SPIDER-MAN: ACROSS THE SPIDERVERSE
Elokuvassa Miles Morales lähtee seikkailuun Gwen Stacy / Spider-Womanin kanssa kohti multiuniversumia, jossa hän tapaa hämähäkki-ihmisten ryhmän, joka tunnetaan nimellä Spider-Society ja jota johtaa Miguel O’Hara / Spider-Man 2099 mutta joutuu heidän kanssaan konfliktiin uuden uhan käsittelystä.
Tämä on niitä mistä ei voi puhua sen kummemmin. Se on kokonaisuuden puolikas ja jos kaikki menee hyvin tiimin osalta, ensi vuonna on ensi-ilta. Edellinen osa Spider-Man: Into the Spiderverse oli yllättäjä. Se ei ollut suuri kassamagneetti mutta arvostelumenestys minkä ihmiset löysivät kotisohviltaan ja parhaan animaatioelokuvan Oscar oli ansaittua. Sinä vuonna ilmestyi mm. The Black Panther ja Avengers: Infinity War ja monille tämä on niitä parempi. Se kertoi pääasiassa siitä että kuka tahansa voi olla Friendly Neighbourhood Spider-Man ja Miles Moralesista tuli household name. Tuntemattomasta tuli tunnettu. Ja ehkä joskus Batman Beyond ja Terry McGinnis löytävät tiensä kankaalle. Easter Eggien määrä oli suunnaton ja se osoitti että animaatiolla voi tehdä jotain mitä live-action ei pysty tekemään.
Animaatiosta tuli yksi puheenaiheista. Kun näin sen ekaa kertaa, se vaikutti hyvin kiireiseltä ja Kingpinin suunnittelu oli vähän harhaanjohdetun näköinen. Mutta tarkemmin katseltuna se on harkittua työtä. Hyvin paljon yksityiskohtia mitkä lisäävät sarjakuvien illuusiota ja ilmaisuvoimaa. Tuottajat Phil Lord ja Christopher Miller halusivat sen tuntuvan siltä että sarjakuvan sisällä ollaan ja jos vertaa ysärin onnistuneeseen Spider-Man animaatiosarjaan missä oli pehmeä laatu, tämä näyttää kuin paneeleita katsoisi. Hahmoillakin on oma tyylinsä liikkua. Jos Miles liikkuu 12 kuvaa sekunnissa korostaen epävarmuutta ja kokemattomuutta, Peter liikkuu 24 kuvaa sekunnissa korostaen sulavuutta ja itsevarmuutta. Jokaisessa maailmassa/multiversumissa on oma tunnelmansa ja vaikutteita löytyy kaikkialta kuten animesta.
Spider-Man: Across the Spiderverse jatkaa Milesin ja toisesta universumista tulleen Spider-Gwenin kasvutarinaa. Sillä oli haasteensa olla edeltäjänsä veroinen ja niin se on. Ykkönen on kehunsa ansainnut ja siinä on paljon sydäntä. En ollut siihen yhtä hulluna kuin toiset mutta se on sarjansa mielikuvituksellisia tuotoksia. Sillä on samat perusteet kuin vaikkapa viimeisimmällä soololeffoilla kun päähenkilö tarvitsee muita sankareita tuekseen että elokuva huomataan ja perinteinen superhero origin story on menneen talven lumia mutta se ei hukkaa sydäntään. Määrällä ei ole väliä jos fokus on laadussa. Kakkonen ylitti kaikkien odotukset ja tähän olen hulluna samoin perustein kuin miksi The Dark Knight ja Empire Strikes Back kestävät niin hyvin.
Elokuva on palapelin keskimmäinen pala ja ensi vuonna saadaan päätöksiä. Joskus se unohdetaan tehdäänkö keskimmäinen osa vain mekaniikan takia eikä tarinan takia missä on kykyä seisoa omilla jaloillaan. Across the Spiderverse tekee paljon sellaista missä on näkemystä tarinankerronnan perusteista ja sankarin matkasta samalla kun sen visuaalinen voima on läsnä. Se tekee tropien kanssa kaikkea sitä jos odottaa juonenkäänteen vievän tähän suuntaan, se viekin toiseen suuntaan. Puoliväli mikä vie visuaalisuuksien yksityiskohdat toiselle tasolle, toimii käännekohtana missä multiversumia kyseenalaistaa sellaisella tavalla mihin kaikissa ei olla pystytty. Se asettaa vastakkain kysymykset yksilöllisyydestä ja kokonaisuudesta melkein kuin kaikkien puolesta ei ole minkään arvoista jos uhraa viattoman. Viimeaikaiset elokuvat kuten Captain America: Civil War yms. voivat olla pohdiskelevia jos edellisten elokuvien tekoja mietitään oikeilla panoksilla. Tässä tapauksessa multiversumi on heinäsuopa mistä neula on häiriötekijä.
Miles ja Gwen on osa yhtälöä mitä tulee sydämeen. Nykyelokuvat hyötyvät siitä että markkinointi ei keskity aina siihen mitä alussa tai puolessavälissä tapahtuu jolloin pienensuuria yllätyksiä on luvassa. Gwen kokee samat asiat kuin Miles temaattisella tasolla ja hänen motiivinsa on ymmärrettäviä kun päästään lähemmäs ratkaisuja. Koska kuka tahansa voi olla Spider-Man, molemmat kohtaavat vastuun tasapainottaa elämänsä ja ne rinnastuvat todellisiin ongelmiin. Alku on todella kypsä ja samaistuttava. Se voisi olla oma lyhytelokuvansa. Milesin oma coming-of-age story tuplaa kaiken sen mitä saatiin Sam Raimin Spider-Man 2, kääntää odotuksia ja mielestäni vielä tyydyttävin tuloksin.
Easter eggit ovat fanipalveluksia mutta ne eivät tule tarinan kustannuksella. Tämä ei ole No Way Home mutta ei sen ole tarkoitus. Heti jo alusta nähdään toiminnassa jotain mitä live action ei voi toteuttaa ja jopa vähäpätöinen vihollinen saa osansa kehityksestä. Puoliväli tosin räjäyttää katsojien tajunnan ja miksi ihmiset tulevat nauttimaan elokuvasta huolellisen kehityksen jälkeen. Ääninäyttelijöinä on paljon MCU näyttelijöitä (Hailee Steinfeld, Oscar Isaac, Brian Tyree Henry) jotka onnistuvat äänilahjoillaan paremmin kuin mitä Disney ja Marvel Studios soivat heille. Steinfeld oli yksi Hawkeyen voimapesistä mutta Gwenina hän tekee lähtemättömän vaikutuksen.
Elokuva kysyy voiko Spider-Man paeta kohtaloaan? Kaikki me tiedämme kynnyskysymykset Ben-sedästä tai Gwen Stacysta tai tässä tapauksessa Milesin omasta kivusta mutta voiko hän tehdä oman kohtalonsa. Cliffhanger ratkaisu takaa sen mitä multiversumilla voi tehdä. Se on ihmistasolla muutakin kuin sitä mitä fanit odottavat. Leikkaus ja huolellisuus takasivat nautinnollisuuden ja jännityksen. Ellei kolmas osa viivästy, ensi vuoden elokuvatarjonta tulee olemaan rikasta. Animaattoreille tulee antaa aikansa koska rikas tulos näkyy kankaalla ja trilogia saa arvoisensa päätöksen.
⭐⭐⭐⭐½