Blogit

OPPENHEIMER

Jopa biopicissa Nolanin tarkoitus on vetää yleisö mukaansa.

OPPENHEIMER

Kai Birdin ja Martin J. Sherwinin vuoden 2005 elämäkertaan American Prometheus perustuva elokuva kertoo yhdysvaltalaisen teoreettisen fyysikon J. Robert Oppenheimerin (Cillian Murphy) elämästä. Hän oli avainasemassa ensimmäisten ydinaseiden kehittämisessä osana Manhattan-projektia ja sitä kautta ohjaajana. Tämä oli Atomic Age ja edessä oli vielä Cold War.

Christopher Nolan on yksi lempiohjaajiani koska hän haastaa ja viihdyttää katsojaa. Olin paikalla kun The Dark Knight ilmestyi mutta Inception räjäytti tajuntani ja tiesin että tässä on jotain. Aika on hänelle pakkomielle ja se näkyy rakenteessa. Oli se sitten alitajunnan unimaailma, reverse narrative tai Dunkirkin viikon kestävä taistelu mikä korostaa jännitystä. Hän ei ole tehnyt huonoa elokuvaa ja hänen vaikutusvaltansa on huomattavaa niin kankaalla kuin alalla. Nolan on yksi niistä nimistä joka saa luottamuksesta valita projektinsa ja varmaan viimeisiä lajissaan. Sellaisia tarvitaan kun studiot keskittyvät tuotteeseen. Vaikka hänen elokuvansa kertoisi vain taulusta ja liidusta, tietää että se on tapahtuma. Tulos näkyy kankaalla.

Onko hän täydellinen? Kukaan ei ole. Hänen juonenkäänteensä voivat olla viivästyneitä ja ne ei aina laskeudu maailman omaperäisimmällä tavalla. Hän muistaa kuitenkin alustukset ja harhautukset ilman että ne ovat hukkaanheitettyjä. Tunteita selittelevä dialogi voi olla ongelma jos haluaa että näytetään eikä kerrota. Vaikken välittänyt siitä että Interstellar käyttää sanan “love” hyvin puhki, selittelevä dialogi voi olla silti hyödyllistä katsoen hänen kykyään imaista mukaan kokemukseen. Hyvä syy sille miksi Inception on niin hieno labyrinttikokemus. Hänen viimeisin elokuvansa Tenet (loisteliaisuudestaan huolimatta) kuitenkin kyseenalaisti, muuttuuko hänen elokuvansa liian suureksi. Meneekö se tarinan edelle?

Nolanilla on kykynsä kuunnella katsojiaan ja kehittyy siitä mikä ei välttämättä toiminut viimeksi. Jos naisrooleja oli laajennettava, sen hän teki. Jos dialogi oli liian selittelevää Interstellarissa, Dunkirk on lähes mykkä. Jos Tenet oli liian suuri, hänen viimeisin elokuvansa Oppenheimer on pienempi elokuva olematta silti Christopher Nolan elokuva. Se on kankaille tarkoitettu laajaa kuvaa katsoen. Se on suunniteltu imaisemaan katsoja mukaan. Tuntuu kuin kaikki edellinen on johtanut tähän. Dunkirk kertoi myös Toisen Maailmansodan taistelusta ja Tenet käsittelee kaiken tuhoavaa ydinpommia juonen kehittyessä ja jopa mainitsee J. Robert Oppenheimerin yhdessä kohdassa. Ja kaikki ne pienemmät elokuvat kuten Memento ja Insomnia tuntuvat nyt kaiulta tähän päivään.

Ensinnäkin Oppenheimer on raikas tuulahdus niin Nolanin filmografiassa kuin lippuluukuilla. Se on tienannut enemmän kuin useimmat tänä kesänä ja koska oikealla markkinoinnilla ja Nolanin nimellä ollaan onnistuttu kiinnostumaan jostain tällaisesta kuin Toisen Maailmansodan aikaisesta psykologisesta draamasta, sitä ei kieltämättä näe kovin usein. Ja katsojilla olisi mahdollisuutensa tutustua joihinkin vastaaviin tapauksiin.

