Yksi alkuvuoden hypetetyimmistä tapauksista oli selvästi A24 studion tuottama Everything Everywhere All at Once. Marvelin oman multiversumileffan kanssa samoihin aikoihin ilmestynyt multiversumipläjäys oli hetken aikaa kaikkien huulilla ja jopa moderniksi mestariteokseksi leimattu. Itse valitettavasti valitsin näistä kahdesta sen Dr.Strangen teatteriin mennessäni. Tällaisissa kovasti hypetetyissä elokuvissa on itselleni se ongelma, että odotukset kasvavat liian suureksi ja alunperin kepeäksi viihdeleffaksi tarkoitettua teosta alkaa katsoa liian kriittisin silmin. Silmä kovana tiiraa, että “noh, tee se.”” Yllätä minut nyt jollain uudella ja ennennäkemättömällä tavalla”. Tällöin elokuva ei enää toimi samalla tavalla, kuin henkilöille jotka sattumalta menevät katsomaan sen, avoimin mielin, tietämättä tulevasta ja yllättyvätkin täten positiivisesti. Vielä kun tähän lisää olotilan, että tämä on nyt se leffa, joka “pitää” katsoa, että tietää mistä puhutaan, niin pahin mahdollinen katsomiskokemus on valmis. Tämä pohjustus tähän alkuun siksi, että ymmärrätte tekstini luonteen.
Everything Everywhere All at Once (2022)
Elokuva kertoo pesulaa pitävästä kiinalaisesta maahanmuuttaja-äidistä, jolla on enemmän ja vähemmän ongelmia työnsä, verojensa, miehensä, isänsä ja tyttärensä kanssa. Tähän soppaan kun heitetään universumien välinen hyppely ja tuntematon uhka on tilanne niin sanotusti päällä.
E.E.A.A.O pohjimmiltaan absurdi draamakomedia, joka sisältää mm. Sci-fi ja fantasiaelementtejä. Katsoessani sitä mielessäni kävi elokuvia, jotka etäisesti muistuttivat leffan tyyliä, kuten Hitchhiker's guide to the galaxy (2005), Scott Pilgrim vs The World (2010), Matrix (1999), Kung Fu Hustle (2004) ja jopa Natural Born Killer (1994). Eli siis kaikkia aikaisempia suosikkejani. Hitchhiker's guiden tapaisesti elokuva alkaa hyvin arkisesti, mennen kokoajan villimmäksi ja absurdimmaksi.
Ohjaaja Danielsien edellinen elokuva Swiss Army Man (2016) oli mielestäni oikein mielenkiintoinen pieni elokuva, jossa oli omaperäinen idea. Ei siitä ihan supersuosikkiani noussut, mutta se toimi ehkä juuri siksi niin hyvin, että leffasta ei paljoa oltu kuhistu ja se oli painunut lähes marginaaliin, joten annoin sille täyden mahdollisuuden. Swiss Army Maniin verrattuna E.E.A.A.O. tuntuu enempi suurelle yleisölle suunnatulta ja provosoinnin sijasta se tuntuu yrittävän miellyttää vähän kaikkia. Eniten tästä kertoi elokuvan loppuratkaisu, joka oli juuri niin ennalta arvattava, kuin pelkäsinkin. Arvasin lopun käänteen jo alkumetreillä, jolloin se asetettiin. Myös päähenkilöiden todelliset panokset tuntuivat puuttuvan kokonaan, enkä tuntenut uhkaavaa tilannetta aidosti huolestuttavaksi. Jotain repäisevämpää olisin myös kaivannut loppuun. Ehkä odotin jotain käänteen tekevää twistiä.
Toiminta elokuvassa oli näyttävää ja erilaisten taistelulajielokuvien kuvasto oli hienosti hallussa. Koreografiat olivat näyttäviä ja taistelukohtaukset vaihtelivat Jackie Chan-tyylisten mättöjen ja matrixin kautta wuxia-leffoista tuttuun koreiluun. Vielä kun tähän olisi lisätty hieman mainstream yleisöä järkyttävää gorea olisin myyty. Nyt mentiin enempi söpöily edellä, mikä kyllä toimi elokuvan tyylin huomioon ottaen. Dildo-hommelit taas tuntuivat jotenkin vanhalta idealta järkyttääkseen tai naurattaakseen.
Huumoria elokuvassa oli kyllä rutkasti. Osittain se toimi, mutta osittain se tuntui jotenkin väsähtäneeltä. Itse olen yleensä absurdin ja “kielletyn” huumorin ystävä, mutta jokin tässä mätti. Paperilla dildo-tappelut ja anustapit kuulostavat hauskoilta ja raflaavilta, mutta itse koin ne elokuvassa hieman aikansa eläneiksi. Myös erilaiset universumien ominaisuudet ja omituisuudet tuntuivat hieman “lapsellisilta”, väärällä tavalla. Ehkä allekirjoittanut alkaa olla itse vähän vähähtänyt setä, heh (Toim.huom.).
