HALLOWEEN MONTH #1…
Brian De Palma’s CARRIE (1976)
Carrie (1976) perustuu Stephen Kingin ensimmäiseen romaaniin. Se on myös ensimmäinen adaptaatio neljästä filmatisoinnista (Mike Flanaganin sarja ilmestyy pian) ja sillä on jatko-osa v. ’99 mitä en vaivaudu nimeämään. King kirjoitti tarinaa vaihtelevalla vimmalla ja oli vähällä luovuttaa kunnes vaimo kehoitti jatkamaan eteenpäin. Se kertoo Carrie Whitesta, koulukiusatusta tytöstä jolla on uskovainen äiti Margaret ja huomaa omaavansa telekineettisiä kykyjä. Kiusaaminen alkaa kuukautisista (matka naiseuteen) ja huipentuu kouluntanssiaisiin missä kiusaajat saavat tuta Carrien uusista kyvyistä (teinipainajainen).
Ohjaaja Brian De Palma oli tällöin vielä tuntematon, Hithcockin ihailija. Hän ymmärsi että kiusaamisen huipentuma koulun tanssiaisissa ja ultimate kosto uusilla kyvyillä on osa kreikkalaisen tragedian kaikua missä kaikki ovat syyllisiä. Joko budjettisyistä tai tiukentaakseen narratiivia, elokuva luopuu kirjan näyttävistä kuvioista ja taustatarinasta. Siinä on paljon hyviä juttuja mitä on syytä tutkailla mutta tähän se ei sopinut. Kaikkien näiden vuosien jälkeen Stephen King on ollut myös samaa mieltä.
De Palma muutti tiettyjen kohtausten järjestystä ja sai tunnelmallisempia päätöksiä aikaan. Uskollisuus kirjaa kohtaan olisi ollut vähemmän pelottavaa De Palman käsissä. Jos haluaa nähdä kirjalle uskollisemman version, sitten voi etsiä käsiinsä 2002 TV – elokuvan mikä palauttaa framing devicen ja näyttävyyden. Pitää vaan selvitä huonoista efekteistä, puolivillaisista suorituksista ja ylidramaattisesta toteutuksesta.
Tämä elokuva oikeastaan käynnisti sen mitä kirja ei tehnyt. Kaikki Carrien näyttelijät ovat olleet Sissy Spacekin näköisiä pieniä ja hauraita kun taas kirjan Carrie on osittain ylipainoinen ja äitinsä tossun alla. Ja triviatietoa: kirjan Carrie ei käy kylvyssä verilöylyn jälkeen. De Palman elokuva aloitti sen. Esimerkkejä on useita mutta seuraavat adaptaatiot ja lukuisat jäljittelijät ovat tälle elokuvalle velkaa.
De Palma teki paljon hienoja valintoja kertoessaan tarinaa. Koska hän on Hithcockin lailla opiskellut elokuvan kieltä, tekniikka voi olla keinotekoista mutta se on myös hyvin ilmaisuvoimaista. Ehkä etäistä mutta tehokasta. Hänelle olennainen puolidiopteri-otos vangitsee kuvan etenkin kohtauksessa missä Carrien ja hänen ihastuksensa Tommy Rossin (William Katt) välille syntyy side. Narratiivi on tiukasti kiinni Carriessa ja sivuhahmot eivät välttämättä saa käsikirjoituksen osalta yhtä paljoa kehitystä. Silti kameran ja suoritusten ansiosta ymmärrämme täysin keitä hahmot ovat ja mitkä heidän tavoitteensa on. Kun Sue (Amy Irving) ainoana katuvaisena kiusaajana haluaa hyvittää tekonsa ja puhuu asiasta Tommylle, ymmärrämme että heillä on side ja luottamussuhde. He tuntuvat moniulotteisimmilta kun heihin saa otteen dialogitulvan sijasta.
