Espoo Ciné -festivaalien kuudentena päivä, 28.8., näin kokonaiset viisi pitkää elokuvaa. Enpä muista milloin viimeksi olisin yhtä monta katsonut yhden päivän aikana. Vieläpä elokuvateatterissa. Näistä kaksi ensimmäistä olivat kuitenkin pressinäytöksiä elokuvilla, jotka eivät olleet osa Espoo Cinén ohjelmistoa. Voitte odottaa The Substance ja MaXXXine -elokuvien arvostelujani tulevaisuudessa YouTube-kanavalleni. Joskin en voi niitäkään taata, hommaa kun on niin maan perkeleesti tässä päiväkirjassakin ja muitakin uusia leffoja nään jatkuvasti.
Asiaan.
Acsexybility (Assexybilidade)
Espoo Cinén arvoihin kuuluvat selvästi inklusiivisuus ja sosiaalinen oikeus. Tämä näkyy hyvin monessa heidän valitsemissaan elokuvissa, sekä vammaisiin keskittyvien elokuvien Crip Ciné -sarjassa. Itse valitettavasti päädyin näkemään vain yhden kyseisen sarjan elokuvan. Daniel Gonçalvesin ohjaama ja käsikirjoittama brasilialainen elokuva Acsexybility keskittyy vammaisten seksielämään.
Seksistä puhuminen on monille ihmisille vaikeaa, ties minkä vanhollisuuden ja häpeän takia. Ja vaikka yhteiskunta on pikkuhiljaa alkanut kypsyä asian suhteen, vammaisten oikeus seksiin edelleen tabu. Daniel Conçalves tuo elokuvassaan vammaiset estradille häpeämättöminä, kokonaisina, seksuaalisina ihmisinä. Haastateltavat ihmiset kertovat avoimesti seksielämästään ja yhteiskunnan suhteesta heidän himoihinsa. Oli ihmisellä sitten fyysinen tai psyykkinen vamma tai minkälaisia apuvälineitä tahansa, kuuluu seksi kaikille.
Conçalves antaa aiheen puhua puolestaan, aloittamalla elokuvan seksiä harrastavien ihmisten silueteilla. Voimakas startti kertoo saman tien, että nyt ei kainostella. Mikäli katsojalla on ongelma vammaisten seksuaalisuuden tai ylipäätänsä seksin kanssa, voi hän saman tien painua ulos teatterista. Nyt on aikuisten vuoro puhua aikuisten asioista.
Tyylillisesti Conçalvesin elokuva on varsin perinteinen dokumentti, ilman sen suurempia kikkailuja. Elokuva koostuu pääasiassa “puhuvien päiden” haastatteluista, ilman sen kummempaa täytemateriaalia. Haastatteluihin on valittu erinomainen, monimuotoinen joukko ihmisiä, joilla kaikilla on jonkinlainen vamma. Löytyy ihmisiä joilta puuttuu raajoja, ihmisiä joilla on “epämuodostumia”, sekä ihmisiä joiden vammat eivät ole näkyviä. Vammoihin itsiinsä ei juurikaan kiinnitetä huomiota, ellei haastateltava itse koe sitä oleelliseksi. Esimerkiksi riemastuttavassa huomautuksessa eräs kädetön mies kertoo ylpeänä miten hänen käden tynkänsä voi tehdä elämästä yleisesti haastavaa, mutta osoittautua petipuuhissa erittäinkin hyödylliseksi.
Puheenaiheiden suhteen elokuva on varsin kattava. Haastateltavat jakavat muun muassa kokemuksiaan kohtaamistaan ennakkoluuloista ja fetisöinnistä, perheiden vaikeudesta ymmärtää vammaisen seksuaalisuutta, sekä mahdollisesta avusta mitä jotkut heistä tarvitsevat seksin harrastamiseen. Elokuvan ytimessä on se miten vammaisuus ei lähtökohtaisesti vähennä tai poista ihmisen himoja ja se miten ne vammaisillakin ovat aivan yhtä monimuotoiset kuin vammattomillakin.
