Blogit

The Spirit (2008)

The Spirit saattaa olla yksi vihatuimmista sarjiselokuvista, mutta itselleni se on ollut sellainen “Guilty pleasure” alusta asti. Eli ymmärrän, miksei monikaan siitä pidä, mutta se tarjoilee minulle tarpeeksi paljon viihdyttäviä asioita, jotta voin katsoa läpi sormien ne asiat, jotka eivät toimi. Sarjakuvaleffana kyseessä on siis minulle enempi The Phantomin kaltainen teos, kuin The Dark Knightin, jos ymmärrätte. Osasyy leffan fanitukseen on varmasti siinä, että nuorempana tuli luettua paljon The Spirit-sarjakuvia kirjastossa ja Mustanaamio-lehden sivuilla. Toinen syy täytyy olla siinä, miten se muistuttaa suosikkisarjiselokuvaani Sin Cityä ja kolmas on varmasti siinä miten yliampuva ja “over-the-top” Samuel L. Jacksonin hahmo Octopus on tässä leffassa. Leffa on myös visuaalisesti kiehtovan näköinen ja paikoin silmäkarkkia. The Spirit myös ilmestyi hyvään aikaan, kun sarjisleffoja ei ollut vielä markkinoilla pilvin pimein. Pitkän tauon jälkeen oli aika ottaa leffa katseluun ja todeta onko aika ajanut filmin ylitse ja mieleni kääntynyt muiden katsojien kanssa samaan suuntaan…

The Spirit (2008)

Denny Colt on kaupungin mystinen vigilante-sankari “The Spirit”, joka auttaa poliisia parhaansa mukaan selvittämään rikoksia, kovin nyrkein. Hänen arkkivihollisensa Octopus, kätyreineen, on keksinyt uuden juonen, jonka Spirit yrittää parhaansa mukaan selvittää. Juoneen sotkeentuu nainen nimeltä Sand Saref, jonka kanssa Spiritillä on yhteistä historiaa, eikä naisella ole välttämättä hyvät mielessä…

Aluksi täytyy mainita leffan alku, joka tempaa minut aina mukaansa ja herättää mielenkiinnon. Rakastan tämän leffan alkua. Se on samalla hyvin kliseinen naamiosankarin alkukohtaus, mutta niin tyyllitelty ja viihdyttävää katseltavaa musiikkeineen, että se vaan toimii. Alun kohtaus, jossa Spirit lähtee suorittamaan tehtävää ja juoksentelee talojen katoilla, tuo mieleeni sellaisia suosikkileffoja lapsuudesta, kuten Dick Tracy ja Tim Burtonin Batman. Kertojaääni ja Noir-henkisyys taas tuovat mieleen Sin Cityn. Tämä alkukohtaus on mahtava sekoitus sarjakuvamaisuutta ja kaikkea mistä pidän… Kunnes Spirit ja Octopus rupeavat mutakuopalla taistelemaan vessanpöntöillä ja puhumaan “munista naamalla”. Tämä on todella outoa, eikä edusta enää vanhaa The Spirit sarjakuvaa, eikä edes Sin Cityn maailmaa. Ymmärrän, että tässä vaiheessa moni kääntää kanavaa, mutta meikäläistä tällainen outoilu ja sekoilu vaan innostaa katsomaan lisää, että kuinka pitkälle tässä mennään.

The Spirit elokuvan huumori onkin niin absurdia, että sitä katsoo monttu auki lähes koko ajan. Niin sanottuja “WTF”-momentteja riittää. Esimerkiksi synkkään ja ilottomaan Sin Citymäiseen maailmaan on tuotu kohtauksia, jossa Spirit roikkuu takin helmasta pilvenpiirtäjän seinätolpassa housut kintuissa ja rivi naisia nauraa hänelle. Kummallista vanhan ajan Slapstick-huumoria siis. Sen lisäksi, vaikka Spirit yrittää kähistä noir-lainejaan kuinka synkästi, heittää hän välillä Adam West tyylisen vaihteen päälle, muistuttaen vanhan ajan Batmania. Nämä kohtaukset ovat ehkä kumarruksia alkuperäisen sarjiksen suuntaan. 