Esim. nukeiksi, elottomiksi esineiksi ja piirroshahmoiksi muuntuminen tuntui siltä, että olen ne nähnyt jossain aiemmmin. Jotenkin tästä tosiaan huokui, että kaikki tämä on nähty aiemmin toisissa “sekoilu”-elokuvissa, mutta tällä kertaa gimmickinä on se, että kaikki nämä elementit sotketaan samaan elokuvaan. Ottaen huomioon, että yleensä olen ollut juuri tällaisten “sekoilu” elokuvien fani, tämä tuntuu entistä pahemmalta. Mielessä kävi myös Bill and Ted-elokuvasarja.
Ehkä pahin synti elokuvassa on se, että se oli mielestäni aivan liian pitkä. Puolentoistatunnin mittaisena se olisi ollut mielestäni oikein napakka paketti, mutta nyt rupesin tunnin jälkeen turhautumaan, että vieläkö tähän pitää keskittyä lähes puolitoistatuntia lisää.
Visuaalisesti elokuva oli oikein näyttävä, kun ottaa huomioon sen todella pienen budjetin. Kaikkea upeaa bongattavaa ja silmäkarkkia kyllä riitti. Tosin, Björk-fanina täytyy sanoa, että samanlaista kuvastoa on Björkiltä nähty musavideopuolella jo 90-luvulla.
E.e.a.a.o ei välttämättä tarjoile mitään ennennäkemätöntä ruudulla, mutta se miksaa kaikkia eri genrejä ennennäkemättömäksi sekoitukseksi.
Näyttelijät olivat elokuvan paras puoli. Näyttelijöiksi olikin valittu oikein sympaattisia hahmoja. Parhaiten edukseen pääsi päänäyttelijä Michelle Yeoh, joka on tuttu mm. wuxia-elokuvista, kuten Crouching Tiger, Hidden Dragon. Hän on viimeaikoina pikkuhiljaa noussut isomman yleisön tietoisuuteen mm. Marvel elokuva Shang-Chi and the Legend of the Ten Ringsin johdosta. Naisessa on kyllä hurjasti potentiaalia, joka paranee vaan vanhetessaan. Pidin hänen suorituksestaan todella paljon.
Toinen, jopa kohua nostattanut tähti on Ke Huy Quan, joka on kasarilapsille tuttu lapsinäyttelijä Gooniesista ja Indiana Jones and the Temple of Doomista ja joka on viettänyt hiljaiselokua näyttelemisestä jo 20-vuotta palatakseen voitokkaasti, loistavan suorituksen voimin. Ke Huy Quanista tuli jonkin verran mieleen nuori Jackie Chan.
Myös legendaarinen James Hong oli mukana hahmona, jona hänet tunnetaan lukuisista hollywood-elokuvista. Tämä on se kaveri joka kutsuttiin aina paikalle, kun 80-luvulla kaivattiin kiinalaismiestä hollywood elokuvaan. Mies on näytellyt yli 600 elokuvassa.
Myöskin legendaarinen, Halloweeneista tuttu Jamie Lee Curtis oli mukana, ehkä oudoimmassa roolissaan, mitä hän on koskaan tehnyt. Curtis oli oikein viihdyttävä tapaus tässä.
Stephanie Hsu esitti elokuvan “antagonistia” ja oli roolissaan ihan hyvä, mutta tyttären roolissa hän oli erittäin hyvä.
Musiikit elokuvaan tuotti Son Lux, joka tunnetaan kokeellisesta post-rock-musiikista elektronisilla mausteilla.
Tämä elokuva on parhainta katsoa täysin ilman ennakko-odotuksia ja tietämättä juonesta mitään, mieluiten isolta kankaalta ja hyvällä kaveriporukalla. Silloin tämä tuntuu varmasti erittäin loistavalta elokuvalta. “Worst case scenario” muodostuu, kun katsoo tämän marraskuun pimeimpänä aikana, odotukset tapissa, ns. pakkopullana, joka on pakko katsoa alta pois, että tietää mistä puhutaan… niin kuin allekirjoittaneelle kävi. En suosittele. Luultavasti tämä on seuraavalla katselukierroksella jo aivan mahtava huippuleffa, joka paranee vanhetessaan. vain aika näyttää. Suosittelen silti jokaisen katsomaan, joka omaa absurdin huumorintajun ja avoimen mielen. Tässä on yksi vuoden poikkeuksellisimmista teatterileffoista, jota on tullut vastaan.
“snap out of it!”
– Kai Kumpulainen 2.11.2022
Alkuperäinen artikkeli löytyy täältä