Haastattelujen lomassa nähdään myös otteita joidenkin haastateltavien elämästä. Monien performanssitaide pääsee esille, kuin myös se miten hankalaa kondomipaketin avaaminen voi olla ihmiselle, jolla on vamma käsissään. Näiden kautta pyritään entisestään normalisoimaan vammaisia ja näyttämään miten he ovat aivan yhtä tavallisia tai outoja kuin me vammattomatkin ihmiset. Elokuvan jälkeen ehdin hetken kuuntelemaan asiaa käsittelevää paneelia, missä eräs panelisteista mainitsi kuinka valtavasti hänelle olisi merkinnyt nähdä tälläinen elokuva nuorena. Kaikkien tulisi tietää, että heidän seksuaalisuutensa on hyväksyttävä osa heitä ihmisinä ja nähdä itsensä edustettuina valkokankaalla.
Acsexybility ei tietojeni mukaan ole vielä saanut suomalaista ensi-iltapäivämäärää.
The Island (L’île)
Joskus tekee hyvää nähdä huono elokuva. Ei sen takia, että niiden katsominen olisi jotenkin hauskaa, mutta on tärkeää välillä muistaa omaavansa standardeja. Damien Manivelin ohjaama ja käsikirjoittama The Island oli festivaalien toinen elokuva joka ei minuun iskenyt. Eikä sekään kuitenkaan ollut mikään sysipaska. Sen idea ei vaan riittänyt kantamaan yksin seitsemääkymmentäneljää minuuttia.
Joukko Ranskalaisia nuoria kokoontuu “saareksi” nimemällään rannalla ja tämän kallioilla. Rosa (Rosa Berder) on lähdössä seuraavana aamuna Montrealiin opiskelemaan. Hän, hänen veljensä ja hänen kaveriporukkansa viettävät siis läksiäisiä. Yön aikana tanssitaan, puhutaan niitä näitä, halaillaan, juodaan viiniä ja poltetaan tupakkaa. Haikeat tunnelmat kääntyvät välillä riemuksi ja välillä suureksi iloksi. Vällillä nähdään kuinka tanssijan taustan omaava ohjaaja ohjaa nuoria näyttelijöitään elokuvan harjoituksissa. Metaista!
The Islandissa on onnistuttu saamaan hienosti esiin jäähyväisiä aina varjostava katkeransuloinen tunnelma. Toisaalta surraan ystävästä eroamista, mutta toisaalta ollaan innoissaan tämän tulevaisuudesta ja uusista mahdollisuuksista. Nuoret vannovat soittelevansa ja pitävänsä jatkuvasti yhteyttä, mutta varttuneempi katsoja tietää, että usein tällaiset lupaukset jäävät lopulta toteutumatta. Tämän vaikean tunnelman parissa painiessa on varsin ymmärrettävää, että yön aikana ehtii nousta jos minkälaista tunnetta esiin.
Ongelma on siinä, että seitsemänkymmentä minuuttia yhtä ja samaa tunnelmaa käy nopeasti puuduttavaksi. Katsoja saa hyvin nopeasti elokuvan mielenmaisemasta kiinni ja jää odottamaan sen kehitystä. Damien Manivel ei yksinkertaisesti onnistu vakuuttamaan tarinansa sisällä tapahtuvista muutoksista. Ne kaikki tuntuvat kutakuinkin yhtä dramaattisilta, oli sitten kyse viime hetken ihastuksen myöntämisestä ystävälle, viimeisestä panosta poikaystävän kanssa tai viime hetken riitelystä pikkuveljen kanssa. Manivelin tunteellinen johdonmukaisuus kääntyy elämälle vieraaksi ja etäännyttää katsojan teoksesta.
Tämä on varmasti osittain tarkoituksellista, sillä elokuvassa on myös vahva meta-taso. Välillä leikataan elokuvaa edeltäviin harjoituksiin, joissa näyttelijät oppivat toimimaan yhdessä ja tanssitaustan omaava ohjaaja loi näiden koreografian elokuvaa varten. Idea on hauska ja toimisi erinomaisesti lyhytelokuvassa. The Islandissa tämä kuitenkin vain tähdentää nähdyn tarinan keinotekoisuutta. Vaikka se saattaisi hyvinkin perustua Manivelin tai jonkun muun omiin kokemuksiin, saa meta-taso sen tuntumaan valheelliselta, kun siihen nojataan liikaa. Vaikka on ihan normaalia, että katsoja tietää elokuvaa katsoessaan todistavansa fiktiivistä tarinaa, on siitä liika muistuttaminen vain turhauttavaa, varsinkin jos se ei tunnu tuovan lisää viihdearvoa teokselle.
