Alex Garlandin ohjaama kuvitteellinen mutta ajankohtainen elokuva seuraa toimittajien ryhmää, joka matkustaa New Yorkista Washington DC:hen sisällissodan aikana, jota käydään Yhdysvalloissa autoritaarisen liittohallituksen ja useiden alueellisten ryhmittymien välillä.
Alex Garland ja A24 ovat yhdistäneet voimansa tässä intensiivisessä trillerissä mikä paneutuu sodan mielettömyyteen. Garland tunnetaan sci-fista. Hän käsikirjoitti 28 Days Later, 28 Months Later, Sunshinen ja Dreddin joilla on nyt kannattajansa maineesta riippumatta. Ohjaustyöt ovat olleet parempia. Ex-Machina on kestänyt uusintakatseluja esittäessään tekoälyn ja ihmisen välisen kuvannollisen shakkiottelun. Netflixiin ilmestynyt Annihilation paneutuu ihmisen ja ulkoavaruuden olennon kohtaamiseen. Sillä on yhteistä edeltäjänsä kanssa siinä jos kaksi ekaa näytöstä ei vedä mukaansa niin kolmas näytös vetää ja siksi sen pariin palaa. Men koskee miehen ja naisen myrkyllistä suhdetta. Se on heikoin kolmesta lupaavan alun vetäessä lopun yli.
Nyt on vuorossa Civil War. Ei sci-fia mutta todentuntuista fiktiota. Jotkut eivät välttämättä lämpene sille koska se ei selvitä konfliktia perinpohjaisesti. Tiedämme että Texas ja California ovat tehneet liiton Washington D.C.tä vastaan kolmikautisen presidentin vallanhimon takia ja muut seuraavat siinä perässä. Kun tästä tietää, katsoja voi huomata yhtäläisyyksiä niin Donald Trumpin ja FBI:n väliseen suhteeseen sekä yhä enemmän jakautuvaan kansakuntaan. Tämä ei silti ole mikään Twitter myrsky missä ihmiset puhuvat kuin näytöltä heijastettaisi arkipäivään. Se ei ole oikeisto vs. vasemmisto vaan jotain muuta. Tässä puhutaan amerikkalaisista ja oikeista amerikkalaisista. Kukaan ei selvennä mitä se on mutta onko sillä väliä? Mielestäni sen vertauskuvat painottuvat samanlaisiin konflikteihin mihin törmää Afrikassa tai Lähi-Idässä. Ne ovat jakautuneita kansakuntia poliittisista syistä ja he päätyivät sotaan hallitsijoiden takia. Yhdysvallat on seuraava maa mikä ei ole oppinut esimerkkiä. Demokratia on herkkää ja konflikt eivät ole vieraita länsimaissa.
Painopiste on objektiivisessa journalismissa ja kaikki on Kirsten Dunstin esittämän valokuvaajan Lee Smithin ympärillä. Lee on kovia kokenut journalisti joka kouluttaa seuraava sukupolvea Cailee Spaenyn esittämän Jessien muodossa. Kirsten Dunst tekee parhaimman suorituksensa pitkään aikaan näyttäessään maailmaa nähneen ja taisteluväsymystä kuvaavan sisäisen tuskansa mikä odottaa vuoroaan purkautua ja Jesse periaatteessa seuraa mestariaan henkisellä tasolla. Molemmat tunnistavat että he tekevät jotain historiallista mutta tunnistavat myös viattomuuden menetyksen. Kaikki ilmenee road movie tyyliin kun osavaltioiden välissä ilmenee julmuuksia. Hahmot puhuvat tästä kuin työstä ulkomailla paitsi nyt omaa maa on taistelutanner ja pääasia on välittää uutinen samalla kun heidän pitää päättää mielentilastaan.
Kamera pitää fokuksensa fotojournalisteissa jotka vaarantavat henkensä pitäytymällä sotilaiden takana. Me pysymme heidän mukanaan ja täten olemme katsojina reaaliaikaisia todistajia. Realistisuus on avainasemassa. En ole kuullut yhtä aidonkuuloisia laukauksia sitten Michael Mannin ja Christopher Nolanin. Elokuvassa on jännitteen hetki mistä aavistaa mihin mennään mutta edellä mainitun laukauksen takia, katsojan virtapiirit ovat koetuksella. Joskus se on tilanteesta riippuen single shot tai rapid fire mutta tietää olevansa jossain erikoisessa.
Alex Garland ja Kirsten Dunst kannattelevat tämän intensiivisen elokuvan. Ei pidä myöskään unohtaa Cailee Spaenyta nuorena Jessena. Kiitokset myös jälkituotannolle kameran takana, musiikille ja leikkaukselle. Jos on jotain kritisoitava, pakollisessa puolivälissä palikoiden on mentävä paikoilleen että juoni liikkuisi. Ja jokainen tietää miten viimeinen kohtaus olisi ollut estettävissä todellisuudessa. Se ei ole realistisin hetki mutta palvelee tarkoitusta mitä tulee teemoihin. Civil War on odotuksiinsa nähden hyvin kunnianhimoinen kannanotto. Tykkää elokuvasta Don’t Look Up tai ei niin tietää mitä se satirisoi. Tämä koskettaa universaalisti. Sen satiiri on purevaa, synkkää ja varoittavaa. Jos odottaa pääsevänsä ilkuilemaan kanssatoverilleen joka on eri mieltä, sitä ei nähdä. Garlandin töiden tuntien, hän haluaa herättää kysymyksiä. Älykkäät katsojat jotka miettivät olemusta ja painopistettä, voivat löytää paljonkin. Tämä on sotaelokuva ja siihen suhtautuu samalla lailla kuin vaikkapa Platooniin tai Apocalypse Now’hin. Tämä on myös elokuva fotojournalismista ja sen sävyt voivat olla lähellä Salvadoria. Jos muistaa Full Metal Jacketin lopun ja mitä se edustaa, tämä on samalla aaltopituudella väkivaltaisen soihdun siirtämisestä ja mitä se tekee päähenkilölle. Mitä sitten tapahtuu kun lopputekstit alkavat? Sen tietää että demokratia ei toteudu…
⭐⭐⭐⭐+