HALLOWEEN MONTH #4
Nyt on arviovuorossa ➡️
Richard Donner’s THE OMEN (1976)
The Omen seuraa Robert Thornia (Gregory Peck), amerikkalaista diplomaattia jonka lapsi kuolee syntymässä ja päättää korvata lapsen toiseen vaimonsa Katherinen (Lee Remick) tietämättä. Lapsesta kasvaa Damien (Harvey Stephens) ja tämän kasvaessa viisivuotiaaksi, perheessä tapahtuu sarja salaperäisiä tapahtumia ja väkivaltaisia kuolemia. Johtolankojen kasaantuessa, he alkavat ymmärtää, että poika on itse asiassa Ilmestyskirjan ennustettu Antikristus.
Richard Donnerin elokuvalla The Omenilla on aina ollut erikoinen paikka sydämessäni. Näin sen juuri sopivalla hetkellä kun kauhuelokuvamurrokseni alkoi, DVD:t alkoivat kiertää Suomessa ja se opetti arvokkaan oppitunnin pahuudesta.
Joskus se oli minulle parempi kuin The Exorcist mutta kun aikaa on kulunut niin se ehkä häviää aavistuksen verran kilpailijalleen. The Exorcist on loppupeleissä raskaampi kokemus mikä ravistaa vieläkin uskoon katsomatta. Miksi The Omenia vertaillaan tähän ja Rosemary’s Babyyn väistämättä? Se ilmestyi juuri sopivaan aikaan kun 60-70-luvun murroksessa oli levottomat olot. Kulttuuri kävi muutoksia läpi, Vietnamin sota repi maata ja politiikka kärjistyi joten ihmiset pohtivat väistämättä “Onko tämä maailmanloppu?” The Omen elää tyylillisesti jossain näiden kahden välimaastossa koska se on hienostuneempi mutta silti niin herkullinen. Verta ei ole paljoa brutaaliudesta huolimatta mutta se pelottaa läpikotaisin. Se oli silloin uskaliasta että viisivuotias poika olisi Pirun siittämä pahuus jolla on ruskeat kiharat ja sivistyneisyyttä. Tämä oli ison studion 20th Century Foxin elokuva ja pääosissa oli tähti mikä oli ennenkuulumatonta.
Gregory Peck mietti tällöin eläköitymistä ja se että hän esitti auktoriteettista politiikkoa joka joutuu kohtaamaan väistämättömän totuuden poikansa pahuudesta, oli neronleimaus ja imagonvastaista. Tämä on To Kill A Mocking Birdin Atticus Finchin ohella hänen parhaimpia suorituksiaan. Tämän takia olen aina pitänyt siitä jos arvostettu näyttelijä lupautuu kauhuelokuvaan ja tuo juuri sen mitä pitää. Hahmo on osa maan hallitusta jolta odotetaan paljon. Jos hän pelkää, yleisö pelkää. Robert Thorn on muutenkin kiinnostava jo heti alussa. Hän suhtautuu lapsensa kuolemaan kuin ongelman ratkaisuun ja päättää valehdella vaimolleen pelastaakseen tilanteen. Koska Damien ei ole heidän lapsensa, Lee Remickin esittämä Katherine on tässä mielenkiintoinen vastanäyttelijä. Hahmo aistii että omassa lapsessa on selkeästi jotain vialla eikä suhtaudu tähän enää yhtä lämpimästi. Robert huomaa että hän ei ole enää tilanteen tasalla kun oudot kuolemantapaukset rupeavat kasaantumaan.
Richard Donner oli tällöin tehnyt enimmäkseen TV:tä ja tämä oli hänen ensimmäinen iso juttunsa. The Omen tehtiin pienellä, 3 milj. dollarin budjetilla ja se näytti ihan 10 milj. elokuvalta. Peckin palkkioon meni varmasti suurin osa mutta tuotannossa oli muutenkin syvyyttä koska tätä kuvattiin Lontoossa ja Roomassa. Kuvauspaikat olivat aitoja. Koirat hyökkäsivät ihmisten kimppuun ja intensiivinen leikkaus hoiti kaikkein kovimmat pätkät. Miehen ura onkin niin kattava että hän jatkoi pitkälle. Superman, Goonies, Scrooged ja Lethal Weapon kertovat laajuuden osaamisesta.