Kuten samana päivänä ilmestynyt kilpailija Barbie olisi voinut olla tavallinen tyttöjen leffa pinnallisuudesta, Oppenheimer olisi myös voinut olla Theory of Everythingin tapaan biopic poikkeuksellisesta miehestä joka ehkä synkensi maailmankuvaa mutta toimi Amerikan hyväksi. Sen sijaan se kyseenalaistaa. Oliver Stonen JFK tuntuu lähimmältä vertailukohdalta ja sen tavoin, elokuva sukeltaa synkkään ajankuvaan ja käyttää hyväkseen mustavalkoisia flashbackeja selvittääkseen syvät ajatukset. Leikkaus ja musiikki ovat hyvin tärkeässä osassa korostaakseen jännitystä. Tähtikaarti on kiinnittämässä yleisön huomiota. Tämä on todenmukaisempi kuin JFK mutta tämäkin kyseenalaistaa Yhdysvallat järjestelmänä.

Tämä on erilainen Nolan kokemus kuin aikaisemmat. Nolan on luonut monimutkaisimman hahmonsa vähään aikaan. On olemassa paljon niitä kuten Leonard Shelby, Bruce Wayne, Alfred Borden, Jokeri tai Dom Cobb mihin painotetaan aikaa ja he ovat juonen keskiössä. Juoni pitää heidät kiehtovassa asetelmassa ja kääntää vielä enemmän ovia mitä lähemmäs loppua päästään. J. Robert Oppenheimer played by Cillian Murphy on viallinen mies naisseikkailuineen, ylpeyksineen ja kunnianhimoineen. Koska unelmat hiukkasten mahdollisuuksista pyörii päässä, hän kykenee muuttamaan maailmaa ja tarvitsee siihen parhaimmat miehet. Mitä enemmän hiukkasia yhdistellään ja ketjureaktio voidaan käynnistää, epäilykset heräävät ja hänen ympärillään on poliittisesti vielä kunnianhimoisempia miehiä. Siten hänen unelmansa hiukkasista muuttuu painajaiseksi.

Nolanin kunnianhimoisen kuvauksen takia Cillian Murphy on ollutkin nappivalinta tähän rooliin. Suuri yleisö tietää hänet Batmanien Variksenpelättimenä mutta hän teki Nolanin kanssa myös Inceptionin ja Dunkirkin missä hän on kohtaustenvarastaja. Brittiläinen sarja Peaky Blinders on antanut hänestä kuvaa monimutkaisena leading manina ja tämä on hienoa jatketta sille. Hänen silmänsä ovat hyvin ilmaisuvoimaiset. Milloin tulee innostus, hulluus ja sitten toisessa ääripäässä epätoivo ja katumus. Jos ensi vuonna kuuluu Oscar-gaalassa, Murphy voi olla nappivalinta.

Oppenheimer ympäröi itsensä ihmisillä jotka ajavat häntä eteenpäin tai yrittävät ylittää hänet. Kommunismipelko pyörii sodanjälkeisessä Yhdysvalloissa ja kysymykset miehen aatteellisista pyrkimyksistä nousee esiin. Monet hänen tuttavistaan tai läheisistä olivat sellaisia ja tässä hänen elämänsä naiset ovat aika ratkaisevassa asemassa. Florence Pugh esittää hänen rakastajatartaan joka onnistuu iskemään hänen sisimpäänsä. Jos on tietoinen miehen kuuluisimmasta lauseesta, huomaa kuinka Pughin hahmo vaikutti tähän. Emily Blunt on Oppenheimerin vaimo ja verrattuna Pughin kiihkeisiin kohtauksiin Murphyn kanssa, Bluntin kohtaukset ovat romanttisen oloisia ja kuvattu laajoissa kuvissa. Hän on osa miehen tulevaisuutta myös mielenrauhan ja koko loppuelämän ajan.

