Kill Bill: The Whole Bloody Affair on 20 vuoden odysseia mikä oli pitkään huhupuhetta ja parhaimmillaan suljettujen ovien takainen tapahtuma. Joten nyt näemme kuinka sydän särjetään kuvainnollisesti alussa ja kirjaimellisesti loppuvaiheilla.
Kill Bill on toistaiseksi nimeämättömän The Briden kostoretkitarina mihin ohjaaja Quentin Tarantino upotti intohimonsa elokuvaharrastajana. The Bride käy läpi tappolistaltaan viisi kohdetta jotka yrittivät tappaa hänet häissään. Viimeinen kohde on nimikkohenkilö Bill, hänen pomonsa ja entinen rakastajansa.
Kyllä, Quentin Tarantino on jääräpäinen m****u ja oli väärin että hän aiemmin hyökkäsi Paul Danoa vastaan mutta hänen intohimonsa on aina ollut huomattavaa ja siksi hän on suosikkejani. Oli controversy hänestä mikä vaan, olemme yhtä mieltä siitä että hän rakastaa cinemaa ja jalkoja.
Kill Bill: A Whole Bloody Affair oli aina kysymysmerkkinä tapahtuuko se ja toimiiko se? Muistan vieläkin kun joku oli 20 vuotta sitten haukkunut Vol. 2 ja väitti että leikkaamalla siitä olisi saanut kelvon kaksituntisen. Ykkösestä ja kakkosesta on olemassa leikeltyjä kahden tunnin faniversioita mitkä varmasti toimisivat tiukkana pakettina mutta sen oma ainutlaatuisuus sai tämän toimimaan. Siinä olisi järkeä että ykkösosio olisi rauhallisempi ja kakkososio päästäisi kaiken irti mutta siihen on syynsä. Tarantino käänsi odotukset aina urallaan mitä tulee elokuviensa kliimaksiin joten sama se on tässäkin. Hän välittää hahmoista enemmän kuin rakenteesta joten siksi Vol. 1 kertoo The Briden (Uma Thurman) arvokkuuden ansaitsemisesta soturina ja Vol. 2 kertoo oikeastaan hänen kohtaamistaan sudenkuopista. Eka puolisko on “kuinka kostaa” ja toka puolisko on “miksi kostaa”.
Pystyin aina kuvittelemaan tämän yhtenä matkana koska “pienet hetket tekevät suurista hetkistä arvokkaita”. Tämä on Tarantinon rakkauskirje samurai cinemalle, kung-fu elokuville, spaghetti westernille ja monille muille. Sen kunnianosoitukset Bruce Leen Game of Deathin ja samuraielokuvan Lady Snowbloodin suuntaan näkyvät huomattavasti. Siitä se on lähtenyt että Kill Bill on periaatteessa female revenge flick tai vaikkapa epävirallinen fiktiivinen elämänkerta Bruce Leesta tai Lady Snowblood remake. Eikä pidä myöskään unohtaa pieniä kunnianosoituksia A Fistful of Dollarsin ja Once Upon A Time in Westin suuntaan kun jälkimmäisellä puoliskolla ollaan.
Versio tekee joitain suunnattuja muutoksia mutta pysyy suurin piirtein samana. Ensimmäinen puolisko on verisempi ja se näyttäytyy asiana minkä kanssa Tarantino joutui taistelemaan jakaessaan elokuvan kahteen osaan. Showdown at The House of Blue Leaves on nyt siinä muodossa mihin QT sen tarkoitti ja se toimii paremmin katsoen miten taistelu näyttäytyy verisenä ja hahmovetoisena. Se on sanomattakin selvää että taistelu on tyylitellysti loistava mitä ei joka kerta näe.
Jos sitä ei lasketa, suurin muutos tulee anime osuuteen mikä selittää O-Ren Ishiin (Lucy Liu) taustan. Nuorempana pidin sitä “skippable” osuutena mutta nyt sulatan sen paremmin. Se on ylitseampuva ja tyylitelty mutta siihen on syynsä että O-Ren saa kaikista Kill Bill vihollisista eniten taustaa. Ensimmäinen puolisko koskee peilikuvallisesti kahden toisiaan kunnioittavan soturin kohtaamisesta.
