HALLOWEEN MONTH #6
Funny Games kertoo kahdesta nuoresta miehestä (Arno Frisch, Frank Giering), jotka pitävät perhettä panttivankina tämän loma-asunnossa ja kiduttavat heitä sadistisilla leikeillä.
Funny Games oli itselleni aikoinaan vaikea pala. Pidin siitä kunnes inhosin sitä. Kaikki jotka elokuvan ovat nähneet, tietävät mistä puhun. Loppu tuntui manipuloivalta. Tämä ei ole sama kuin The Human Centipede mistä tietää mihin päänsä työntää ja kritisoi sitä mitä näkee. Tämä vetää maton alta. Ohjaaja Michael Haneken tahalliselta kommentilta tehdä pointtinsa selväksi. Hän käyttää illuusiota hyväksi jotta hän voisi kertoa meille “Te ette ansainneet katsoa tätä elokuvaa. Oikeasti tämä on psykologinen testi.” Sitten kun elokuvaa muistelee jälkikäteen, huomaa että hahmot tekevät virheitä jotta ohjaajan visio lopetuksesta toteutuu. Miksi me siis katsomme tätä elokuvaa?
Ilmeisin vastaus on siinä mitä Paul (Arno Frisch) esittää “Haluatteko että he selviävät?” Cannesin filmifestivaaleilla oli varmasti hauskaa kun elokuvat herättävät siellä intohimolla tunteita. Etenkin kun Haneke pääsi näyttämään katsojilleen mitä hän ajattelee heistä. Elokuvassa on hurraa – hetki mutta se viedään heiltä nopeasti. Veri pursuaa spektaakkelin tavoin jolloin Haneke huomauttaa “MIKSI HURRAATTE?” ja antaa vallan itselleen. Vaikka ihmismieli sanoo “Se on tarpeen”, Haneke ei sitä suodata. Hän antaa väkivallan mennä luonnolliseen tahtiin järjettömässä maailmassa. Hän riisuu uhreilta vastuun. Cannesin yleisö kävelee aina ulos jos on jotain epämiellyttävää ja tällä Haneke leikitteli selkeästi ellei jopa nerokkaasti. Koska hän halusi kommentoida väkivallan kulutusta, tästä tuli niinkin metaelokuva että hän toivoi yleisön välttelevän tätä. Siitä tuli yksi Haneken tunnetuimmista elokuvista ja sitä kulutetaan joten hänen tehtävänsä epäonnistui.
Entä kun tätä katsoi lopulta Haneken sisäisen logiikan kautta? Hän on elokuvantekijänä vastahakoinen tekemään kompromisseja ja suhtautuu kliinisesti asian laitaan. Kun oli aika käsitellä väkivallan kulutusta, hän oli varmasti nähnyt Henry: Portrait of A Serial Killerin muiden joukossa ja inspiroitui tekemään oman elokuvansa Benny’s Video mikä käsittelee väkivaltaisia nuoria ja videonauhureita. Siinäkin elokuvassa samoja näyttelijöitä kuten Arno Frisch ja Ulrich Mühe. Funny Games oli seuraava askel ja vielä osoittelevampi kannassaan.
Kun elokuva herättää vahvoja tunteita tällä tavalla ja ei ole välttämättä sama ihminen enää, se tekee paljon oikein. Oma protestini liittyy haluttomuuteeni nähdä oman verenhimoni läpi. Nyt näen että se on nerokas monessa asiassa. Kotiintunkeutuminen koskee jokaista henkilökohtaisesti. Tunkeilijat rikkovat kaikkea sitä mikä yhteiskunnassa toimii vieraanvaraisuuden kannalta. Elokuvan ylle tulee vahva jännite kun Haneke miettii yleisön tarpeita ja niiden purkamista. Ekan tunnin aikana tietää kenen puolesta jännittää eniten. Sitten se rikkoo jännitteen ja tilalla on kurjuus. 10 minuutin pitkä otos tarjoaa melkeinpä hyvin teatterilavan oloisen, tarkasti harkitun ja näytellyn kohtauksen että vain Toni Collette Hereditarysta on pystynyt samaan.
Funny Games on kauniisti kuvattu ja näytelty. Alun klassinen musiikki vaihtuu vaivihkaa aggressiiviseen metalliin Boneheadiin ja se alustaa koko loppuleffan. Suoritukset ovat hyvin metodimaisia etenkin kun Susanne Lother ja Ulrich Mühe joutuivat melkeinpä itkemään silmänsä päästä kuvausten aikana. Koska tunkeutujat edustavat väkivaltaista maailmaa, heillä ei ole nimiä vaikkakin he keksivät niitä koko leffan ajan (Tom & Jerry, Paul and Peter, Beavis & Butthead) varmaan sillä logiikalla “koska se on hauskaa”. Sen väkivalta on veretöntä ja poistyöntävää jolloin kamera ei keskity mässäilyyn, musiikkia hädin tuskin löytyy kohtauksen korotusta varten ja se on silti intensiivinen. Michael Haneken logiikka voi olla nurinkurinen mutta silti niin samaistuttava. Vastuu on katsojan koska “sinusta tulee rikoskumppani”. Nurinkurisuutta lisää myös se kun Haneke ajatteli elokuvan sanoman lisäävän suosiota ja tehtävä epäonnistui tavallaan mutta silti hän teki 10 vuotta myöhemmin amerikkalaisen uusversion lisätäkseen tietoisuutta. Siinä on pääosissa Naomi Watts ja Tim Roth jotka lisäävät tähtivoimaa mutta eivät kykene välttämättä siihen samaan arkisuuteen kuin Lother ja Mühe kykenivät. Se on sama elokuva ja on olemassa muistuttaakseen ensimmäisestä… et unohda tätä ja jos jäit loppuun saakka, todistat itsetuhoasi.
⭐️⭐️⭐️⭐️+
