Kriitikko Roger Ebert sanoi Manaajasta joskus kuin se olisi hyökkäys aisteja kohtaan. Robert Eggers on ottanut siitä vinkin ja hänen Nosferatunsa on melkein kuin hyökkäys aisteja kohtaan painostavalla tunnelmallaan.
Robert Eggersin intohimoprojekti on nyt tässä. Nosferatu remake ja jo toinen kerta heti Werner Herzogin jälkeen kun joku tekee ylistetystä F.W. Murnaun mykkäelokuvasta uuden adaptaation. Nosferatu oli ensimmäinen Dracula adaptaatio mikä melkein tuhottiin kun joku ei pyytänyt kirjailija Bram Stokerin lesken lupaa ja tekijänoikeuskiistaan ajauduttiin. Joitain kopioita säilyi ja sen saksalainen ekspressionismi ajoi tietä monille kaltaisilleen. Elokuvassa nimetty kreivi Orlok on Draculan lailla ikivanha vampyyri joka lähtee etsimään uutta verta ulkomailta. Poikkeuksena romaaniin, Orlok levittää ruttoa rottien avulla. Romaanissa hän on vanha ukko jolla on viikset mutta silti tämä versio tavoittaa hahmon iljettävyyden. Herzogin versio oli aikansa kuvaus kun vampyyrit alkoivat olla yksinäisiä otuksia. Sen lisäksi samana vuonna olivat ilmestyneet Frank Langellan Dracula ja George Hamiltonin Love At First Bite mitkä seurasivat samaa kaavaa. Nyt Eggersin tehtäväksi jäi seurata edeltäjiään. Jos Herzog sai käyttää romaanin nimiä, nyt Eggers palaa takaisin mykkäelokuvan nimiin ja pitää mielessä tietyt romaanin säkeet (ihan viiksiä myöten.
Viime vuosina vampyyrit ovat alkaneet palata takaisin hirviömäisyyteen ja loitonneet seksikkyydestä. Siitä esimerkkinä Midnight Mass. Jopa Draculan Claes Bang oli jotain siltä väliltä. Sitten olivat Nicolas Cagen hassun narsistinen tapaus Renfieldissa ja The Last Voyage of Demeterin hirviö. Ryan Cooglerin Sinners jatkaa sitä trendiä todennäköisesti. Eggersin Nosferatu palauttaa takaisin kaiken sen mitä hän on rakastanut ennen vanhaan. Hänen elokuvissaan on paljon ajantuntua kieltä, valaistusta ja lavastusta myöten. Vaikka hän ei pistänyt ketään puhumaan saksan kielellä, se ei ole tarkoitus koska tämä on satua. Ellen (Lily Rose-Depp) on kuin käänteinen Tuhkimo tai Lumikki joka odottaa synkkää prinssiään. Lunta näkyy kaikkialla. Elokuva perustuu joulun tienoille jolloin “Ghost of Christmas” (tässä tapauksessa vampyyri) on lähellä. Se on kuvattu ja valaistu hyvin unenomaisesti etenkin loppua myöten. Sitä voidaan miettiä miksi he eivät puhu murteella mutta tämä ei ole realismia. Hän tekee nyt puhdasta kauhua ja synkkää fantasiaa.