Toki merkitystä löytyy Manivelin voimakkaasta valinnasta. Harjoituksiin leikkaaminen ja meta-taso kuvaavat omalla tavallaan muistin vääristymää. Luin joskus, että muistellessaan menneitä ihminen ei niinkään muistele alkuperäistä tapahtumaa, vaan edellistä kertaa kun asiaa ajatteli. Tiedä sitten miten totta tämä on, mutta varmasti kaikki tiedämme, että mitä kauemmin jostakin asiasta on, sitä vaikeampaa sitä on muistaa ja kuinka vuosien edetessä ihmiset alkavat muistamaan asiat erilailla. Näyttämällä elokuvan harjoituksia Maniveli leikittelee juuri tällaisella muistojen vääristymällä, paljastaen katsojalle kerrotun tarinan epäluotettavuuden. Sääli ettei se riitä tekemään elokuvasta hyvää, vaikka sen arvoa se lisääkin.
The Island ei tietojeni mukaan ole vielä saanut suomalaista ensi-iltapäivämäärää.
My New Friends (Les ges d’à côté)
Kuten olen aiemmissa festaripäiväkirjan merkinnöissä maininnut, en etukäteen erityisemmin perehtynyt elokuviin mitä festareilla päädyin katsomaan. Kun pressipassilla pääsi ilmaiseksi kolmeen näytökseen päivässä, oli ihan hauska mennä sokkona katsomaan mitä elokuvat pitivät sisällään. My New Friends aloitti varsin huolestuttavalla tavalla, poliisien omalla mielenosoituksella työnsä vaarallisuudesta. Mietin että millaista regressiivistä sontaa olisikaan edessä. Onneksi André Téchinén ohjaama ja Régis de Martrin-Donoksen kanssa kirjoittama elokuva oli ennakkoluulojani mielenkiintoisempi teos.
Eläkeikää lähestyvä Lucie Muller (Isabelle Huppert) on vasta palannut poliisivoimiin menetettyään kollegansa ja kumppaninsa Slimanen (Moustapha Mbengue) itsemurhalle. Samoihin aikoihin Lucie tutustuu uusiin naapureihinsa. Opettaja Julia (Hafsia Herzi) ja taiteilija Yann (Nahuel Pérez Biscayart) ovat nuori pariskunta, jolla on myös pieni Rose-niminen tytär (Romane Meunier) kotiopetuksessa. Lucie lähentyy naapuriensa kanssa todella nopeasti, saaden näiden kautta lisää sisältöä elämäänsä. Ongelmia kuitenkin väijyy horisontissa. Yann nimittäin on radikaalin ideologiansa myötä kasvanut todella poliisivastaiseksi. Ja kun laki tulee Yannin ovelle kolkuttamaan, pitää Lucien miettiä uudelleen mitä elämässään pitää tärkeänä.
Téchnicén elokuvasta tulee väkisinkin mieleen viime vuonna Suomessa julkaistu A Man Called Otto. Ruotsalaisen elokuvan amerikkalainen uudelleenfilmatisointi kertoi kärttyisästä, itsetuhoisesta papasta, jonka viereen muutti uusi perhe piristämään tämän arkea. “Otto” osottautui hyvästä yrityksestään huolimatta itselleni liian epätasapainoiseksi hötöksi, jossa päähenkilön masennus herätti tympääntymistä empatian sijaan. My New Friends -elokuvassa on samanlainen lähtökohta, mutta yhteiskuntakriittisen maailmansa vuoksi huomattavasti enemmän särmää. Kyse ei ole vain siitä, että Lucien hahmo saa uutta puhtia naapureistaan vaan myös siitä miten nämä haastavat tämän arvoja.
Kokeneena poliisina Lucie ei pidä poliisilaitosta minään täydellisenä, suojelusenkelien armeijana. Hän jopa tunnustaa kumppaninsa ja partnerinsa itsemurhan olleen osittain epäonnistuneen työympäristön aiheuttamaa. Mutta niin pitkälle hän ei ole kritiikissään päässyt, että näkisi poliisin oikeasti haitallisena, jopa vaarallisena valtion väkivaltakoneistona. Siksi on erittäin mehukasta, kun hänelle paljastuu miten voimakkaasti hänen uuden naapurinsa mies Yann poliisia vastustaa. Tämän vuoksi Lucie pitää todellisen ammattinsa salassa ja puhuu itsestään lähinnä valtion virkailijana uusien ystäviensä kuullen.
