oli oikea vaihtoehto näyttääkseen mahdollisimman realistiselta. Ehkä vain jotkin taustat ovat vähän vanhentuneen näköisiä mitä tulee koululapsikohtaukseen mutta suurimmaksi osaksi se ajaa asiansa.

Realistista oli kuitenkin oikeiden lintujen käyttäminen. Lintujen nokat olivat sidottuja, niitä koulutettiin kunnolla ja päästettiin näyttelijöiden kimppuun. Usein oli myös mekaanisia lintuja taustalla ja peipposet mitkä tulevat savupiipusta läpi olivat kuvatrikkejä mutta linnut olivat yhtä lailla osa näyttelijäkaartia kuin muut. The Birdsista ei voi puhua ilman Tippi Hedrenia joka aloitti mallina, Hitchcock löysi hänet elokuvansa pääosaan ja väitetysti tämä olisi ahdistellut häntä. Varmaa on että Hedren oli kovilla kuvausten aikana ja hänen kasvoiltaan keräiltiin lasinsiruja. Kaikki tietävät tarinan linnuista joita heiteltiin hänen päälleen koska mekaaniset linnut eivät toimineet. Kohtausta kuvattiin viikko ja viimeisenä päivänä lintu raapaisi Hedrenia silmän vierestä jolloin hän pimahti ja lähti pois itkien. Seuraavana päivänä hän pyörtyi ja vietti aikansa sairaalavuoteella. Täten sijaisnäyttelijää käytettiin joissain otoksissa. Siitäkin huolimatta kohtaus on kauhistuttava. Se ei ole Psychon suihkukohtauksen veroinen mutta mitään tällaista ei oltu kuvattu ja näin nopeat leikkaukset olivat harvinaisia. Hitchcockin mukaan kohtaus oli kuin hiljainen murha.

Vastoinkäymisistä huolimatta Tippi Hedren on loistava tässä. Hän on hillitty ja hienostunut nainen jolla on pilke silmäkulmassa. Hän tekee mitä tekee miehen takia mutta kuten Hithcockin elokuvissa yleensä, ihmiset joilla on kaksi puolta, ovat selkeämpiä edetessään. Muutkin osaavat hommansa. Rod Taylor ainoana miespääosana on myös aika hyvä. Jessica Tandy, Suzanne Pleshette ja Veronica Cartwright (myöhemmin tuttu Alienista) seuraavat perässä.

Jos elokuvasta on mainittava ensiksi jotkut haittapuolet niin ne tulevat lapsuuden ajoilta. Lack of Bernard Herrmann’s music voi olla vähän outoa mutta sen antaa anteeksi koska hiljaisuus tekee paljon jännityksen hyväksi. Hullu nainen ravintolan puolella tuntuu liiankin alleviivaavalta, Veronica Cartwrightilla on jotkut hetkensä mistä en ole välittänyt mutta pidän hänen suorituksestaan nykyään ja lopetus voi tärähtää katsojilla väärin. Joillekin loppu tuntuu kliimaksin alustukselta ja niinhän se vähän on. Käsikirjoitus ja kuvakäsikirjoitus olivat olemassa mutta sitä ei kuvattu. Ehkä budjettisyistä ja siitä että sama lopputulema saadaan lopullisessa elokuvassa. Viimeinen kuva on pahaenteinen mutta silti lopullinen. Se oli myös elokuvan vaikein otos.

Kun loppua miettii, se saa lopullisuuden tunteen aikaan hahmojen osalta. Kun lintujen motiiveja ollaan punnittu, ne vaihtelevat vähän väliä. Hitchcock pohti laajempaa merkitystä mutta jätti ne lopulta katsojien pohdittavaksi. Ravintolakohtaus antaa pohtimisen aihetta niin silminnäkijöiden, ornitologian ja yleisen pelon ja vainoharhan näkökulmista. Dialogi on nasevaa ja pahaenteistä. Se on yksi elokuvan kohokohdista. Välillä on tarjottu selityksiä myrkyllisistä ruoista. Tositarina lintujen hyökkäyksistä mistä Hitchcock oli inspiroitunut, perustui fykotoksiiniin (aineenvaihdunnan myrkyllisiin kemikaaleihin). Ehkä kyse on apokalytisistä piirteistä kun linnut ovat saaneet tarpeekseen ja hyökkäävät vastaiskuna. Asia mihin traileri ottaa kantaa. Tai sitten kyse on seksuaalisesta jännitteestä ja Hitchin katolilaisesta syyllisyydentunnosta. Mitchin ja Melanien suhde etenee vaiheittain. Hitchin esimerkki jännitteestä etenee niinkin hyvin että juuri kun luulee heidän pääsevän yhteen, lokki hyökkää ja heidän äskettäinen jännitteensä palaa jälleen. Jännite uhkaa myös Melanien ja Mitchin äidin (Jessica Tandy) ja Mitchin entisen rakastetun Annien (Suzanne Pleshette) välillä. Ikäänkuin suhteelle on tapahtumassa jotain ja hyökkäys tapahtuu taas. Lopun voi tulkita niinkin että mitä suhteen jännitteelle ja ratkaisulle tapahtuu niin linnut ovat myös samanlaisessa asemassa. Hyökkäykset tuovat ihmisiä yhteen ja tarinalla ei ole enää syytä edetä.

The Birds ei yllä Hitchcockin ihan kärkivitosen joukkoon mutta jopa hänen kärkikymmenikkönsä on mielenkiintoisia ja upeita. Hitchcockin symbolismit niin blondin ja brunetin vastakkaisuuksista ja jännitteestä näkyvät. Kuinka ihmisistä tulee lukittuja eläimiä talojensa sisällä. Ja etenkin Hithcin puheet “pure cinema” toteutuvat tässä. Otokset ovat hyvin valikoituja jotta kohtaus hengittäisi ja jännitys kärjistyisi. Psycho mahdollisti sen että hänellä oli vielä annettavaa ja The Birdsista tuli hänen ultimate monster moviensa. Se on kiehtova ja kauhistuttava samaan aikaan. Loistava taidonnäyte vanhalta mestarilta. Uskaltaisin väittää että Marnie oli omista syistään vielä parempi mutta tämä vakiinnutti Hithcockin nimen kauhuareenalla mistä muutkin inspiroituivat. Tykkää tai ei, meillä ei olisi M. Night Shyamalanin The Happeningia (luonnon katastrofi ja ihmissuhdeongelmat siinäkin) tai vaikkapa muita klassikoita kuten Jaws, The Thing tai Tremors. Jos kaupunki ja luonnon mullistukset kohtaavat, kiittäminen kuuluu The Birdsin suuntaan.

⭐️⭐️⭐️⭐️½