The Omenin näyttelijäkaarti on myös laaja. Edellä mainittujen Peckin ja Remickin lisäksi on myös luonnenäyttelijänä tunnettu David Warner pahaa-aavistavana valokuvaajana. Billie Whitelaw Mrs. Baylockina joka Maija Poppasen olemuksellaan kätkee silmien taakse jotain vieläkin pahaenteistä. Pikkuinen Harvey Stephens ei Damienin roolissa vietä paljoa aikaa mutta hänen läsnäolonsa välittyy. Poika on koristanut julistetta läpikotaisin ja viimeiset hetket ovat hänen ansiotaan. Hänen vekkulimaisuutensa kuvausten aikana vaikutti paljon. Kuuluisa virne on hänen ansiotaan kun Donner kielsi häntä hymyilemästä ja se tapahtui. Joskus tällaiset asiat ovat onni onnettomuudessa. Hän nosti kynnystä monille pahaenteisille lapsille mitä vaikkapa Esther oli myöhemmin. Joskus kiharat ja viattomuus ovat harhautusta ja se mitä silmien takana on, ratkaisee loppupeleissä.
The Omen muistetaan ehkäpä myös Final Destinationin edelläkävijänä kun katsoo friikkejä, kauheita onnettomuuksia mutta pidän tästä edelleen paremmin. Final Destination on ylitseampuvaa johdattelua. The Omen korostaa psykologista jännitystä mihin mainostus nojasi myös mainiosti “Oliko se onnettomuus, murha, sattuma… vai ennustus?” Sitä on kokoajan varpaisillaan vaikuttavatko helvetin voimat arjessa vai onko tämä hirveää yhteensattumaa. Jokainen uusi hetki ylittää toisen ja tähän vaikuttaa myös Jerry Goldsmithin musiikki. Alun perin käsikirjoitus olisi ollut paljon äärimmäisempi ihan veriuhrauksia ja sarveja myöten mutta Donner vaihtoi konkreettisista uskomuksista pahaenteiseen kauhuun. Goldsmith pitäytyy siinä mitä käsikirjoitus ei näytä. Latinan kielellä laulettu Ave Satani on kuin riivattu kirkkokuoro ja jos selvittää mitä kieli tarkoittaa, se osuu naulan kantaan. Musiikki elävöittää sen mitä näemme ja kuulemme mikä on myös Donnerin ansiota sillä seuraavaksi hän auttoi elävöittämään Supermanin.
Jos on nyt jotain pilkunviilaamisen aihetta niin lopputulemasta voi väitellä. Donner halusi kunnianhimoisemman lopun mutta käsikirjoittaja David Seltzer ja tuottaja Harvey Bernhard halusivat without a doubt lopun. Vaikka on olemassa paljon loppuja mitkä toimivat mysteerillä ja paljon loppuja mitkä eivät toimi selittelemällä niin mielestäni The Omen toimi näyttämällä todeksi sen mitä epäilemme. Tässä elokuvassa on kyse kilpajuoksusta aikaa vastaan ja “seinästä” mikä sulkeutuu koko ajan kunnes kuolee niin se oli aina perusteltua. Toinen asia on ehkäpä teologia ja jälkivaikutelma. Tämä elokuva popularisoi Antikristuksen ja numeron 666. Onko sillä todellisuuden tavoitetta? Joidenkin piirien mukaan kyllä ja sen ajattomuuden tuntu ajoi sitä. Olisiko Paholaisen poika keskuudessamme? Mielestäni pahuutta on meissä kaikissa ja ennustukset Antikristuksesta ovat enimmäkseen Rooman valtakunnan vainottujen kristittyjen puhetta esim. keisari Nerosta. Nykyään tällaisella on vaikutusta jos on valppaana autoritaaristen johtajien keskuudessa.
The Omen toimii psykologisen kauhunsa takia. Jotkin sen jatko-osista olivat mukiinmeneviä kokeiluja mitkä toimivat paperilla hyvin mutta eivät tavoittaneet samaa ahdistusta kuin se oli Donnerin ohjaksissa. Ja sen beat-for-beat uusversionsa ohitti pointin koska se ei tunnu yhtä ajattomalta kuin edeltäjänsä. Sanoisin että muutama vuosi sitten ilmestynyt esiosa ajoi kaikkein lähemmäs jotain uuden tuntua. 70-luku oli huomattavaa aikaa kun rajoja kokeiltiin ja lapsi saattoi olla vaaraksi. Gregory Peckin mukanaolo vahvisti sen että vanhat ajat jää taakse ja jokin alkukantainen paha kaappaisi meidät uudella ajalla.
⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️
