Piti tulla kirjoittamaan tämä arvio heti katsomisen jälkeen, koska odotan innolla, että pääsen lukemaan ja kuuntelemaan muiden arvioita tästä. Esimerkiksi Leffahullu on omassa podcastissaan katsonut kiireellä aikaisempia leffoja ja nyt sitten arvioinut jo uusimmankin. Odotan innolla että pääsen kuuntelemaan hänen arvionsa tästä. Itse en näitä aikaisempia ole nyt katsonut, jossain vaiheessa kyllä varmaankin ne nähnyt, mutta siitä on kyllä aika paljon aikaa. Sinälläänhän jokainen aivan varmasti tuntee ja tietää Beverly Hillssin Axel Foley, ja jos ei tunne, niin leffan tunnarin ainakin tunnistaa kyllä aivan jokainen. Näin leffan katsomisen jälkeen voisin ajatella, että ehkä itsellenikin olisi voinut olla kannattavaa katsoa nuo aikaisemmat ennen tätä, mutta voihan ne katsoa vielä myöhemminkin, ja pala sen jälkeen vaikka uudelleen tähänkin. Joka tapauksessa tämä arvio nyt tehty täysin lukematta muiden arvioita ja mielipiteitä.
Vanhojen leffojen kierrätys on ollut jo pitkään muodissa ja niin siis tässäkin. Ensimmäinen Beverly Hilssin kyttä saapui neljäkymmentä vuotta sitten vuonna 1984 ja aikamoinen legenda siitä on sen jälkeen tullutkin. Leffa on yhden suurista suosikkituottajistani eli Jerry Bruckenheimerin käsialaa, mutta mukana tuottamassa on myös itse pääroolissa loistava Eddie Murphy. Tämä muuten sikäli mielenkiintoista, että enpä ole herraa aikoihin missään leffoissa nähnyt. Ei silti ole aika tähden ohi ajanut, tässä leffassa vanhakin herra jaksaa edelleen hienosti, eikä ikä näy edes päällepäin yhtään. Kaksi muutakin leffaa on tämän jälkeen tehty, mutta edellisestä onkin sitten jo aikaa kolmekymmentä vuotta, kun kolmas leffa sarjasta on vuodelta 1994. Todelliset Beverly Hills fanit ovatkin siis saaneet aika pitkään tätä uusinta odotella.
Mutta nyt se on sitten ulkona, ja hieman yllättäen se löytyykin sitten tällä kertaa Netflixistä. Aika monelta kantilta voisin verrata tätä leffaa toiseen ikoniseen leffasarjaan, joka pyörii tällä hetkellä vielä teattereissa. Kyseessä tietysti toinen poliisitoimintakomedia eli Bad Boys. Puhutaan aika samoista aikakausista, hyvin samantyyppisestä leffasta ja siinäkin edellisestä osasta meni aika pitkään. Näistä kahdesta ehkä tykkäsin kuitenkin hieman enemmän Bad Boyssista. Ei sinällään, että kummassakaan olisi ollut yhtään mitään vikaa, mutta pieni vivahde ero näissä kuitenkin on. Siinä missä Bad Boys on oikeasti tuotu tähän päivään kaikkine tehosteineen ja kirkkaana kuvana, tuntuu, että Bevery Hills on jätetty tarkoituksella hieman vanhaan aikaan. Näin ainakin olettaisin, tai sitten kuva vaan ei netflissä näytä ihan niin hyvältä kuin tämä ehkä näyttäisi levyltä tai leffassa. Kuva on hyvin tavallaan rakeista, ei huonoa, mutta vanhahtavaa. Muutenkin kaikki kuvassa näyttää aavistuksen siltä kuin leffa tosiaan olisi kolmekymmentä vuotta vanha. Tämä voi varmasti olla ihan tarkoituksen mukaista, eikä tätä fiilistä vähennä yhtään esimerkiksi poliisipäällikkö John Taggart, jota näyttelee tässäkin John Ashton niin kuin kaikissa muissakin sarjan leffoissa. Taggart on juuri niin stereotyyppinen huonossa kunnossa oleva eläkettä odottava lihava poliisi päällikkö, joita näissä 90-luvun leffoissa on totuttu näkemään. Eikä tästä fiiliksestä eroon pääsemistä auta kyllä yhtään myöskään Kevin Baconin esittämän kapteeni Grantin tapporyhmä. Niin ja pakko siis edelleen korostaa, että tätä kuvaa varmasti vahvistaa juuri se, että nuoren ja kauniin Taylour Paigen rinnalla koheltava Murphy ei näytä leffassa vanhentuneen lainkaan.