Bill Skarsgård oli aina mukana kun Eggers esitti idean hänelle. He antoivat idean muhia ja Eggers teki sillä välin muita elokuviaan. Onneksi teki koska se kaikki on sen arvoista. VVitchin aikainen Eggers olisi tehnyt varmasti yhtä hyvän mutta klaustrofobisemman version. Suhteita budjetin antaneelle Focus Featuresille ei olisi syntynyt eikä myöskään uusia ideoita. Bill olisi esittänyt toisia miespääosia alun perin mutta Orlokin osa kallistui häneen. Kun luulee että mies on jo esittänyt kaikkia vihollisia, hän nostaa taas maton alta. Markkinointi varoi paljastamatta häntä liikaa ja sellaista pitäisi harrastaa enemmän. Se muistuttaa siitä kun Hitchcock kiusoitteli Psychon juonenkäänteillä eikä paljastanut mitään tai Alienin traileri mikä näytti tilanteen kaaottisuuden ja pelon paljastamatta hirviötä. Uteliaisuus heräsi miltä Nosferatu näyttää ja hän ei edes näyttäydy ensimmäisen puolen tunnin aikana. Eggersilla on tapana imaista maailmaansa ja alustaa epämukavuudet. Jos on nähnyt VVitchin, tietää mihin on nokkansa työntänyt. Vampyrismi on tässä matka yliluonnollisuuteen ja sitä Nicholas Hoult Thomas Hutterin osassa näyttää loistavasti. Yleensä tarinan Jonathan Harker on hillitympi yrittäessään säilyttää järkensä. Nyt tilanne on toisin. Näemme kaiken eri silmin kuin ennen. Kreivi Orlokin luomus on osa Eggersin kieroutunutta fantasiaa. Tunsin kuinka veri karkasi kasvoiltani Orlokin äänen jyllätessä taustalla ja kuinka hänen kasvonsa pidettiin pimennossa. Kun hänet näytetään kunnolla, se on kuin vampyyrin näkisi ekaa kertaa. Tämä on Bill Skarsgårdin uusi, hyytävä taidonnäyte.
Jotkut pitävät taatusti edelleen Murnaun ja Herzogin versioista enemmän niiden yhteiskuntakriittisen melankolian takia mutta Eggers on huolissaan enemmän ihmiselementeistä ja sielusta. Tässä Lily Rose-Deppin esittämä Ellen nousee esiin huimalla ruumiintyöllään ja yksilön kaipuulla. Jos myös kaipasi selvennystä ikuisiin kysymyksiin, tämä ei tuota pettymystä. Kun muistaa Disney uusversioiden täytteet tai muutenkin huonompien uusversioiden vastaukset kysymyksiin mitä ei tarvitse, ne luovat joko uusia aukkoja yrittäessään selventää asioita tai ovat siinä vaan ollakseen erilaisia. Nosferatu ottaa kantaa tiettyihin kysymyksiin mitä romaanin tai elokuvien ystävät ovat miettineet mutta ne tehdään hahmoja palvellakseen. Jos jotkut ovat miettineet, eikö kiinteistökauppoja voinut tehdä postilla niin se oli aina osa tunnelmanluontia mutta tässä sillä on pointtinsa mikä tekee Orlokin hahmosta vieläkin kieroutuneemman. Pidin myös paljon elokuvan pohdiskelusta, mitä on vampyyrin tunne-elämä. Rakastavatko vai himoitsevatko he? Kykenevätkö he siihen vai suoriutuvatko he mekaanisesti?
Bill Skarsgård ja Lily Rose-Depp hallitsevat tätä elokuvaa mutta niin myös Nicholas Hoult jolta ei aina ole tarvinnut odottaa paljoa. Erilainen on myös Aaron Taylor-Johnson joka pääsee venyttämään näyttelijälihaksiaan odottamattomissa paikoissa. Willem Dafoe osaa tälläiset roolit unissaan mutta silti hän vastaa korkeaan haasteeseen eksentrisenä Von Franzina. Kaikki ovat vastanneet haasteeseen saadakseen Eggersin vision maaliin.
Jos odottaa verikekkereitä, sitä tämä ei tee. Nosferatu on vanhanaikaisesti hyytävä elokuva mikä käyttää varjoja hyväkseen etenkin Eggersille olennaista katsojan psyykeellä leikkimistä. Se on häiriintynyt, kaunis ja läpitunkeva. Jos haluaa nähdä Draculan valkokankaalla samalla tavalla kuin näki Max Shreckin, Bela Lugosin tai Christopher Leen ilmestyvän ekaa kertaa, tämä suorittaa sen. Kun luulee nähneensä vampyyreista kaiken, ei olekaan. Jos ruumiillinen ja henkinen tunne kauhistuksineen jää mieleen then this truly was something special.
Tämä on paras näkemäni vampyyrielokuva ja odotan mitä Eggers tekee seuraavaksi…
⭐⭐⭐⭐⭐