SNOW WHITE (2025)

Miten Snow Whitesta tuli vuoden poliittisin elokuva? Koska Internet. Onko se ansainnut huonot IMDB pisteytykset mennessään jopa Battlefield: Earthin ohi? Ei. Muistetaanko sitä enää vuoden päästä? Ei muuta kuin kohuista. Kävin joka tapauksessa katsomassa sen ja kohtalaiset fiilikset jäivät.

Sitkeä prinsessa Lumikki (Rachel Zegler) pakenee äitipuolensa pahan kuningattaren (Gal Gadot) salamurhan kynsistä ja muodostaa liiton seitsemän kääpiön ja Jonathan-nimisen roiston (Andrew Burnap) kanssa saadakseen isältään varastetun valtakuntansa takaisin.

Disneyn live action uusversiosta Snow Whitesta on ollut hankala puhua negatiivisen julkisuuden takia. Suurin osa sellaista mikä ei edes ollut osa elokuvaa tai oli joskus. Jos alkuperäinen Snow White (1937) mullisti animaatiota ja alusti klassisen tarinankerronnan emotionaalisella tasolla sellaisille elokuville kuin Wizard of Oz ja Star Wars niin tämä Snow White (2025) varmaan vaan pysäyttää tai hidastaa jatkuvat Disneyn live action remaket. Se floppasi ihan selkeistä syistä. Rachel Zeglerilla on mielipiteitä kuten monilla muilla viimeaikaisilla Disney prinsessojen näyttelijöillä mutta tämä taas kertoo siitä miten avaa suunsa sosiaalisen median aikakaudella. Niin on myös Gal Gadotilla mutta se on oma tarinansa.

Suurimmat ongelmat ovat Disneyn mielikuvituksen puute ja jatkuva paniikkinappula. Loppupeleissä tämä on harmiton lasten musikaali mikä opettaa varmasti kiltteydestä ja jotain vie mukanaan astuessaan salista ulos. Vielä on hankala määritellä kuinka paljon muunneltiin puhuttujen uudelleenkuvausten yhteydessä mutta viimeinen tunti kertoo että jokin on vialla. Se on yhdistelmä Broadway musikaalia (Greatest Showmanin tuottajien istuessa ohjaksissa), perinteistä Lumikki satua ja Disneyn live action remakea (mikä on tässä välissä jo oma genrensä) myöten.

Kaiken negatiivisen palautteen jälkeen tuntuu kuin kaikkea oltaisi yritetty miellyttää onnistumatta. Jos tämä on feministinen Lumikki, sitten tässä on paljon myös perinteisestä linjasta. Sekin voisi onnistua mutta Lumikin hahmo poikkoilee ikäänkuin viisaan ja naiivin, sitten kiltin ja vahvan välillä ja juoni koittaa löytää sen tasapainon. Lumikin on haukattava kuuluisaa omenaa ja sille on löydettävä jokin keino kun näitä tekee. Kait he onnistuivat mutta siinä ei ole selkeää tunnetta. Perinteinen elokuva mikä tulee reilusti innovatiivisen Frozenin jälkeen, on pulassa ja uudet asiat vaan luovat uusia aukkoja. Se myös kertoo siitä vaikka kuinka yrittäisi, Lumikkia ei ole tarkoitettu tähän aikaan.