Muuten leffa kyllä toimii hyvin ja muutamissa kohdissa kyllä naurattaa ihan oikeasti. Leffa on aika nostalginen pläjäys vaikka itse en aikaisemmista osista mitään muistakaan. Kyllähän tämä ihan jo leffatyyppinä on itselle hyvin toimivaa. Huumoria, toimintaa, ja juonikin ihan hyvä. Kaikenlisäksi näiden vanhojen leffojen musiikit olivat jotain ihan omaa luokkaansa, ja kun sitä osataan upeasti arvostaa myös näissä uusissa versiossa. Enkä puhu nyt vain loistavasta tunnarista, vaan kaikesta leffan musiikista. Musiikista joka on hyvää, mukaansa tempaavaa ja mikä parasta, hienosti leffaa tukevaa. Niin, ja siihen kirsikkana kakun päälle tässäkin se kaikista tunnetuin osa leffaa eli se Axel F tunnari, joka on tässäkin otettu niin älyttömän tyylikkäästi leffaan mukaan.
Sitten vielä lopuksi leffan ääniin, mutta kerrotaanpa ennen sitä jotain taustaa. Eli Trinnovin beta-testaus ottaa jälleen uusia kierroksia ja nyt ollaan ihan toden teolla laittamassa Waveformin-softaa valmiiksi. Sainkin tällä viikolla uusimman version testattavaksi ja paljon on kaikkea uutta ominaisuutta taas tullut ihan bugien korjaamisen lisäksi mukaan. Kerron näistä sitten varmasti joskus lisää, mutta nyt ei saa asiasta sen enempää puhua. Joka tapauksessa ihan älyttömän upeaa olla mukana tälläisessä projektissa mukana ja samalla oppia taas paljon mutta. Vaikka Trinnovia edelleen maksellaan vielä jonkin aikaa pois, niin onhan tämä hankinta ollut ehdottomasti paras investointi mitä olen koskaan tehnyt. Mutta seikkailut jatkuu sillä saralla ja nyt kun kalibroinnit saatiin tällä erää maaliin, oli aika Axel Foylen testata missä mennään. Mitään huonekäyriä ei tällä kertaa ollut vielä mukana, joten aavistuksen ehkä jäi bassot tässä leffassa omaan makuun vaisuiksi. Huoneen avaruus kuitenkin toimii hyvin ja tämäkin upea 9.1.6 miksaus kuulosti järjettömän hienolta. Leffassa liikkuvia objekteja oli paljon ja ääniin oli jo Netflixille tuttuun tapaan nähty paljon vaivaa. Leffassa oli monta hienoa kohtaa, jossa ääni oikeasti kuului sieltä mistä piti. Oli hienoja laukauksia ja muutenkin ääntä liikuteltiin poikkeuksellisen hyvin. Leffassa ei sinällään ollut äänille mitään ihan älytöntä tarjolla, mutta kyllä leffan äänet muuten tukivat leffaa ihan kympin arvoisesti. Eli kyllä tämä ehdottomasti kannattaa katsoa. Ja sitten niiden muiden arvioiden pariin..
Lähde: Leffafriikki.com