Lucien ja tämän naapureiden suhde on elokuvan läpi todella lämmintä katsottavaa. On ihastuttavaa nähdä miten yksin jääneestä ikäihmisestä tulee pienen tytön bonusmummi ja kuinka hänen naapurinsa Julian on helppo uskoutua hänelle kaikesta aina yhteiskunnallisista ongelmista parisuhteen haasteisiin. Lucien salaisuus tuokin suhteeseen herkullisen jännitteen, joka kuvastaa hienosti sitä miten tosielämässäkin suuret poliittiset erot ystävien kesken ovat mahdollisia vain valmiiksi etuoikeutetuille ihmisille. Erityisesti kun Lucie oppii Yannin olevan poliisiväkivallan uhri alkaa katsojallekin valjeta miten kyseessä ei ole vain pienestä erosta arvoista. Miten jalkapantarangaistusta kärsivä Yann voisi tuntea itsensä turvalliseksi radikaalisten ajatustensa kanssa, mikäli hänen uskottunsa voisi koska tahansa syöstä hänet syvemmälle ongelmiin, vain koska hän pyrkii teoilla vaikuttamaan systeemin kehitykseen?
Elokuva asettaa Lucien asemaan jossa hänen pitää tarkastella kriittisestä asemaansa ja arvojaan. Onko hän oikeasti saanut aikaan mitään muutosta poliisivoimissa ja onko niiden muuttaminen sisältä päin ylipäätänsäkään mahdollista? Mitä hyötyä on yhdestä tuoreesta omenasta, mikäli tynnyri itsekin on homeessa, puhumattakaan valtaosasta sen sisällöstä? Kun Yann sitten heikkona hetkenä, totuuden paljastuttua, tulee hakemaan Lucien apua, joutuu tämä todella kohtaamaan itsensä. Ihmisen ei koskaan ole helppo muuttaa tapojaan tai tunnustaa olleensa väärässä. My New Friends kuitenkin näyttää, että kaikkien tulevaisuudessa siintää se päivä, kun nämä joutuvat katsomaan itseään peiliin ja tekemään valintansa. Onneksi silloinkaan ei ole liian myöhäistä valita uutta suuntaa elämälleen ja pelastaa sitä mistä oikeasti välittää.
My New Friends ei tietojeni mukaan ole vielä saanut suomalaista ensi-iltapäivämäärää.
Sellainen päivä se
Kaksi ranskalaista ja yksi brasilialainen elokuva, jolla yhdelläkään ei ole suomenkielistä nimeä. Toki nämä eivät myöskään ole saaneet suomalaista levittäjää vielä ja voi olla ettei festivaalit halunneet niille käännösnimeä itse antaa. En tiedä. The Island toki kääntyisi helposti Saareksi ilman sen kummempia ongelmia.
Acsexybility onkin sana leikkinä haastava tapaus. Miten yhdistää “saavutettavuus” ja “seksikkyys.” Seksin saavutettavuus ei ainakaan ole yhtä leikkisä kuin alkuperäinen nimi tai sen englanninkielinen käännös. Seksitettavuus kuulostaa liikaa siansaksalta, eikä rullaa kovinkaan hyvin kielellä. Miten olisi klassisempaan tyyliin kokonainen tokaisu, esimerkiksi Saavutettavuus on seksikästä? “Accsessibility” toki kääntyy myös “esteettömyydeksi.” Esseksittömyys kuulostaa kuitenkin vielä enemmän siltä, ettei vammaisille ole seksiä tarjolla. Seksin esteettömyys voisi toimia. Vähän kurssimainen nimi voi sopiakin informatiivisella dokumentille.
My New Friends kääntyy näppärästi muotoon Uudet ystäväni. Vaikea ajatella että teos tarvitsisi sen kummempaa nimeä. Toki Naapurini natsisika olisi huvittava, joskin korostaisi ehkä väärää perspektiiviä elokuvan suhteen. Toisaalta ehkä se on iskevyytensä vuoksi sen arvoista?
Kiitos kaikesta hyvästä!
