Löyhästi DC Comicsin hahmoihin perustuva Joker: Folie á Deux on jatkoa v.2019 Todd Phillipsin yllätysmenestykselle minkä eteenpäin panijana oli Warner Brosin rahastus, Joaquin Phoenixin kiinnostus tutkailla hahmoa uusiksi ja Todd Phillipsin brain child ajatukset tehdä tästä musikaali mikä nyt itsessään ei ole järjetön ajatus koska ihmiset muistavat ensimmäisestä elokuvasta Frank Sinatran That’s Life ja Gary Glitterin Rock & Roll osiot. Kuinka pitkälle mielenterveyden tutkailun voi viedä?
Arthur Fleck (Joaquin Phoenix) on pidätettynä Arkham State Hospitalissa ja odottaa oikeudenkäyntiä rikoksista, joita hän teki kaksi vuotta aiemmin. Musiikkiterapiaistunnossa Arthur tapaa Harleen “Lee” Quinzelin (Lady Gaga) jonka kautta Arthur alkaa löytämään elämänhaluaan uusiksi. Tulee paljon laulamista, painetta ulkomaailman mielipiteistä, oikeudenkäyntiä ja sitten elokuva loppuu. Se ei ole välttämättä huono asia vaikkakin havainnollinen. Se haastaa sen oliko tämä ikinä tarpeellinen jatko-osa ja pilaako tämä kaiken edellä olevan. Ei minun mielestäni koska Todd Phillipsin sanojen vastaisesti ykkösosan voi tulkita miten haluaa ja tämän voi myös mieltää osana kokonaisuutta.
Todd Phillips sanoi saaneensa idean ensimmäiseen elokuvaan tehdäkseen tarinan mielenterveysongelmista ja jotta se menestyisi, sen on oltava sarjakuva-adaptaatio. Joker, vaikkakin inspiroitu sarjakuvista, on enemmän Scorsese tribuutti. Sellaisenaan ihan hyvä ja nyt kun Phillips on saanut tehdä mitä haluaa, tämän inspiraatio on muissa musikaaleissa (Scorsesen New York, New York ja Coppolan One From the Heart) ja ehkä hänen mielipiteistään miten yleisö näki ensimmäisen elokuvan. Hän ei koskaan välittänyt sarjakuvista vaan elokuvan tekemisestä. DC – maailma ja Gotham City ovat siinä taustalla.
Lopputuloksena Joker: Folie á Deux on outo seos mikä on muhinut mielessä pitkään. Toivotan tällaiset kokeilut tervetulleeksi koska yleisö kyllästyy väistämättä samoihin juttuihin mutta kaikki tapahtui Phillipsin ohjaksilla ja vastuu on hänen. Folie á Deux ei ole lähellekään yhtä hyvä kuin ensimmäinen osa ja sen toimivuuden voi summata niin että se on epilogi. Se elää keskustelussa ensimmäisen osan kanssa.
Elokuvan Looney Tunes tyylinen animaatio-osuus summaa sen mitä saamme. Elokuva mikä ottaa riskejä tyylilajin kanssa ja alustaa Arthurin hahmon. Kun tätä sanotaan yhdeksi huonoimmista sarjakuvaleffoista niin ainakaan se ei ole huonoiten tehty. Alun pitkä kamera-ajo läpi mielisairaalan alustaa Arthurin olosuhteet ja tuttu Hildur Guðnadóttirin melankoliset sävelet kuuluvat. Ainoa moite siinä että Guðnadóttir ei ole keksinyt itseään uusiksi tässä. Mielisairaalaolosuhteiden jälkeen Lee Quinzell (Lady Gaga) on myös isossa asemassa kun rakastavaisten tiet kohtaavat joko yhteisistä piirteistä tms. Joka tapauksessa Lee tuottaa huonoa onnea. Tällaisia tulkintoja ei pidä verrata liikaa Margot Robbieen jolla oli oma soppansa edellisellä kerralla ja Gaga on elokuvan paras suorittaja saadessaan vokaalit elämään. Kuten muutkin asiat, hänen hahmonsa jää osittain mysteeriksi ja tuntui että toinen tarina oli meneillään elokuvan taustalla.
