POOR THINGS
Näin tämän ennakkonäytöksessä ja hypen jälkeen päätin jättää Marvelsin ja Wonkan välistä päästäkseni katsomaan Poor Thingsin. Se saa ensi-iltansa tammikuussa. Katsokaa se…
Poor Thingsin juoni keskittyy Bella Baxteriin (Emma Stone), nuoreen viktoriaaniseen naiseen, jonka itsemurhan jälkeen tiedemies (Willem Dafoe) herättää hänet karkeasti kuolleista ja pakenee irstaan asianajajan (Mark Ruffalo) kanssa omaa uteliaisuuttaan. Tämän odysseian ohella hän keskittyy itsensä löytämiseen ja seksuaaliseen vapautumiseen lapsenomaisella innolla.
Yorgos Lanthimosin eriskummallinen elokuva käynnistyy kauniilla korostuvan tummilla väreillä ja etenee mustavalkoisella osiolla Bellan elämässä. Johtuuko valinta siitä koska hänelle esitetty maailma on mustavalkoinen Willem Dafoen toimesta vai siksi koska lapsenomaisella mielellä on mustavalkoinen maailma? Pääsemme takaisin kauniisiin väreihin ehkä juuri siksi koska Bella aloittaa itsensä löytämisen tai siksi koska maailma on avara. Kuka tietää miksi näin tehtiin mutta valinta toimii ja hahmot alustetaan sellaisina kuin he ovat. Elokuva valitsee myös wide angle lenses ja zoom lenses erikoisiin hetkiin ikään kuin osana Bellan uteliaisuutta. Tämä on vuoden kauneinta elokuvantekemistä. Jos tuotantosuunnittelua ei huomioida missään, tämä on huono vuosi. En tiennyt missä me olemme katsojina mutta se oli melkein kuin viktoriaanisen ajan mukaelmaa. Jotain mihin oltaisi toivottu pääsevän kehityksen suhteen.
Tämä ei ole ainoastaan tuotannon mestarityötä. Se on pääasiassa ohjauksen ja käsikirjoituksen. Joku sanoi että tämä on My Fair Lady jos se olisi kuin Frankenstein ja Yorgos on tehnyt sen omilla ehdoillaan. Kun odottaa että tällainen “ryysyistä rikkauksiin” tarina noudattaisi tiettyä kaavaa niin tämä ylittää ne koska se ei petä näitä eriskummallisia hahmoja juonen nimissä. Tarvitseeko kaiken olla onnellinen loppu tai prinssi ja prinsessa kohtaavat? Yorgosin oma kotimainen elokuva Dogtooth tutkiskeli samoja teemoja sosiaalisesta kokeesta ja eristäytyneisyydestä ja hänen lähestymistapansa löytää hyviä asioita huonoista ihmisistä ja päinvastoin, pätee tässä aika suuresti. Kun sitä odotti että kaikki loksahtaisi nyt paikoilleen, paljastui sittenkin jotain uutta. Elokuvalla olisi ollut tilaisuutensa loppua aiemmin mutta sitten hyväksyin sen koska elokuva on niin hauska, lempeä, ilkikurinen ja uuden löytäminen pätee.
Tämä on vuoden hauskimpia ja härskimpiä elokuvia. Näin paljon en ole nauranut teatterin pimeydessä tänä vuonna. Siitä on kiittäminen Emma Stonelle kirjoitettua roolia missä hän antaa parastaan. Kun luulee hänen tehneen jo kaikkensa, uusi parempi suoritus yllättää. Elokuva pakkaa paljon teemoja tämän Frankenstein Reimaginingin ympärille ja piikittelee hassusti hahmojensa kanssa. Tiesin että tässä on kyse feminismistä ja kasvutarinasta mutta sitten se kertoo monesta muustakin tuntumatta liian täyteen ahdetulta. Siinä on myös ajatuksia hirviöstä ja ihmisestä, uusavuttomuudesta, kehon uteliaisuudesta, eristäytyneisyydestä, sosialismista, kapitalismista, sovinismista, parisuhteen vakavuudesta, kokeilusta. Kun ajatuksia tulee, niistä voi tehdä omat johtopäätöksensä. Kun tätä miettii seuraavilla katselukerroilla, Bellan ja kumppaneiden mielenmaisemat aukeavat.
Ohjaaja Yorgos Lanthimos on onnistunut tässä suurenmoisesti. Samankaltainen Dogtooth mikä myös käsitteli lasten kasvatusta omalla kierolla tavallaan, oli suunnattu pienemmälle yleisölle mutta tämä on enemmän sulateltavissa. Se ei ole huono asia. Molemmat ovat oma petonsa ja tässä auttaa lahjakas kaarti. Edellä mainittu Emma Stone tavoittaa lapsenomaisen mutta kehittyvän naisen kuvatuksen joka etsii paikkaansa ja on ansainnut sen. Hänen koomista ajoitusta ei tarvitse kommentoida liikaa. Hän on mainio ja kiinnittää huomion joko draamalla tai huumorilla. Siksi onkin vaikea paikka kumpi kahdesta erilaisesta suorituksesta palkitaan tänä vuonna: Hänet vai Lily Gladstonen? Willem Dafoe tavoittaa myös samantyyppiset elementit groteskilla ilmestyksellä, kuivalla huumorilla ja hän vastaa eniten Yorgosin hahmojen kaarta kun eteenpäin päästään. Mark Ruffalo näyttää myös kyntensä pitkästä aikaa MCU:n ulkopuolella ja kykenee olemaan monipuolinen.
Tehkää itsellenne palvelus ja katsokaa tämä. Tai odottakaa Oscar ehdokkaiden julkistamista ja menkää katsomaan. Komedian tilanne elokuvateattereissa on ollut kriisissä ja suoratoistot ovat omineet kaiken. Komediat ovat seuratapahtuma ja sinne ne kuuluvat. Se ei silti riitä ja pitää olla hyviä käsikirjoituksia. Barbie missä on samantasoinen juoni, loi jotain uskoa siihen että ihmiset haluavat nähdä hyviä elokuvia ja Poor Things jatkaa tällä linjalla. Se on kaksimielisesti hauska ja suora ja kieroutunut fantasia. Mainio tuotantosuunnittelu on parhaimpia pitkään aikaan ja vastaa budjetiltaan jotain sellaista mihin 200 milj. spektaakkelit eivät ole viime aikoina kyenneet. Se on myös jotain mihin monet voivat samaistua.
⭐⭐⭐⭐⭐ /5
