Emilia Pérez seuraa meksikolaista huumekartellin johtajaa Manitas Del Montea (Karla Sofia Gascón), joka palkkaa asianajajan Rita Castron (Zoe Saldaña) auttamaan tätä katoamaan ja muuttumaan naiseksi. Hän ilmestyy vuosia myöhemmin Ritan luokse hyväntekijänä Emilia Pérezina jotta tämä voisi auttaa häntä tapaamaan taakse jääneen perheensä joista vaimo Jessi (Selena Gomez) on jatkanut eteenpäin. Elokuva perustuu ohjaaja Jacques Audiardin samannimiseen ooppera librettoon jonka hän mukautti ranskalaisen kirjailijan Boris Razonin vuoden 2018 romaanista Écoute. Mukautettu käsikirjoitus on lopulta pieni osa romaania.
Emilia Pérez on vähintäänkin mielenkiintoinen tapaus mistä puhutaan kaikista muista kuin positiivista syistä. Näin sen ensimmäistä kertaa Rakkautta & Anarkiaa festareilla ja pidin siitä. Tietyt suoritukset ja musikaalinumerot veivät mukanaan. Nyt se on vähän nolostuttavaa myöntää näin mutta se oli kiireinen viikko. En miettinyt elokuvaa enää paljoa vaikka ajattelin että ihmisten kuului nähdä se. Sitten controversy vei ihmiset mukanaan ja tutkittuani asiaa, se on kritiikkinsä ansainnut.
Nähtyäni sen toista kertaa, sen elokuvalliset ongelmat ovat paljon selkeämpiä. En voi puhua espanjan kielen puolesta ja transyhteisöön kuulumattomana tietoni perustuvat videoihin. Jacques Audiard on tehnyt hienoja elokuvia aikaisemminkin ja hänen genre mixinsä on huomattavaa jos on nähnyt paljon tasaisemmat elokuvat Profeetta, Luihin ja Ytimiin tai Sisters Brothers. Nyt hän vaikuttaa nielleen liian ison palan. Hän ei vaivautunut kommunikoimaan transyhteisön kanssa enempää eikä kuvaamaan elokuvaa Meksikossa vaan Ranskan sound stagella. Pääosakolmikko (Karla Sofia Gascón, Zoe Saldaña, Selena Gomez) ei ole myöskään espanjalaisia vaikka esittävät heitä. Tiedot huumekartellin hirmuteoista ovat myös pintaraapaisun varassa.
Sanon tämän kaiken siksi koska elokuva tuntuu joukolta kunnianhimoisia ideoita mitkä eivät vaan luonnistu. Se ei puhkea kukkaan mitä tulee genresitoumuksiin, hahmokaariin, omaan kunnianhimoonsa tai ylipäätään presentaatioonsa. Elokuvissa ei tarvitse aina vastata kysymyksiin vaan täyttää tunneyhteys yleisöön. Tässä tapauksessa se on vähän outoa että oltiin koko ajan saavuttamassa jotain mutta silti vetäydytään ja jätetään kaikkea ilmaan.
Elokuvasta tykättiin alun perin oman erikoisuutensa takia ja se on sen voimavara ja heikkous. Se aloittaa kaiken Zoe Saldañan asianajajahahmosta Ritasta jolla on omat tarpeensa. Hän on jumissa huumekartelliin liittyvän tapauksen kanssa mutta yllättäen huumepomo kääntää tarinan päälaelleen paljastamalla tarvitsevansa apua sukupuolileikkaukseen. Tämän takia tarinassa onkin kyse enemmän nimikkohenkilöstä kuin Ritasta. Ongelmaksi muodostuu välinpitämättömyys molempia hahmoja kohtaan. Rita on alun jälkeen enemmän sivussa ja Emilian käskyläinen. Emilian tarina siitä voisiko hän kokea vapahduksen uuden elämänsä kautta voisi olla mielenkiintoinen kuvaelma itsessään mutta elokuva oikeastaan mokaa jo heti alussa kun Emilia ei ollut päähenkilö vaan Rita jonka alustus vaikuttaa nyt hukkaan heitetyltä. Se myös maalaa valheellisen kuvan Lady Macbethin kaltaisesta Emiliasta jonka sukupuolileikkaus onkin vain maagista silmälumetta eikä luonnollinen siirtymä monimutkaisesta henkilöstä. Jos olisimme tienneet mitä hän koki lapsena ja jos Audiard olisi vaivautunut tutkimaan aitoja kokemuksia ennen käsikirjoituksen toimeenpanoa, tämä olisi superhyvä käsikirjoitus.
Miten transkuvaus huumepomosta voi olla lopulta niin tylsä? Siinä on vihjeitä loisteliaisuudesta niin Zoe Saldañaa, musiikkinumero El Malia, harkittua kameratyötä ja tuotantosuunnittelua myöten mutta se on pintaraapaisua. Se on ooppera ilman oopperaa. Se on Pedro Almodovarin melodraamaa ilman symbolismia ja värejä. Sitten se on myös Mrs. Doubtfire ilman absurdismia ja Sicario ilman jännitystä. Kun muistaa edellä mainitun elokuvan, tässä on kohtaus mikä muistutti hyvin paljon Robin Williamsin ja Sally Fieldin heart-to-heart kohtauksesta. Sen suurimmat synnit piilevät myös musikaalisuuden puutteessa. Surullisenkuuluisa La Vaginoplastia voisi viedä elokuvan hyvin campiin suuntaan mutta sitten se vaihtaa puhelaulamiseen ja dramaattisempaan sävyyn. Kuulemme rockia, discoa, psykedeelistä musiikkia yms. ilman kunnollista täyttymystä. Kaikkein suurimmat koreografiat päätyvät Zoe Saldañan harteille jonka fysikaalisuuteen on laskettu paljon. Muut eivät saa oikein mitään. Jos on nähnyt mainostusta, Selena Gomeziin uhrataan myös vähän aikaa. Elokuva ei oikein tiedä mitä tehdä hänelläkään. Muuta kuin elämällä on muita suunnitelmia. Koska aikaa pistetään moniin teemoihin kuten transsukupuolisuuteen, korruptioon, tekopyhyyteen, kartelliin, uhreihin ja omaisten hätään niin hänen mukanaolonsa vie meidät myös naisvihan äärelle. Sitten elokuva vaan loppuu …
Hiljaisia musikaaleja on tehty ennenkin mutta tämän identiteetti on hukassa. Emilia Pérez tyydyttää teknisiltä ansioilta ja sen visuaalinen anti voi olla välillä huomattavan räikeää. Se on vaan elokuva mitä ei ole tehty kenellekään. Ehkä tämän on tarkoitus olla espanjalainen telenovela koska logiikkaa ei ole, intohimoiset tunteet ovat kätkettyjä ja on salaisuuksia ja valheita mutta sen oma kunnianhimoisuus saa epäilemään onko tämä sittenkin vanhanaikainen. Sen viimeaikainen julkisuus on varmistanut että se ei voita Oscaria parhaasta elokuvasta. Jos se voittaa parhaan elokuvan Oscarin, se on ainakin parempi kuin Crash tai Shakespeare in Love vaikkei se ole paljoa sanottu.
⭐⭐½