Eniten homma menee päättömäksi, kun kuvaan pääsee Samuel L. Jackson. Tämän täytyy olla miehen kreisein rooli. Esimerkiksi jokaisessa kohtauksessa Jacksonilla on jonkinlainen rooliasu päällänsä ja kätyrit ovat pukeutuneet lavasteita myöten samaan teemaan, esimerkiksi samuraiksi. Leffan muistettavin kohtaus täytyy olla, kun Octopus on heittäytynyt natsiksi. Musta mies natsina on samalla täysin käsittämätöntä ja samalla mielettömän hauskaa. Eikä tätä selitetä leffassa millään tavalla, vaan painetaan kaasua. Vain aika näyttää mitenkä suuri kulttiteos tästä vielä tulee, vai tuleeko ollenkaan. 

Aiemmin mainitsemaani Sin Cityyn vertaaminen johtuu siitä, että elokuvan on ohjannut itse Sin Cityn isä, sarjakuvamestari Frank Miller. Hän on heittänyt vanhat Will Eisnerin The Spirit-sarjakuvat romukoppaan ja luonut aivan omanlaisensa näkemyksen hahmosta. Tämä Spirit sopisikin enempi Sin Cityn elokuvamaailmaan, kuin vanhaan Eisnerin sarjikseen. En myöskään muista, että Spirit olisi sarjakuvissa ollut lähes kuolematon “koe-eläin”, Wolverinen tyyliin, vaan enempi tavan mies.

Visuaalisen tyylin Miller on valinnut täysin samanlaiseksi, kuin hänen edellisessä Sin City leffassaan, mutta tällä kertaa hänellä ei ole ohjausapuna mestareita Quentin Tarantinoa, eikä edes Robert Rodriguezia, ja sen kyllä huomaa.

Leffa muistuttaakin enempi liikkuvaa sarjakuvaa, kuin oikeaa elokuvaa, hyvässä ja pahassa. Millerin tyyli on sellainen, että yksittäisinä kuvina se luo mahtavia eläviä sarjakuvaruutuja, joita on kiva katsella, mutta se samalla työntää luotaan katsojat, jotka pitävät perinteisemmästä elokuvakerronnasta. Itselleni tämä toimii osittain. Välillä elokuva näyttää jumalaisen hienolta ja välillä epäaidolta ja kehnolta. Silti sen verran enempi ensimmäiseksi mainittua, että leffa kallistuu itselleni sinne hyvän puolelle.

Elokuvassa on myös paljon k-18 raakuuksia, joita ei alkuperäisessä sarjakuvassa ollut ollenkaan, esim. Octopus hakkaa Spiritiä irtileikatulla miehen päällä. Tämä on hämmentävää, että miksi on lähdetty tälle linjalle, mutta samalla se lisää elokuvan kultti-roska-statusta mikä on taas mielestäni hienoa. Kun perseillään, niin sitten perseillään kunnolla. Perseilyä parhaimmillaan kuvaa myös se miten octopus sulattaa söpön koiranpennun ja jäljelle jää vain silmämunat. Tai mies räjähtää pitkin seiniä ja seinään jää kiinni kylkiluut törröttämään.

” I'm gonna kill you all kinds of dead.”

Visuaalisesta puolesta vielä sen verran, että leffasta ei osaa sanoa, missä ajassa siinä eletään. Osittain kaikki näyttää siltä, että elettäisiin 40-luvulla, mutta yhtäkkiä hahmot saattavat vetää uuden (vuoden 2008) kännykän esiin, jossa pyörii hd-videopuhelu, tai käyttävät uudehkoa kopiokonetta takapuolensa tulostamiseen. Kun Spiritiltä kysytään, pään lyötyään, että “minä vuonna nyt eletään”, hän vastaa, että “tänä vuonna”. Lopputekstien aikana nähdään Frank Millerin piirtämiä Spirit-sarjakuvaruutuja, josta tulee mieleen, että mies on ominut koko hahmon. Myös logot ja fontit ovat samat kuin Sin Cityssä. Olisi mielestäni ollut reilua näyttää myös Eisnerin piirroksia. Yksi tällainen tosin nähdään keskellä leffaa, jossa on kaavio siitä, miten Spirit aiotaan leikellä palasiksi.