Muistan aina kun ykkönen loppuu tunnelmallisesti ja saamme pientä teaseria mitä on luvassa. Unohtakaa se koska tämä versio skippaa sen joten shokkiloppu minkä The Bride kokee tämän tarinan lopussa, pysyy täysin pimennossa kun väliaika tulee. Viisas päätös kaiken huomioon ottaen. Tauon jälkeen siirrymme kuudenteen lukuun missä kohtaamme Billin (David Carradine) ekaa kertaa. Tarantino joko tietoisesti tai epätietoisesti roolitti Carradinen tähän koska The Bride näyttäytyy Bruce Lee hahmona ja Billiä esittää näyttelijä joka ikäänkuin “varasti” Bruce Leen Kung Fu roolin tuottajien astuessa kuvioihin. Joskus unohdan että Bill on Tarantinon hahmoista melko monimutkainen. Ensin build up korostaa häntä mystisenä ja brutaalina hahmona jonka jälkeen näemme hänet kahden tunnin jälkeen. Se on lopulta aika normaali hetki mutta Uma Thurmanin suorituksen takia, luvassa on pinnan alla kuplivaa rauhattomuutta. Bill pääsee pääsi sisään ja omistaa sinut jos hän haluaa. Olen ehkä syntinen tässä mutta pidin kakkosen slowburnista enemmän. Aika on aina kulunut nopeammin Tarantinon dialogin lomassa mutta toimintaa ei silti puutu. Tyylillisesti ollaan pienemmissä tiloissa jolloin kaksi samankaltaista ja silti toistensa vastakohtia olevat The Bride ja Elle Driver (Daryl Hannah) pääsevät tehokkaasti ottamaan toisistaan mittaa.
Tämä on myös näyttelijöiden osalta heidän parhaimmistoaan. Kill Billit ovat harvoja Tarantinon elokuvia mitkä eivät saaneet Oscareilta tunnustusta. Uma Thurman (joka tekee paljon fyysisesti ja emotionaalisesti), David Carradine ja Lucy Liu etunenässä olisivat nyt harkinnassa katsoen miten he kestävät ajan saatossa. Ei pidä myöskään unohtaa Michael Madsenin ja Daryl Hannah’n saavutuksia. Jopa pienillä rooleilla on hetkensä loistaa kuten Chiayki Kuriyama, Michael Parks, Gordon Liu ja Sonny Chiba.
Olisiko Kill Billit kannattanut pitää erillään? Ne on kaksi tyyliltään ja rytmitykseltään erilaisia elokuvia. Jos on aina ollut sitä mieltä, The Whole Bloody Affair ei muuta mieltäsi. Kill Bill on joka tapauksessa jotain mitä ei näe enää tänä päivänä yhtä paljoa. Jos Tarantino ei ohjaa tai joku toinen ei päästä ääntään esille, elokuva on vähemmän muistettavampi. Kun elokuvat kamppailivat 50-luvulla televisiota vastaan, epookit olivat vastaus. Neljätuntinen Kill Bill tuntuu kannanotolta muiden 3-4 tuntisten epookkien (Killers of The Flower Moon, The Brutalist jne) joukossa kun tällaisia tarvitaan lisää välitaukojen kanssa. Voi käydä jaloittelemassa, vessassa, ostamassa lisää virvokkeita ja keskustella mitä kahden seuraavan tunnin aikana tapahtuu. Kill Bill muistuttaa siitä mitä epookit voivat tehdä tyylin kanssa pettämättä matkaa.
Ja jos vielä haluaa, Tarantino lisäsi lopputekstien jälkeisen kadonneen kappaleen Yuki’s Revenge mukaan. Se on Fortnite videopelin muodossa missä Uma Thurman on palannut The Briden äänirooliin ja Tarantinon luotettu stunttinäyttelijä Zoe Bell tekee Stop Motion Capture liikkeet. Tämä tapahtuu ajallisesti ykkösosion jälkeen ja vaikka siinä on joitain loogisia selityksiä in continuity wise, se on tarpeeton. Sillä ei ole syytä olla olemassa muuta kuin kuriositeettina ja sen videopeligrafiikka on kaukana Tarantinon aikomuksista.
⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️
