THE FABELMANS

THE FABELMANS

Elokuva on puoliksi omaelämäkerrallinen tarina, joka perustuu löyhästi ohjaaja Steven Spielbergin nuoruuteen ja ensimmäisiin elokuvantekijävuosiin. Se kertoo fiktiivisestä Sammy Fabelmanista, nuoresta tavoitteellisesta elokuvantekijästä, joka tutkii, kuinka elokuvien voima voi auttaa häntä näkemään totuuden toimintakyvyttömästä perheestään ja hänen ympärillään olevista ihmisistä. Se ei ole kenellekään salaisuus että Spielberg on vähän sokerinen lähestymistavassaan ja se johtuu hänen taustastaan avioerolapsena ja mielikuvituksestaan uskoa onnellisiin loppuihin. Minulla on ongelmani hänen kanssaan mutta en kiistä hänen asemaansa erinomaisena kamerankäyttäjänä ja kyvykkyydestään kertoa niin tarinoita kuin tarinoita. Sokerisuus tai alleviivaaminen joko menee läpi tai ei.

The Fabelmans on siitä paremmasta päästä. Tämä tulee rakkaudesta elokuviin. Jos tietää jotain filmmaking prosessista, tämä on sinulle. Jos pitää elokuvista, tämä kolahtaa. Jos lähtee Spielbergin matkaan mukaan, hänen hyvänolontunteensa tuottaminen on subjektiivista. Jos sitä pitää manipuloivana että John Williamsia soi juuri silloin kun perhedraama on ratkeamassa, tämä ei sitä tee. Tässä hän välttää sudenkuopat mm. keskittymällä universaaliin kieleen. Siihen mitä hänen faninsa ovat aina haikailleet. Tämä kommunikoi yleisölle filmin kielellä ja sillä kuinka taide auttaa pahimmassa elämänvaiheessa. Se on omasta elämästä ammennettua mutta hän tuntuu tietävän elämänsä vanhoilla päivillä mistä puhuu.

Elokuva imaisee jo heti siinä kuinka pikku – Sammya ollaan viemässä teatteriin. Isä joka on insinööri, selittää filmiprojektorin toiminnan ja äiti, joka on taiteilija, selittää kohtauksen voiman. Sammy näkee Oscar voittajan Greatest Show on Earth eikä paluuta ole. Hän inspiroituu luomaan uusiksi erään kohtauksen ja lopulta kuvaa sen. Sitten hän rupeaa kuvaamaan omia lyhytelokuviaan harrastuksena ympärillään perheenjäseniä ja tuttuja. Jokainen pystyy samaistumaan johonkin tällaiseen jos on elokuvista kiinnostunut. Kuten pikku-Sammy, olin huuli pyöreänä kun näin Burtonin Batmanit ekaa kertaa. Muistan kuvanneeni onnettomia pätkiä LOTR tyyliin nuorempana ja kirjoittaneeni käsikirjoituksia mitkä eivät toteutuneet. Sitä tämä näyttää. Elokuva on suunniteltu vetoamaan kaikkiin ja siinä se onnistuu. Hymyilin suurimman osan kestosta ja sitten välillä vakavoituu sellaisen ääressä kun katsoja tajuaa filmin kaappaavan tunnehetkiä tai kuinka suruhetket inspiroivat tallentamaan filmille jotta keskittyminen kiinnittyisi muualle. Elokuvat ovat pakokeino mutta parhaimmassa tapauksessa ne voivat olla terapiaa tai inspiroivia työvälineitä. Koska meemikulttuuri huolehtii siitä että ihmiset kiinnittävät huomiota elokuviin tai sarjoihin uteliaisuusasteikolla niin The Fabelmans on yksi niistä mikä voisi inspiroida kiinnittämään huomiota vanhoihin klassikoihin mitkä eivät ole suosittuja enää. Tekee mieli kaivaa Greatest Show on Earth jostain…

