THE IRON CLAW

Urheiludraama The Iron Claw jonka Sean Durkin kirjoitti ja ohjasi kertoo tosielämän Von Erichsistä
ammattipainijoiden traagisesta perheestä joka on “kirottu”. Elokuva kuvaa painiyrityksen omistajan Fritz Von Erichin (Holt McCallany) poikien kamppailua menestyksen saavuttamiseksi mitä heidän isänsä painosti vuodesta 1979 1990-luvun alkuun.

The Iron Claw ei ole heikkohermoisille jos se todella pääsee ihon alle. On aina olemassa joitain sellaisia kuin Schindlerin Lista mikä on ultimate kuvaus keskitysleiristä. Tai We Need To Talk About Kevin kasvatuksesta. Tai viime vuosilta Father dementiasta tai The Whale ylipainosta ja niitä ei ihan heti katso uusiksi koska se inhottava tunne palaa takaisin. The Iron Claw on näitä elokuvia. Von Erichin perhe oli painipiirissä vähän sitä mitä Kennedyt olivat politiikassa. Kyse on lopulta huonosta onnesta mikä herättää mielikuvia kirouksesta. Jokainen jolla on ollut huonoa onnea lähipiirissä lyhyeillä aikaväleillä, samaistuu tähän jollain tasolla. Samalla tämä on tutkielma maskuliinisuudesta, vanhemmuudesta, itsemääräämisoikeudesta ja siitä kuinka on oikein itkeä.

Holt McCallany osoittaa olevansa Jon Bernthalin ohella yksi sellaisista suorittajista joka onnistuu tekemään ongelmallisista miehistä uskottavia. Maura Tierney on myös hyvä tossun alla olevana vaimona jonka auktoriteettius on piilossa. Lily James tekee tyttöystäväroolistaan inhimillisen. Mutta suurin osa yleisöstä on utelemassa Zac Efronin perään. Kaikki tietävät hänet High School Musicalin teini-idolina ja siitä hän jatkoi Hairsprayhin ja The Greatest Showmaniin. Mutta hän on myös halunnut harjoittaa vakavampia osia. Se nähtiin Me & Orson Wellesissa. Ja nyt viime vuosina Extremely Wicked, Shockinly Evil and Vile ja Gold. Joten odotukset olikin korkealla. Hän luottaa kehittyvään suoritukseen kun kaikki pidetään ensin sisällä ja sitten päästään ydinhetkiin. Hyväksi onneksi, Efron saa hienoja hetkiä nuorena miehenä joka on kasvattanut kehoaan kuin orja ja luottanut veljestensä tukeen.

A24 on mahdollistanut asemansa erikoisten elokuvien tallina. Erikoista tässä on sukukirous mutta vieläkin erikoisempaa on pitkien otosten määrä saavuttaakseen oikean tunnelman. Se tarjoaa aavemaisen miljöön tummine väripaletteineen ja hitaine zoomauksineen. Prologi alkaa melkein kuin Raging Bull mustavalkoisuuden takia ja asettaa raa’n tulevaisuuden. Kohtaukset pitävät otteessaan kameran ollessa varovainen paljastaessaan järkytykset tai antaessa suoritusten puhua puolestaan. Niistä esimerkkinä kun isä Von Erich paljastaa yleisölle suunnitelmat poikien tietämättä.

Paljon lyhäreitä ja vain kaksi elokuvaa ennen tätä ohjannut Sean Durkin on tehnyt hyvin riipaisevan draaman. Oikeita Von Erichin veljeksiä oli enemmän kuin neljä ja tämä elokuva on yhdistänyt kaksi yhdeksi. Se voi välillä tuntua siltä että tässä on liikaa hahmoja ja jotkut eivät saa yhtä paljon aikaa kuin toiset mutta se korvataan Zac Efronin keskushahmolla. Sitten toisaalta nämä kaikki neljä edustavat samoja tuntemuksia miten veljekset kommunikoivat keskenään ja kaikilla on omat unelmansa jos he eivät olisi toteuttamassa isänsä tahtoa. Periaatteessa isä on paholainen ja pojat ovat langenneita. Vertailut ovat lähellä kun loppuun päästään.

The Iron Claw on nähtävä. Se ei saanut Oscar rakkautta ilmestyessään liian myöhään mutta se on raastava ja silti niin kaunis. Se saa uskomaan Zac Efronin uraan entisestään ja lumoutumaan lukuisista valinnoista. Esimerkkinä eräs kohtaus Lily Jamesin kanssa summasi omistautumisen isän aatteelle ja kuinka muu on jäänyt välistä. Jopa rakkaus. Se on samalla suloinen että surullinen näyttäessään avoimesti että toivoa on. Loppu summaa sen myös.

⭐⭐⭐⭐½