HALLOWEEN MONTH #7
Orphan keskittyy pariskuntaan Katherine ja John Colemaniin (Vera Farmiga ja Peter Sarsgaard), jotka kuolleena syntyneen lapsensa menetettyään adoptoivat psykopaattisen yhdeksänvuotiaan tytön Estherin (Isabelle Fuhrmann), jolla on salaperäinen menneisyys. Viestivätkö hänen sivistynyt sanavarastonsa ja vanhanaikainen pukeutumisensa järkeenkäyvästä selityksestä vai jostain pahaenteisemmästä?
Orphanin ylläkuvattu juoni ei ole mitään millä voittaa palkintoja. Tämä on nähty ennenkin. Vieras uusi perheenjäsen onkin jotain vaarallista. Sellainen asia mitä muutaman vkon takainen The Omen on täydellistänyt. Ruumiskasa alkaa nousta ja joku josta kaikki alkoi, täytyy ratkaista tämä ongelma. Mutta kun puhuu Orphanista, sitä täytyy vaan suositella. “Ihan oikeasti, älä kysy. Katso se vaan” tai “Se on todella piinaava”. Kun sitä miettii, tämä ei ole mikään splatter mutta silti muistamme psykologisen piinaavuuden. Tällaista ei aina näe.
Sen voisi luokitella trilleriksi mutta sen sävyissä on hyvin paljon kauhuelementtejä. Esther on nykyään kauhuikoni samalla mittapuulla mihin Damien tai vaikkapa Chucky kuuluu. Tässä on paljon minkä parissa kiemurrella, pelkää muiden puolesta ja se kuinka lapsi on syyllinen tähän kaikkeen. Perheen aikuisten ja muiden sivullisten ohella lapset ovat tässä erittäin suuressa vaarassa. Tilanteesta tulee herkullinen kun perheen tytär Max (Aryana Engineer) on osittain kuuro ja Esther manipuloi tätä. Isabelle Fuhrmann on tässä roolissa niin vakuuttava että se on pelottavaa. Hänen sivistynyt ja lapsenomainen viattomuutensa vaihtuu hetkessä manipulointiin ja uhkaavuuteen. Hän vetää oikeista naruista vedotessaan kohteidensa heikkouksiin kuten menetykseen ja korvaavaan tunteeseen. Hänen taustansa kuuluu olla mahdollisimman hämärä että viattomuus ja viisaus peittää aukot. Jos on esteitä kuten koulukiusaajat, miettikää uusiksi. Jos talon sisällä on ongelmia kuten uudet sisarukset, he ovat joko hyödyllisiä tai rasitteita.
Edellä mainittu väkivalta ei ole niin graafista mutta se menee ihon alle. Elokuva ehkä syyllistyy alussa joihinkin jump scareihin jotta nyky-yleisö olisi valppaana mutta heti kun Esther on kuvioissa, jump scaret ottavat oikeutetusti takapakkia ja antavat tarinan mennä mukanaan. Perheen sisäinen konflikti on tässä kaikki kaikessa ja siksi se on herkullista näiden elementtien keskuudessa. Kun muistelee elokuvia missä lapset ovat alttiita väkivallalle, ne ovat joko sadistisia tai suoria. Suora voi toimia mutta tässä se on suodatettua. Pienet hetket korostavat aina suuria.
Tämä ei olisi mitään ilman sen suorituksia. Isabelle Fuhrmann hallitsee tätä elokuvaa kauttaaltaan myydäkseen joka hetken ja niin myös Vera Farmiga. Hän ei ole ensimmäinen asia mikä tulee elokuvasta mieleen mutta hän elävöittää jokaista pääosaarooliaan mitä tulee kauhun tai surun tunteeseen. Bates Motel ja Conjuring ovat hänen kärkeään mutta tätäkään ei pidä laiminlyödä. Koska metodinäyttelijä…
Elokuvasta ei voi puhua mainitsematta twist endingia. Kun näin sen ekaa kertaa, leukani putosi. Tällaista ei ole ennen tehty. Se on uutta twistia millä tutut kuviot saadaan elvytettyä. Sitä tehtiin 80-luvulla siinä yhteydessä että murhaajan identiteetti lisää herkullista kieroutuneisuutta. Lisääkö se kenties ennakkoluuloisuutta? Esther on tapaus joka adaptoi kyynisen elämäntavan ja korruptoitui. Isabelle Fuhrmann on puolustanut Estheria tässä “Hän ei ole paha tai ei pidä itseään pahana”. Me näemme kaiken Katherinen näkökulmasta niin siksi olemme varpaillamme. Estherin tarina on psykologisesti vähän kuin Alex Forrest Fatal Attractionista. Hänen perspektiivinsä on totta kun siihen pureutuu mutta emme kiellä vaaraa. Loppu on niin hyvä että se sulkee sekä Katherinen ja Estherin tarinan kun miettii symbolismia.
Jaume Collet-Serra on ohjaajana monitoimimies joka on tehnyt niin kauhua kuin toimintaa ja seikkailua. Hän on palkattu keikkamies jonka vahvuusalue on mielestäni tällä alueella. Kaikki katsovat House of Waxia tai Orphania mieluummin uudelleen kuin esim. Liam Neesonin toimintaelokuvia. Hän saa korostettua tuttua tarinaa pienillä hetkillä jotta olisimme myös vähemmän kiinnostavien hahmojen puolella. Jos on joitain negatiivisia pointteja, tämä on Peter Sarsgaardille vähän epäkiitollinen rooli. Hän saa hyviä sivuosia mutta ehkä tämä aviomiehen rooli on vähän liian passiivinen ja naiivi (ainakin paperilla) omaksi parhaakseen. Sama koskee myös perheen poikaa Danielia (Jimmy Bennet) joka toimii suurimman osan ajasta rasitteena mutta jälleen jos ohjaaja tekee jotain näyttelijän kanssa elävöittääkseen pieniä hetkiä, sitten kokonaisuus toimii. Itse asiassa heistä voidaan tehdä pointti miksi he ovat sellaisia. Elokuvasta voi bongata joitain juoniaukkoja mitä tulee lopulliseen paljastukseen (katsoen sitä kuinka Esther on nero) mutta ne eivät haitanneet menoa oikein yhtään.
Orphan on jännittävä trilleri mistä ei voi muuta vaatia kuin lunastaa enemmän kuin antaa. Tämä on yksi niistä elokuvista mikä olisi ansainnut jäädä yhdeksi tähdenlennoksi mutta varmaan koska Isabelle Fuhrmann ei kyennyt päästämään irti ja Estherista tuli nykysukupolven kauhuikoni lukuisista syistä, esiosa Orphan: First Kill ilmestyi yli 10 vuoden jälkeen vieden tyylin kokonaan absurdin campin puolelle. Tämäkin elokuva on absurdi mutta siksi me nautimme hienoisesta jännityksestä. Jos juonenkäänne on näin hyvä, vuoristoratakyyti on paljon palkitsevampi. Kokemus on rikkaampi ja sitä ei tarvitse hieroa naamalle. Ehkä juuri siksi Esther on tullut jäädäkseen…
⭐️⭐️⭐️⭐️+