Seitsemän kääpiötä on isompi ongelma minun silmissäni. Ensin tuli Peter Dinklagen kommentit Disneyn kaksinaismoralismista tehdä lyhytkasvuisille hallaa ja sitten päätökset mitä näiden hahmojen kanssa tekee. Ehkä Disneylla oli ideansa tehdä jotain uutta mutta tämäkin on yksi esimerkeistä oliko kaikki sittenkään järjestyksessä. Elokuvassa on seitsemän roistoa joista yhdellä on romanssi Lumikin kanssa. Sitten on ne seitsemän kääpiötä joita me kaikki odotimme. Tosin tässä he ovat The Polar Expressin CGI serkuksia. Jos heidät hyväksyy sellaisinaan niin sitten slapstick komedia toimii paremmin ja ulkonäköön tottuu mutta se ei sulje pois kaikkea kritiikkiä mitä tähän kuuluu. Jos he ovat “maagisia otuksia”, sitäkin hyödynnetään hyvin vähän etenkin kun kliimaksi olisi ollut oiva paikka. Ainoa kohteliaisuus siinä että Vilkas, Jörö ja Viisas näyttävät animaatiovastinneiltaan. Eikö heillä ollut silti aikaa jälkituotannossa tai palkata oikeita lyhytkasvuisia näyttelijöitä ja luoda heille persoonallisuutta ja taustaa? Jotain mistä Dinklage valitti on tässä hyvinkin läsnä. Kun päästään puoleen väliin, näiden kahden ryhmän dynamiikassa on jotain havaittavissa mutta sitten elokuvalla on kiire loppua. Voimme siis unohtaa Disneyn sitoumukset pyrkiä tasa-arvoiseen kohteluun.

Minulla ei alun alkaen ollut suuria odotuksia koska Disneyn keinot ovat alkaneet olla jo tuttuja. Kuten sanoin, Disneyn live action remaket ovat jo oma genrensä. Se ehkä tepsi ensimmäisinä vuosina kun Cinderella ja Jungle Book ilmestyivät. Ne kestävät edelleen tuodessaan jotain vastapainoa. Voisin sanoa että The Beauty and The Beast on itsellenikin vielä hyvä puutteistaan huolimatta. Se oli kuitenkin merkki siitä mitä on luvassa ja The Lion King täydellisti tämän kaavan. Disney on luopunut mielikuvituksestaan luoda tarinaa ja miettivät näitä uusversioitaan viilaamalla pilkkua. Alkuperäinen ei tarvitse mitään paranneltavaa ja niitä tehdään rahan takia. Näissä uusversioissa on jo ikäänkuin kaavansa kuten taikuuden selittäminen, kohtausten suoraviivaistaminen, visuaalisista vitseistä luopuminen koska tämä ei ole enää animaatiota ja realistisen tylsät värimaailmat koska elämme The Dark Knightin jälkeisessä maailmassa. Tässä versiossa näkee easter eggit alkuperäisen suuntaan kuten luuranko ja korppikotka mutta ne ovat vain muistuttamassa tutuista jutuista eivätkä kunnollisessa merkityksessä. Pidän näistä uusversioista välillä mutta ne ovat ongelma pitkällä tähtäimellä.

Päällimmäisin ongelmani on siinä että tällä ei ole syitä olla olemassa. Joku joka on nähnyt vain Disneyn alkuperäisen animaation ja tämän eikä mitään muuta, pitää tätä taatusti omaperäisenä. Kun tästä ilmoitettiin, ajattelin että se on liian varhain. Kaikki muistavat vieläkin Lily Collinsin ja Kristen Stewartin vuosien takaa. Ehkä jos näkee lopullisen tuloksen, jotain saa irti. Ainoat uudet asiat tässä on lopulta vain kalliit musikaaliarvot ja erään henkilön hahmokehitys mikä tuli positiivisena yllätyksenä. Elokuva mikä sai paljon huomiota ei-valkoisen Lumikin takia, ei ole niin omaperäinen juttu koska Smallvillen Kristin Kreuk ehti ensin. Feministisiä ja radikaaleja Lumikkeja näkyi jo 10 vuotta sitten ihan politiikkaa myöten. Lumikki joka nimettiin lumimyrskyn takia, ollaan tehty ennenkin. Gal Gadotin kuningattaresta onkin jo puhuttu paljon mitä tulee suoritukseen. Gadotin lahjat perustuvat esiintymiseen eikä dramaattiseen näyttelemiseen. Ajattelin alussa että hänestä voisi saada jotain irti mutta niin ei tapahtunut. Hän tuntuu käyvän läpi perustunteita ymmärtämättä sitä mitä hahmo käy läpi muuta kuin vain “she’s just evil”. Jos tietää mitä kuningattarelle tapahtuu, sekin on paremmin tehty ennen.