Näyttelijöistä itse Spirit, eli Gabriel Macht on itselleni täysin tuntematon kaveri, eikä hän ole tehnyt leffoja sitten vuoden 2013, mutta mielestäni hän suoriutuu hommasta oikein mallikkaasti, eikä siinä ole valittamista. Hän jopa pitää naamion yllä, koko elokuvan ajan, mikä on uskollista hahmolle.

Samuel L. Jacksonin mainitsinkin jo. Tämä “munista” jatkuvasti puhuva kaveri on kyllä sekopäisin hahmo, mitä olen nähnyt jacksonin näyttelevän ja niitä on todella paljon, meinaan.

Scarlett Johansson on leffassa maskeerattu sen verran, että tunnistin naisen vasta nyt ScarJouksi. Hän on myös yllättävän isossa roolissa Octopusin oikeana kätenä.

Katseet kääntävä Eva Mendes on taas leffan Femme fatale. Hän on oikeastaan ainoa, jolla on järkevä juonikuvio leffassa. Hahmon Sand Saref nimi on muunnos kirjasintyypistä nimeltä San Serif.

Sarah Paulson on Spiritiin rakastunut lääkäri  Ellen, joka parsii sankarin kasaan tappeluiden jälkeen, mutta ei saa miestä koskaan kokonaan itselleen, vaikka odottaakin tätä maailman tappiin asti.

Frank Miller ja DC Comicsin presidentti Paul Levitz tekevät cameo-roolit leffassa.

Musiikit elokuvaan on luonut David Newman (Critters, Bill & Ted's Excellent Adventure). Musiikit ovatkin leffassa aivan mahtavat ja tuovat sitä sarjakuvamaista vibaa leffaan. Olinkin aivan varma, että musiikeista vastaisi Danny Elfman. Sen verran 90-luvun alun Tim Burtonmaiset vibat scoresta tuli. Lopputeksteissä kuullaan Christina Aguileran “Can't help falling in love”, joka oli varsin toimiva triphoppailu.

“I Don't Like Egg On My Face”

Siinä missä Sin City on jo klassikoksi muodostunut sarjakuvafilmatiointi, The Spirit edustaa ennemminkin roskaisaa sekoilua, josta olisi enempi pienen piirin kulttiklassikoksi. Ehkä siitä tällainen vielä tulee tulavisuudessa, mutta vain aika näyttää. itselleni se tarjosi jälleen mieltä kutkuttavia kohtauksia sen verran, että pystyin ohittamaan kökköisimmät kohdat olankohautuksella. Tämä on siis selkeästi sellainen “guilty pleasure”-leffa, jota ei voi millään muotoa sanoa hyväksi elokuvaksi, mutta sen parissa viihtyy ja oikeassa mielentilassa se voi olla jopa hervottoman hauska. Siksi suosittelenkin katsomaan sen kaveriporukalla ja röhöttämään sen järjettömille repliikeille ja käsittämättömän epäloogisille kohtauksille yhä uudelleen, mikäli tällaiset elokuvat ovat juttusi.

My city, I can not deny her. My city screams. She is my mother. She is my lover, and I am her Spirit. – The Spirit

– Kai Kumpulainen 1.9.2022

Alkuperäinen artikkeli löytyy täältä

 

Kaitsun Leffablogi

Pitkän linjan elokuvaharrastaja arvostelee katsomiaan elokuvia ja samalla kertoo aina vähän jotain itsestään ja suhteestaan elokuvaan. - Kai Kumpulainen

Aiheeseen liittyvää

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Vilkaise myös
Close
Back to top button