HALLOWEEN MONTH #5
Veteraaniohjaaja Kinji Fukasakun viimeiseksi elokuvaksi jäänyt Battle Royale seuraa joukkoa yläkoululaisia, jotka totalitaarinen Japanin hallitus pakottaa taistelemaan kuolemaan. Kyseessä on koulutusohjelma tottelemattomien nuorten kitkemiseksi ja aikuisten aseman korostamiseksi.
Tämä on 50/50 kysymys voidaanko Battle Royalea kutsua kauhuksi mutta siihen on syynsä. Siinä on splatter-elementtejä ihan silpomista myöten ja nuorten psykoottisuus korostetaan. Se loi kokonaisen subgenren mihin sellaiset kauhuleffat kuin The Purge ja The Belko Experiment nojasivat aika paljon. Hunger Games oli turvallinen versio tästä tarinasta mutta sen lähtökohdat vievät kauas johonkin sellaiseen kuin The Most Dangerous Game. Ajatus joukosta ihmisiä jotka joutuvat tappamaan toisiaan eristetyllä saarella, on ollut osa pelottavaa, dystopista tulevaisuutta. Ja aina kun ollaan puhuttu j-horrorista, Battle Royale on osa yhtälöä.
Sen tarina alkaa enemmän kuitenkin kotimaan kauhuista. Kinji Fukasaku oli lapsena ammustehtaalla töissä Toisen Maailmansodan aikana ja sodan jälkeinen aika opetti (ruumiita kasaessa) että Japani valehteli heille sodankulusta. Tämä asenne piti muistot mielessä kun Battle Royalen työstäminen alkoi. Autoritaariset johtajat, nuoret jotka ovat aikuisten tossun alla ja viattomuuden menetys väkivallan keskellä. Sitä ennen Fukasaku oli ehtinyt tehdä ainakin 60 elokuvaa kuten yhteistyönä tehty sotaelokuva Tora! Tora! Tora, toinen sotaelokuva Battles Without Honour and Humanity ja raju rikosdraama Cops vs. Thugs. Battle Royale jäi hänen viimeiseksi elokuvakseen palatessaan lapsuutensa traumoihin.
Elokuvassa on paljon mihin tarttua. Se houkuttelee toiminnalla, jännityksellä ja kaikella teurastamisella mutta se tekee paljon sen eteen että hetket ovat ansaittuja. Leikkaamme paljon nykyisyyden ja menneisyyden välillä saadaksemme käsityksen mitä menetimme, mikä johti tähän ja oliko se tappamisen arvoista. Elokuva asettaa selkeät päähenkilöt Shuyan (Tatsuya Fujiwara) ja Norikon (Aki Maeda) muodossa mutta kaikilla on tehtävänsä juonen aikana. Jotkut ovat neroja päihittämään pelin, jotkut tajuavat piiloutua jonnekin ovelaan paikkaan, jotkut käyttävät tilaisuuden häikäilemättömästi hyväkseen ja kaikki toimii hahmokehityksen hyväksi ilman että heihin olisi tarvinnut uhrata lisäminuutteja. Pidän esim. siitä että Mitsuko (Ko Shibasaki) on joku joka esitetään tietyllä tavalla mutta hänkin on haavoittuvaisempi kuin luulisi.
Aikuiset ovat tarkemmin ajateltuna elokuvan todelliset viholliset. Heidän mukaansa kaikki menee nuorien piikkiin mutta eivät saa pidettyä elämäänsä kasassa joten lopputulokset ovat jotain itsetuhoista, itsesäälissä roikkumista tai epätoivoista auktoriteettiutta. Battle Royale nähtiin Yhdysvalloissa paljon myöhemmin varmaankin siitä syystä että Columbinen kouluammuskelu oli tapahtunut ja nuorisoväkivalta ja väkivaltaviihde oli kaikkien huulilla. Kuten tämäkin elokuva osoitti, nuoria ei haluttu kuunnella ja aikuiset luulivat hallitsevansa tilanteen. Japani oli näihin aikoihin kokenut muun maailman tavoin talouden kukoistamisen mikä johti lamaan ja nuorisorikollisuuden nousuun. Tässäkin elokuvassa oli paljon tosielämän rinnastuksia nuorista jotka hyökkäävät opettajiensa kimppuun ja tuovat aseita kouluun.
Tämä elokuva kestää vieläkin osoittaen kun kukaan ei kykene katsomaan peiliin niin autoritaariset johtajat valtaavat hallituksen, viihteellistävät väkivallan gladiaattoriareenan lailla ja hankkiutuvat ongelmista eroon luoden samalla useita muita ongelmia. Nuorien viattomuus on pelin suurin häviäjä. Tämä on verinen satiiri mutta se on voimakkaiden tunteiden liossa paljon monimutkaisempi. Se on osa coming-of-agea, splatteria, propagandakuvausta, sotaelokuvaa ja dystopista toimintaelokuvaa.
Quentin Tarantino kuuluisasti julisti “Kunpa olisin tehnyt tämän elokuvan”. Battle Royalen jäljet johtavat The Most Dangerous Gamen juurille mutta se perustuu mangaan ja Fukasakun ihailemaan kirjaan sisällyttäen samalla omia ideoitaan autoritaarisuudesta. Ja koska ideat tällaisista kuolemanpeleistä ovat nyt niin yleisiä, Tarantino mm. syytti Hunger Gamesia plagioinnista. Hunger Games ainakin johti parempaan tietoisuuteen Battle Royalesta ja lisäsi kiinnostusta japanilaiseen elokuvaan. Kill Bill viimeistään lisäsi sillä Gogo Yubaria esittänyt Chiaki Kuriyama on tässä elokuvassa yhtenä kilpailijoista ja paljon kokeneena tyttönä. Gogo on tahallista jatketta tälle tytölle, Chigusalle ihan hyökkäystaktiikkaa ja tappavaa koulutyttöolemusta.
Battle Royale sisältää kaikkea ihan jousipyssystä veitsiin, miekoista käsiaseeseen ja konekivääristä kranaatteihin. Ulkokuoren ei pidä antaa hämätä. Sisällä on paljon olemusta kun jopa viimeiset kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Nuoret ovat nuoria ja saavuttavat jotain suurenmoista. Silti se on ironista kun aikuiset riistävät sen heiltä jos kommunikaatio pelaisi kunnolla. Tällöin verinen, pelottava autoritaarisuus on vastaus.
⭐️⭐️⭐️⭐️½
