MEAN GIRLS (2024)
Alkuperäinen Mean Girls (2004) on aina ollut lähellä sydäntäni. Se on hauska ja älykäs. Se opetti katsomaan tyttöjen leffoja vähemmän ennakkoluuloisesti ja aina kun näen sen, siinä on jotain uutta. Vaikkei olisi, Tina Feyn käsikirjoitus on myös hyvin quotable. Olen vuosia toistellut jotain Reginan kaltaisia sutkautuksia tyyliin “Stop making fetch happen. It’s not gonna happen”. Suosiosta kertoo myös kun faniteorioita leviää vuosien jälkeen esim. onko Regina George lesbo. Se teki näyttelijöistään tunnettuja kasvoja ja monet heistä ovat vieläkin pinnalla.
Monista teiniklassikoista on tehty myös Broadway musikaali mikä muistuttaa varmasti alkuperäisen suosiosta ja ei ollut aikaakaan kun Hollywood halusi tämän valkokankaalle. Vaikka voidaan sanoa että se on tulkinta näytelmästä, se on silti uusversio. Mean Girls musikaaliversiolla ei ollut koskaan mahdollisuuksia ylittää alkuperäinen. Niin ei tapahdu. Vaikka mullistuksia on tapahtunut 20 vuodessa, se on edelleen yhtä tuore. Nämä samat teemat koulujakaumasta ovat edelleen pinnalla. Suoritukset ja repliikit meemejä myöten ovat pinnalla. Ja monet näyttelijöistä ovat arvostaneet sen perintöä tänäkin päivänä.
Sen juonikuvausta ei tarvitse toistaa koska se on sama elokuva. Mitä siitä jää käteen? Musikaaliversioita vanhoista teiniklassikoista on tehty ennenkin ja tämäkään ei ole poikkeus. Se voi kallistua joko siihen että “Muistan tuon kohtauksen ja hyvin päivitetty” tai “Tuo oli parempi edellisellä kerralla”. Joskus on näitä shot for shot remakeja mitkä jää mieleen (Dràcula: Spanish Language Version ja Let Me In) tai ne mitkä saavat pään raapimaan (Gus Van Santin Psycho ja Jon Favreaun Lion King). Mielenkiintoisia kokeiluja voidaan tehdä mutta tarpeettomuus puhuu puolestaan.
Jos annan musikaaliversiolle jotain krediittiä niin en inhoa sitä että se on olemassa. En ole likainen enkä tarvitse suihkua. Suoritukset pelastavat paljon. Pääasiassa Damian, Janis, Gretchen, Karen ja Regina. He ovat selkeästi alkuperäisen faneja, tekevät kunniaa ja keksivät uusia elementtejä. Janis ja Damian olivat aina hulvaton parivaljakko ja heitä esittävät Auli’i Cravalho ja Jaquel Spivey elävöittävät käsikirjoituksen aina kun he ilmestyvät. Kun piti osua tuttuihin tunteisiin, se osui. Avantika Vandanapu vastaa haasteeseen tekemällä jotain mitä Amanda Seyfried teki vuosia aiemmin ja Bebe Wood tavoittaa saman neuroottisuuden kuin Lacey Chabert. Renée Rapp astuu suuriin saappaisiin korvatessaan Rachel McAdamsin Regina Georgena. Tämä on enemmän kylmä vamppi kuin McAdamsin hymyilevä sosiopaatti. Uusversion tehtävänä on muistuttaa siitä mitä rakastimme edellisellä kerralla ja onnistuuko se tässä. Nämä suoriutujat pystyvät myös luomaan vähän omaansa ja heidän uudet repliikkinsä seisovat ylpeästi vanhojen rinnalla.
Jos nämä kantavat elokuvaa, muut elementit upottavat sen. Tämä on musikaali ja tietääkseni elokuva käyttää ehkä vaan puolia Broadwayn lauluista. Jos en mieti joitain sellaisia kuin “My Name is Regina George”, “Watch World Burn” ja “I’d Rather Be Me”, mitkä on parhaimmillaan mukiinmeneviä, nämä biisit eivät täytä vaatimuksia. En voi toimia Broadway version kriitikkona mutta näissä biiseissä on yhdentekevät lyriikit ja kertosäestöt. Lavastus, koreografia ja kameratyö on välillä huimia mutta sitten usein juututaan suppeaan tilaan. Angourie Rice osaa näytellä paremmin kuin laulaa vokaaleilla. Sama asia mikä pätee suurimpaan osaan.
Edellä mainittu Angourie Rice on osoittanut pätevyytensä muuallakin mutta nyt häntä on selkeästi jännittänyt ja hän ei vastaa samaan haasteeseen kuin Lindsay Lohan. Sama koskee myös Christopher Birneya Aaron Samuelsina. Tina Fey ja Tim Meadows uusivat roolinsa 20 vuoden takaa rutiinilla ja melkeinpä fanipalveluksena. Eräs toinen cameo nostatti hymyn huulille vaikka sekin on tässä selkeistä syistä. Tina Feyn käsikirjoitus perustui kasvuun ja näppäryyteen. Nyt kun tämä uusversio on musikaali, se on pahimmillaan tarinan tiellä ja kehitys on näiden keskinkertaisten laulujen varassa niin Cadyn korruptio ja Reginan tuho ei tunnu täysin ansaitulta. Puolessa välissä tuntui “Tuossako se oli?” Ja mikä tässä tarinankehityksessä on lopulta uutta? Saamme ne samat opetukset mutta kevyenä versiona. 20 vuoden päästä ihmiset muistelevat vanhaa versiota enemmän.
Komedian haaste voi osua siihen että jos tämä ei naurata niin toivottavasti seuraava. Sitä tämän elokuvan huumori on aikalailla. Vaikken ole kaikkea häneltä nähnyt, Tina Fey pystyy paljon terävämpään ja tämän voimavaraksi jää nuorekas energia. Kuten myös awkward muistuttaminen kuinka tämä on musikaali. Sekin voi olla hymyä nostattavaa muttei pysyvää vaikutusta nostattavaa. En vihaa uutta Mean Girlsia mutta en tiedä miksi se on olemassa. Puoli tuntia lisää ja käsikirjoituksen hiominen olisivat auttaneet asiaan. Jos en vertaile sitä alkuperäiseen, omana itsenäänkin se on vähän valju. This Fetch is not gonna happen…
⭐⭐½