Elokuva on Stevenin vakiotavaroiden kuten John Williamsin musiikin, näppärän kameratyön ja loistavan tuotantosuunnittelun juhlaa mutta silti näyttelijöitä ei sovi unohtaa. Mateo Zoryon- Francis DeFord aloittaa pikku-Sammyn tien mallikkaasti. Häneen tottui silmien edessä niin hyvin että sitten teiniksi kasvanut Gabriel LaBelle oli aluksi häiriöksi mutta häneenkin tottui mitä enemmän hahmo kehittyy. LaBellesta kuullaan vielä vaikkakin hänen tehtäväkseen jää olla laatunäyttelijöiden ympäröimänä. Seth Rogen jatkaa kulkuaan komedioiden ulkopuolella. Vaikken ole nähnyt hänen aiempaa yhteistyötään Michelle Williamsin kanssa, hänen sivuosansa Pam & Tommyssa sai vakuuttuneeksi. Hänen lämpönsä ja kevytmielisyytensä osuu sopivasti materiaaliin roolissa mikä olisi voinut olla klisee huonommissa käsissä.

Elokuva on kuitenkin yhtä hyvä kuin huolehtivat vanhemmat ja tämä on Paul Danon ja Michelle Williamsin areena. Spielberg valitsi oikeat näyttelijät luomaan tämän illuusion. Dano ollaan totuttu näkemään niljakkeena vihollisena tai melkoisen monimutkaisena raasuna mutta tämä on hänelle jotain uutta. Se olisi ollut jonkun toisen käsissä joka on tottunut tällaiseen, melko tavanomaista mutta tässä on jotain käsinkosketeltavaa kun Danon kaltainen eläytyjä näyttäytyy miehenä joka haluaa pitää työnsä ja perheensä tasapainossa. Michelle Williams on tämänhetkisistä Oscar ehdokkaista tässä kategoriassa heikoimmasta päästä mutta hän on elokuvan sielu. Hänellä on joitain pätkiä mistä en välittänyt mutta hänen luontainen aurinkoisuutensa ja eläytyneisyytensä on tarinan antia. Kun ollaan kirjaimellisen myrskyn keskellä, kohtaus toimii juuri hänen takiaan. Useimmat kohtaukset mitkä tulevat suoraan sydämestä, ovat hänen ansiostaan. Judd Hirsch näyttäytyy elokuvassa Sammyn Boris-enona ja samalla ohjenuorana. Suoritus on saanut hehkutusta ja pääsi Oscar-listoille vaikkakin se perustuu kahteen kohtaukseen. Näyttelijä voi tehdä vaikutuksen hengen kannalta pituudestaan huolimatta ja en ollut hirveän vaikuttunut vaikka mies hyvää työtä tekeekin. Loppupuolella näkyy myös hulvaton cameo.

The Fabelmans muistuttaa siitä että se on melkein kuin Spielberg’ s greatest hits olematta liian kierrätetty. Sokerinen pintakuori missä on perhe ja sydän keskellä. Close Encountersin parhaita puolia oli perhekriisin kuvaus ja tämä elokuva on sitä. Rauhallisemmassa Spielberg- elokuvassa on välillä myös aikaa jollekin isolle kohtaukselle ja se tulee äiti Fabelmanin kautta. Se on myös ohjaajalle olennainen coming of age story olematta ylipaisutettu. Sammylla on muut elämän haasteet vastassaan kuten ensimmäinen tyttöystävä ja kiusaajat. Jälkimmäiset tropet ovat yleensä kliseitä mutta ne ovat saaneet paremman käsittelyn viime aikoina. Niin myös tässäkin. Olin niin onnellinen kun siihen päästiin.

The Fabelmans on yksi niistä kokemuksista mitä kannattaa muistaa kun on nähnyt Ed Woodin tai Cinema Paradison. Kaikki erilaisia kokemuksia mutta tässä on paljon sellaista mikä muistuttaa omakohtaisuuksista. Ne hetket kun koki ekan teatterikierroksensa. Sen kun näki jotain ainutlaatuista. Sen kun yritti saada itse jotain samaa aikaan. Se kun peittää huonot muistot jollain sielua ruokkivalla. Spielberg käyttää hetkensä tietyin osin että katsoja pääsee tunteeseen mukaan. Hän ei viivytä kuvia. Vaikka hän pyrkii aina tirauttamaan väkisin kyyneleen ja hän voisi tässäkin antaa kohtausten velloa pitempään että täydellinen tunteidentäyttymys koittaisi. Silti tirautin lopulta.

⭐⭐⭐⭐+ /5