Sama koskee monia muitakin jotka saavat suorituksistaan paljonkin irti. Betty Buckley auktoriteettisena liikuntavalmentajana, Nancy Allen kiusaajatyyppinä ja P.J. Soles toisena kiusaajana joka kantaa lippalakkia läpi elokuvan luoden hahmolleen omintakeisen piirteen.
Mutta tämä on selkeästi Sissy Spacekin ja Piper Laurien elokuva. De Palma kutsui näyttelijöitään sotilaiksi vaikeiden kohtausten myötä ja kaikki tekivät loistotyötä. Hän saattoi sanoa jonkun kuolinkohtausta ohjatessa “Kiemurtele kuin ötökkä” tai “kuvittele kolari”. Laurie toimi myös suurena ideanikkarina. Vaikka hahmo on elämää suurempi uskovainen hullu, se on niin arvaamatonta ja karmivaa. Silmänäytteleminen hiljaisilla hetkillä ja korkea ääni isoimmilla hetkillä tepsivät. Kun Carrien ja Margaretin viimeinen hetki tulee, Laurie esitti sen kuin “Tämä on parasta mitä tyttärelleni on tapahtunut”.
Ja kukaan muu ei kykenisi esittämään tätä surumielisyyttä ja raakaa tunnetta Carriena kuin Sissy Spacek. Hän pääsee oikeuksiinsa entistä enemmän kun elokuva etenee. Pehmeä-äänisyydestä päästään huipentumaan missä hänen silmänsä laajenevat kuin hän olisi transsissa. Spacek meni metodiin lukiessaan uskonnollisista kidutusmenetelmistä, eristi itsensä ja piti itsensä synkässä mielentilassa otosten välissä.
Prom massacre itse oli haaste. 2013 remake osoitti että kaikki voidaan tehdä digitaalisesti mutta tällöin se vaati paljon työtä. Pitkä otos, mikä näyttää kuningasparin tulosten vaihtamiset suoraan avainhenkilöihin ja lopulliseen ylhäällä sijaitsevaan veriämpäriin, vaati useiden päivien työn. Kohtauksessa on hyvin vähän dialogia, musiikki paisuu, näyttelijät ovat osa otosten yhtälöä. Sitten kaaos yltyy. Jännitys on kiristynyt läpi elokuvan ja se ei päästä otteestaan tämän jälkeen. De Palma käytti uransa alkuvaiheessa split screen tekniikkaa näyttääkseen kahdet ruudut samanaikaisesti. Joissain töissä se ei onnistunut mutta tässä se toimi näyttämällä Carrien ja verilöylyn samanaikaisesti. Kaksi seuraavaa tarinan huipentumaa ovat myös yhtä järkyttäviä joista jälkimmäinen on yksi kaikkien aikojen jumpscareista.
Carrie kestää vieläkin ajan saatossa. Se on alkua nykytermille social horror missä ongelmat rinnastetaan kauhuelementteihin. Pohjimmiltaan se on kasvutarina missä nuoret etsivät itseään jokapäiväisten vaikeuksien läpi. Telekineettiset kyvyt ovat osa Carrien puhkeamista teini-iästä naiseuteen. Hänellä olisi mahdollisuutensa hallita niitä mutta kuten todellinen, julma maailma osoittaa, lopputulos on katastrofaalinen. Elokuva on tunnelmallinen, ahdistava ja sisältää paljon raakaa tunnetta. Se näytti syystäkin tietä tuleville Stephen King adaptaatioille niin hyvässä kuin pahassa. Kannattiko useat muut Carrie adaptaatiot? Kyllä ja ei. Kuten Hamlet, Carrie voidaan kertoa usealle sukupolvelle kiusaamisen ajattoman teeman takia mutta tuli niitä kuinka paljon tahansa, mikään ei yllä sille samalle mestarilliselle tasolle mitä De Palma teki.
⭐️⭐️⭐️⭐️½