Koska elokuva on yhtä konfliktia maailman ja mielen kanssa, tämä on periaatteessa Oppenheimerin ja Robert Downey Jr:n mainiosti esittämän Lewis Straussin välinen cat and mouse game. Jos Strauss olisi saanut enemmän valtaa käsiinsä, kuka olisi enemmän hirviö? Hullu vai hullu joka seuraa häntä? Strauss aloittaa mystisesti ja Downey Jr esittää häntä niin että pinnan alla on jotain. Elokuva vaihtaa mustavalkoiseen osioon heti kun Straussin näkökulma pääsee esiin. Emme ole täysin varmoja mihin se johtaa mutta yllätys on suurempi kun viimeiseen tuntiin pääsee. Kun elokuva on loppu, se tuntuu kuin olisi seurannut The Dark Knightin ideologista taistelua Gothamin sielusta. Straussin puheet Oppenheimerista ovat tavallaan totta mutta hän ei päässyt tämän sisään omasta kateudestaan.

Koska Nolan on imennyt vaikutteita Terrence Mallickin suunnasta, tunteiden ilmaisu leikkauksen avulla on aika isossa asemassa. Jos Mementossa muistot olivat osa leikkausta, tässä se on jälleen osa hahmoa mutta enemmän linjassa syvimpiin tuntoihin eikä mekaniikkaan. Nolanille ominaiset montaasit ovat tässä läsnä. Se oli aina osa jännitystä ja tässä myös mutta hän ei tee nyt tavallista biopicia vaan leikkauksen avulla miehen elämä voidaan kertoa nopeasti menettämättä kiinnostusta hänen ytimestään. Nolanin filosofian voi aina jäljittää Batman Beginsin repliikkiin “It’s not who I am underneath. It’s what I do, defines me.”

Jopa biopicissa Nolanin tarkoitus on vetää yleisö mukaansa. Ydinräjähdystesti oli markkinointipiste ja tätä tultiin katsomaan. Se on näkemisen arvoinen kohtaus ja teatterissa nimenomaan. Siinä on taatusti osansa tietokoneesta mutta Nolan teki siitä mahdollisimman aidon. Tämä on yksi niistä hetkistä minkä tietää tapahtuvan mutta se on niin upea että se muuttaa elokuvan suunnan. Kolmannen tunnin alkaessa, tapahtuu paljon. Kaikkien näkökannat vaihtuvat ja suoritukset pääsevät oikeuksiinsa. Ludwig Göranssonin musiikki voimistuu myös. Hän on tehnyt tässä jotain muuta kuin Tenetissa mikä muistutti paikoitellen Hans Zimmeria. Oppenheimerin musiikki on likimain läpisävellettyä ja välillä pohtii onko se tarpeen mutta se on ainakin mielenkiintoinen valinta.

Olen nähnyt elokuvan nyt kaksi kertaa ja joka kerralla tunsin eri tunteet testin jälkeen. Tunsin ensin kauhua mutta sitten surua. Hiroshiman pommitusta (SPOILER) ei näytetä mutta se voidaan korvata Cillian Murphyn suorituksella. Hänen näkökulmastaan tietää mitä pommi tekee suurelle massalle. Se johtaa joihinkin kohtauksiin mitkä muistuttavat välillä kauhuelokuvasta. Se antaa tarpeeksi informaatiota ja jopa loppukohtaus mikä on Nolanin kunnianhimoisempia kohtauksia päähenkilön osalta, jäi sisuksiin. Jos haluaa nähdä jotain mitä live action ei välttämättä tee, katselin heti tämän perään traagisen animen Tulikärpäsen Haudan.

Jos on pakko tietää, lempicameoni olivat… Tom Conti Albert Einsteinina. Bernie Safdie yhtenä tutkijana joka lisäsi vettä myllyyn. Gary Oldman melko todenmukaisena presidentti Trumanina. Ja Alden Ehrenreich moraalisena kuuntelijana.

⭐⭐⭐⭐½

Olli-Pekka Mäkelä

Arvioita pääasiassa elokuvateatterien tai striimauksen uusimmista sisällöistä

Aiheeseen liittyvää

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Vilkaise myös
Close
Back to top button