Jos nyt uhraan elokuvalle puolikkaan pisteen lisää niin se tulee tietyistä asioista. Se ei ole tylsä. Jotkin Benj Pasekin ja Justin Paulin kehittämät uudet laulut toimivat mukavasti vaikka etenkin alussa on paljon samankaltaisuutta The Greatest Showmanin sävelten ja rytmitysten kanssa. Uudelleen adaptoidut biisit toimivat suht hyvin. Edellä mainittu hahmokehitys mitä alkuperäinen ei koskaan tehnyt, on positiivinen yllätys. Eräs lempihetkistäni alkuperäisen elokuvan kliimaksista on tässä valitettavan yksinkertaistettu mutta he eivät ainakaan pilanneet visuaalisen hetken voimaa myrkkyomenan jälkeisistä tapahtumista. Elokuva on muutenkin huolissaan asioiden selittämisestä eikä näyttämisestä niin se oli tervetullutta. Jotkin muutokset mitä tehdään Lumikin ja kääpiöiden suhteen välillä, toimii hyvin uuden emännän opettaessa heitä huolehtimaan toisistaan. Tietyt kohtaukset kuten pelottava metsä toimii hyvin. Jos uusversion on tarkoitus herättää samoja tunteita kuin alkuperäinen, joskus on sellaisia hetkiä. Rachel Zegler on tässä myös tärkeä voimavara. Se oli selkeää että hänen lauluäänensä ja hahmon välittämä kiltteys kertovat jotain. Käsikirjoituksen viat eivät ole hänen vikansa. Ja kai tässä on jotain kiehtovaa mitä kulissien takana oikein tapahtui ohjaaja Marc Webbin yrittäessä pitää ohjaksia käsissään. Tämä ei ole yhtä suuri paniikkinappulatapaus kuin Rise of Skywalker muutaman vuoden takaa mutta tässä riittää kaiveltavaa kuinka paljon Internet kulttuuri vaikutti Disneyyn.

Uusi Lumikki ei tee paljoa palveluksia kenellekään. Sillä ei ole mitään syytä olla olemassa. Vaikka jotkut haluavat syyttää politiikkaa elokuvan epäonnistumisesta, fundamentaaliset ongelmat ovat suuremmat. Se joutuu kilpailemaan muiden adaptaatioiden kanssa ja häviää reilusti. Kuten myös muiden paljon kypsempien lasten animaatioiden kanssa. Alkuperäinen adaptaatio kestää vieläkin peruselementissään. Se mullisti animaatiota. Aikuiset imeytyivät mukaan ja itkivät silloin kun Jörö itki. Se ilmaisee paljon kuvien kautta selittämättä liikaa ja siinä on järkeä kun kääpiöt odottavat jonkun saapuvan Lumikin vierelle. Se on mitä sydän haluaa nähdä. Tämä on tehty komitean voimin ilmaisemaan monta eri asiaa. Se ei ole tunnetasolla tyydyttävää poikkoilevan päähenkilön ja sekalaisen tyylin kommunikoidessa yleisölle.

Jos haluatte jotain erilaista, Cannon Filmsin halpatuotantomusikaali Snow White tai kauhuelokuva Snow White: A Tale of Terror ovat vioistaan huolimatta näkemisen arvoisia. Lumikki ei ole niissä yhtään vähempää naiivi kuin muuallakaan mutta sadunomaisuus on ainakin läsnä. Jopa niinkin lähdemateriaalista poikkeava heikohko fantasiaseikkailu Snow White and The Huntsman jää paremmin mieleen. Lumikin oli syystäkin pysyttävä unen peitossa koska Disneyn alkuperäinen klassikko elää edelleen.

⭐⭐½