SPEAK NO EVIL (2024)

Olin katsomassa Speak No Evil american remaken (vaikka alkuperäisessä puhuttiin englantia 90 % ajasta). Jos pääsee yli kaikesta taakasta ja ennakkoluuloista, olin utelias näkemään tämän koska vertailu on kivaa eikä tämä ollut yhtään hassumpi.

Vain kaksi vuotta sitten ilmestynyt tanskalainen psykologinen kauhutrilleri Speak No Evil yhdisti mustaa huumoria, satiiria ja terroria keskenään esitellessään tarinan tanskalaisesta perheestä joka tapaa lomamatkalla hollantilaisen perheen ja saavat heiltä kutsun paria kuukautta myöhemmin viettämään viikonloppua. He huomaavat nopeasti että pariskunnassa ja heidän pojassaan on jotain outoa. Kaikki alkaa pienistä loukkauksista ja valheista ja käytöstapojen puutoksista. Tämä on siis comedy of manners mikä muuttuu kauhuelokuvaksi edetessään.

Ohjaaja Christian Tafdrup perusti sen omiin kokemuksiinsa kieltäydyttyään kutsusta ja kehitti juonen omasta mielikuvituksestaan. Sen DNA perustuu skandinaaviseen kohteliaisuuteen ja siksi oli outoa että siitä tehtiin Blumhousen tuottama amerikkalainen uusversio. Koko elokuvan suosio perustuu järkyttävään loppuun ja sellaista ei tehtäisi kaupallisella levityksellä.

Markkinointi aikalailla kertoo käänteestä sen mistä on kyse mutta oliko muita varoitusmerkkejä? Ohjaaja James Watkins vaikutti vilpittömältä ja he saivat tähän kykenevät näyttelijät. Eikä se aina tarkoita että remake on heti huono. Remaket ovat kirous siinä että kukaan ei ikinä halua tehdä uusiksi huonoa elokuvaa mistä voisi saada hyvän elokuvan Ocean’s Elevenin malliin. Nimi ja markkinointiarvo merkitsee aina ja kukaan ei usko amerikkalaisten katsovan vieraskielistä elokuvaa jos uusversio ei ole muistuttamassa sen olemassaolosta. Silti hyviäkin ollaan tehty jos uusi kulma ollaan keksitty ja itsekkäistä syistä, vertailu on hauskaa. Parhaimmassa tapauksessa Speak No Evil voi olla Invasion of the Body Snatchersin tapaan niitä mitä voidaan tehdä 10-20 vuoden välein ellei Blumhouse ahnehdi ja mieti kokonaista universumia tälle versiolle.

Kumpaan kulmaan Speak No Evil remake kallistuu? Enemmän… jälkimmäiseen. Sen eka tunti on hyvä ja viimeinen kolmannes on heikoin osio. Vaikkei alkuperäistä olisi, sen heikkoudet korostuisivat silti. Lopun kuuluukin räjäyttää tajunnan kun jännite kiristyy mutta siinä oli kyse enemmän hetkistä mitä yleisö odottaa. Loppu on tapahtumarikas muttei järkyttävä kertaakaan. Se ehkä sinetöi tämän remaken kohtalon ja se on nyt enemmän Blumhousen hitin Get Outin seuraaja kuin omalaatuinen, satiirinen kauhutrilleri.

Mutta onko se huono elokuva? Ei. Tämä on pätevästi tehty. Amerikkalaiset eivät tuijottele teatterissa enää slow build tensionia mikä nielee suurimman osan katseluajasta niin tämä on ainakin uudenlainen houkutus jos ajattelee heitä jotka eivät katselleet alkuperäistä. Alkuperäisessä pahaenteinen musiikki oli välillä taustalla. Nyt on vain hiljaisuutta. Jos pakollista jump scarea käytetään, ne ovat harvassa ja enemmänkin vaan osana awkwardia ilmapiiriä. Tässä auttaa paljon myös se että näiden hahmojen dynamiikka kohtauksineen ovat erilaisia. Kun tulee muunneltuja hetkiä, ne ovat ansaittuja. Kun muistaa kuinka rankka loppu oli alunperin, tässä voisi nähdä mahdollisuuden että perheen isä pistäisi vastaan. Molemmissa elokuvissa on kyse näiden kahden miehen välisestä yhteydestä. Toinen opettaa toiselle maskuliinisuuden merkityksen ja pelaa asian kanssa. Voisin sanoa että pääosanelikko haastaa edeltäjiään ihan hyvällä tavalla. Tietysti James McAvoyn ja Fedja van Huêtin suoritukset ovat kuin omena ja appelsiinit mutta se on kiintoisa aspekti. Mackenzie Davis ja Aisling Franciosi pistävät myös vastusta edeltäjilleen heille luontaisella energialla. Se ei tarkoita että ne ovat parempia mutta ne ovat hyvin ajateltuja. Ainoa joka tuottaa pettymyksen, on Scoot McNairy. Tämän pitäisi olla mies joka on menettämässä kaiken mutta koska keskipiste on siirtynyt Davisin hahmoon joka toimii ajavana moottorina, McNairy saa vähän epäkiitollisen tehtävän vain ihmetellä näkemäänsä.

Se on vaikeaa ajatella tätä ilman alkuperäistä. Edeltäjä oli yksi karmivimmista elokuvista mitä olin nähnyt. Se on satiiri kauhuelokuvan sisällä kun tämä on kauhuelokuva satiirin sisällä. Tietyssä mielessä kaikki toimii. Suurin osa elokuvasta tapahtuu päiväsaikaan. Iso-Britannian maaseutu tuo oman eristäytyneisyytensä. Se on hyvin kuvattu ja leikattu mutta se olisi voinut pelata yleisön odotuksella vielä enemmän. Loppu jättää jotain mitä ihmetellä onko kaikki hyvin lopputekstien alkaessa mutta se ei ole pelottavaa tai vatsasta kouraisevaa. Ohjaaja Watkins on kuitenkin tajunnut pitää pupujussin yhdistävänä tekijänä.

Speak No Evil remake ei mullista kenenkään elämää mutta toimii ainakin ihan kivana amerikkalaisena risteytyksenä. Se ei ole kuten Matt Reevesin Let Me In mutta ei häpäise edeltäjäänsä kuten amerikkalainen Martyrs teki missatessaan kaiken mistä alkuperäinen tunnettiin. Jokainen joka samaistuu awkwardeihin tilanteisiin, samaistuu tähänkin jollain tasolla. Kun sitä mietti kenen syy tämä tilanne on, syitä voidaan etsiä jälleen kaikista neljästä. James McAvoyn arvaamattomuus, Mackenzie Davisin nyanssit epäilevänä vaimona ja Aisling Franciosin pinnan alla kytevä trauma saavat tämän toimimaan.

⭐⭐⭐½