HALLOWEEN MONTH #4
Salòn juonen voi muodostaa siihen kuinka II. Maailmansodan loppupuolella 1944, neljä ylimystä (presidentti, herttua, tuomari ja piispa), joiden nimiä emme saa tietää, sieppaavat ja hyväksikäyttävät 20 nuorta 120 päivän ajan toteuttaakseen estottomat fantasiansa ja todistaakseen fasistisen arvomaailmansa ainoaksi oikeaksi. Silti se on aika rikas sisällöltään.
Alun perin epäröin onko Salò kauhuelokuva mutta sitten tulin ajatelleeksi että ainekset ovat kasassa: tässä on karmivia pahantekijöitä, on nuoria uhreja, puolessa välissä päästään rauhallisemman aloituksen jälkeen johonkin voimakkaaseen hetkeen mikä määrittää loput leffasta. Loppu voi olla siis vähintään yhtä karmiva kuin puoliväli ellei kamalampi. Puhumattakaan ahdistavasta ilmapiiristä ja sen iskuvoimasta. Sen shokkiarvo ja koko maine perustuu kauhun elementteihin. Se myös löytyy joiltain kauhulistoilta niin sekin vaikuttaa.
Se on myös lähellä sotaelokuvaa fasistisen valtion takia ja kuinka lentokoneet kuuluvat välillä taustalla melkein kuin muistuttamassa mitä on meneillään. Koska päähenkilöt ja uhrit ovat likinimettömiä, se luo tähän inhimillisen näkökulman. Sodassa viattomuus menetetään ja vallassa olevat kamppailevat olemassaolostaan. Leiri on myös aika olennaisessa osassa. Ehkä se on myös näiden yllämainittujen syiden takia myös arthouse-elokuva hyvin majesteettisen oloisen kameratyön takia ja kuinka kohtauksissa vellotaan pitkään. Jotkin laajat kuvat ekan puolen tunnin aikana muistuttaa teatteria ja ensimmäistä tarinaa kertova prostituoitu eläytyy sen mukaisesti.
Joka tapauksessa Salò iskee katsojaan. Kun näin sen ekaa kertaa, se oli epämiellyttävä kokemus. Jos suosittelin sitä kenellekään, se tuli varauksella. Ne keille olen näyttänyt tämän, jäävät aina hiljaisiksi. Ohjaaja Pier Paolo Pasolini oli vähintäänkin provokatiivinen taiteilija. Hän oli marxisti, kommunisti, kirjailija, runoilija ja ateisti aikana jolloin asian julkisanominen oli provokatiivista. Silti hänen uskollinen versionsa Matteuksen Evankeliumista on Vatikaanin suosituslistalla. Hänen trioelokuvansa Decamerone, Canterburyn Tarinoita ja Arabian Nights muodostivat Trilogy of Lifen minkä jälkeen Pasolini pyrki vielä synkemmille vesille. Salòn piti aloittaa Trilogy of Deathin mutta hänen murhansa (minkä spekuloitiin liittyvän elokuvan raakuuteen) pysäytti tuotannot.
Salòn raakuudet ovat ennennäkemättömiä useista syistä. Pasolini suhtautuu yhdessä kuvaajansa Tonino Delli Collin kanssa kohteisiinsa hyvin neutraalisti ja objektiivisesti. Jos on valittava parhaimmat näyttelijät niin Paolo Bonacelli julmana herttuana, Aldo Valletti häijynä presidenttinä ja Hélène Surgère ensimmäisenä tarinankertojana. Sillä ei ole lopulta väliä ketkä vetävät pidemmän korren. Nuoret ovat tässä Pasolinin tyylin tapaan amatöörinäyttelijöitä ja heitä ei paistatella kuvassa kauaa niin se antaa vain yleiskuvan. Me tutustumme neljään ylimykseen vain pintapuolisesti joko mieltymysten tai ideologioiden kautta. Meillä on gaze kulma hyväksikäytettyihin nuoriin tekijöiden kiikareiden, silmien yms. pov:n kautta. Se sekoittaa katsojan virtapiirit koska olemme todistamassa hirveyksiä ikäänkuin osana rangaistusta. Nuoret ovat nimellisiä mutta vailla identiteettiä koska he ovat leikkikaluja. He elävät koirien lailla isäntien alaisuudessa ja sitten odottaa joko palkinto tai rangaistus. Nuoria muokataan fasisteiksi ja Pasolinin mielestä ehkä koko yhteiskuntaa. Hän ei tee kenestäkään empatian kohdetta muuta kuin yksittäisten hetkien kohdalla. Ehkä yksi tarinankertojista joka on vanha prostituoitu, saa osansa siitä että hän on kohtelias. Pianisti empatisoi uhreja. Vartija jolla on normaali seksisuhde. Ja viaton uskovainen tyttö joka itkee äitiään. Tällaiset ovat esimerkkejä Salón empatioista mutta Pasolinin pitäessä itsensä kurissa, muistaa sen että ihmiset ovat itsekkäitä etenkin ylimysten muodostamassa “yhteiskunnassa” joten uhritkin ovat itsekkäitä jossain välissä. Koska ylimykset pilkkaavat yhteiskuntaa, heidän on pilkattava kaikkea sitä mitä pidetään pyhänä tai vähintään säädyllisenä.