Laulut olivat kaikkien huulilla kun elokuvasta ilmoitettiin. Joaquin Phoenixin Jokeri jatkaa edeltävän suorituksen viitoittamalla tiellä. Romanssi ja laulaminen ovat uusi elementti. Phoenix ei ole ammattilaulaja mutta aloittaa tulkitsijana ja Arthur on periaatteessa joku joka etsii ääntään. Laulut ovat ikäänkuin hänen heijastumansa sisäiseen mielenrauhaan. Kuten hallusinaatiot/todelliset näyt ensimmäisessä elokuvassa, musikaaliosuudet ovat surrealistisia kuvitelmia ja ihan selkeitä alusta saakka mitä on meneillään. Arthurin ja Leen rakkaustarina on jaettu psykoosi jolle löytyy elokuvan edetessä ratkaisuja. Jos olisin jotain muuttanut niin Phillips olisi voinut antaa katsojien ihailla tuotantoarvoja vähän kauemmin. Musikaaliosuudet ovat hienosti valaistuja otoksia mitkä olisivat hyötyneet exterior shoteista tai Wide angle shoteista. Ne ovat lopulta herkkiä sävelmiä mutta tämä ei ole mikään Moulin Rouge, Phantom of the Paradise tai Rocky Horror Picture Show. Se on enemmän linjassa New York, New Yorkin kanssa mikä vihjaili musikaalin suuntaan menemättä loppuun saakka.
Toisaalta elokuva on myös Sidney Lumetin elokuvien kaltainen social/courtroom drama mikä vie suurimman osan ajasta. Se asettaa Arthurin kansan/yleisön tuomittavaksi ja kun elokuva on loppu, sitten tietää kantansa. Tutun hahmon Harvey Dentin voi havaita joukosta. Sitten viimeisen 45 minuutin aikana ongelmat alkavat. Tämä olisi voinut haastaa meidät monella eri tavalla mutta sitten Phillipsin aistit pettävät. Hän luulee tätä vallankumoukselliseksi mutta tällaista ollaan tehty ennenkin. Pidän ratkaisuista mihin päädyttiin mutta niissä ei ole intohimoa. Tämä on melkein kuin katsojaa syyllistettäisi siitä mistä he pitävät ja loppua myöten siitä tulee anti-kaikkea. Se on anti-DC. Anti-superhero. Anti-musikaali. Anti-courtroom drama. Anti-Harley. Anti-Jokeri ja lopulta anti-Arthur. En tiennyt mitä pitäisi ajatella koska se ei halunnut keskittyä mihinkään.
Joker: Folie á Deux on kauniisti tehty pitkine otoksineen, tuotantoarvoineen ja supersankariprojektien skaalalla erikoinen tapaus. Tällaisia kuuluisi saada jatkossa mutta sen oma kylmäasenteinen lähestymistapansa ei tyydytä ketään. Se on experimental comic book movie jättibudjetilla ja se on jäänyt muhimaan päähän. Ihailen sitä mitä tässä yritettiin saada aikaan ja se on rohkea visio. Tämän pariin voi palata uudelleen. Ehkä Arthur on Gothamin unsong hero/villain ja parhaimmat jutut ovat hämärän peitossa koska jotain on jätettävä mielikuvituksen varaan. Joker: Folie á Deux olisi silti ansainnut parempaa jättääkseen yleisön haukkomaan henkeään. Meidän pitäisi jäädä miettimään elokuvan jälkeen romanssia, lauluja ja DC yhteyksiä tämän ainutlaatuisen tilaisuuden kautta. Nyt me jäämme miettimään jotain aivan muuta ja tunnemme olomme hämmentyneeksi.
⭐⭐⭐+