Jos alun jälkeen kestää vielä, puoliväli pistää sietokyvyn koetukselle. Siitä eteenpäin en pystynyt katsomaan kohtauksia loppuun peittämättä silmiäni. Sitten se menee kamalaksi viimeisen kolmanneksen aikana. Seksi ei ole tarkoitettu nautinnoksi vaan alistamiseksi. Mikään teko ei ole liian perverssi toteutettavaksi ja vain mielikuvitus on rajana. Vanhojen prostituoitujen tarinoiden on oltava yksityiskohtaisia kiihottaakseen halua ja ylimysten ideat laukkailevat lujaa. Dante’s Infernon lailla Salò jakaa tarinansa useaan lukuun mistä voi päätellä mitä on meneillään. Jos helvetti tuntuu siltä miltä tämä leffa, se on oikein kuvattu.
Salò on ansainnut kritiikkinsä ja arvostuksensa. En pistä yhtään vastaan jos joku inhoaa tätä. Jos on moraalitonta antaa tälle korkea arvosana, se on sitten yksilöllinen tunne. Onko sillä väliä kuinka monta tähteä sille annetaan? Annan tälle korkean arvosanan koska se ansaitsee tulla nähdyksi, koetuksi ja analysoitavaksi. Tältä tuntuu pahuus. Sen ei tarvitse ilahduttaa ketään. Viimeisessä kohtauksessa on myös osansa tulkinnasta. Uskon että se kertoo joko lohduttautumisesta ja elämän pienistä iloista tai sitten sääntöjen rikkomisesta. Kun on kuullut mitä vaihtoehtoiset loput olisivat olleet, tämä oli oikeampi ratkaisu.
Jos on jotain mitä moittia aidosti niin jälkituotannon ongelmat dubbauksineen on vähän huomattavaa. Jos siitä pääsee yli, elokuva on kokemus. Monikin arvostaa tätä niin Martin Scorsesea ja Quentin Tarantinoa myöten. Sen perintö on huomattavaa. Teatterikierroksella ihmiset lähtivät kesken näytöksen joko puhtaasta järkytyksestä tai pahoinvoinnista ja se poistui Italian saleista muutaman vkon jälkeen. Täällä Suomessa elokuva kiellettiin kokonaan sensuurin takia ja se ilmestyikin vasta 2001 DVD-markkinoille. Joskus tulee elokuvia mitkä saavat pohtimaan asioita ihan uudelta kantilta ja siitä ollaan velkaa Salòlle. Michael Haneken Funny Gamesin jälkeen ei suhtauduta väkivaltaan entisellä tavalla tai Gaspar Noen Irreversiblen tapauksessa raiskaukseen ja kostoon samalla tavalla. Salò on jokaisen oma kiirastulensa mikä pakottaa katsojaa tuntemaan sisimpäänsä ja kyseenalaistamaan näkemiään asioita. Se voi olla aiheellista kysyä onko fasismi täällä ja nyt vai pieninä palasina ympäriinsä? Kulutammeko tavaraa ja ihmisiä kuin sontaa kulutetaan tässä? Onko Harvey Weinstein ja Jeffrey Epstein tai vielä vaikutusvaltaisimmat ihmiset tämän sukupolven Salòn ylimykset? Tämä ennusti sen aika hyvin…
⭐⭐⭐⭐⭐