Blogit

Judge Dredd (1995)

Vuoden 2012 Dredd elokuva oli nannaa Dredd-fanille, ja se oli samalla yksi parhaista sarjakuvafilmatisoinneista omissa kirjoissani, mutta aina ei asiat olleet näin mallillaan. Vuosia ja vuosia Judge Dredd-fanit saivat tyytyä puolivillaiseen Dredd-leffaan, joka oli kadottanut alkuperäisen sarjakuvan hengen studion halutessa uutta Sylvester Stallone megahittiä Demolition Manin tyyliin. 80-luvun Robocop elokuva oli ammentanut niin paljon matskua alkuperäisestä Judge Dreddistä, että kesti vuosia ja vuosia tehdä itse Judge Dreddistä elokuva, mutta siinä missä Robocopissa oli oikeaa Dredd henkeä ja tylyyttä, teki studio Judge Dredd elokuvasta sekoituksen seikkailuelokuvaa ja toiminta-komediaa, buddycop henkisellä lisällä, kohdeyleisönään 12-15 vuotiaat pojat. Pahin synti elokuvassa oli, että Dredd seikkaili suurimman osan ilman kypärää ja uniformua, ollen vain perus Sylvester Stallone. Mutta oliko elokuva oikeasti niin huono kuin väitetään…

Judge Dredd – Tuomari (1995)

Vuonna 2139 maailma on muuttunut elämiskelvottomiksi erämaiksi nimeltä “Cursed Earth”. Kaikki ihmiset ovat sulloutuneet jättimäisiin kaupunkeihin joita kutsutaan Mega Cityiksi. Väenpaljous ja luokkaerot ovat aiheuttaneet rikollisuuden riistäytymisen käsistä. Siksi katuja valvovat tuomarit, jotka toimivat samalla valamiehinä ja pyöveleinä. Näistä kaikista kovin ja julmin tuomari on nimeltään Dredd… ja tästä aiheesta elokuva kertoo vain hyvin pienen ajan.

Heti alussa nähtävä kierros pitkin megacity ykköstä on upeaa katsottavaa. Kaupunki on saatu näyttämään melkolailla siltä miltä sen kuvittelisi olevankin cyberpunk-henkisine lavasteineen ja ala- ja yläluokan erot selkeästi näyttäen. Lavasteet ovat upeat 90-luvun mittapuulla.

Kaiken tämän mielestäni pilaa elokuvan alussa soiva hilpeä seikkailumusiikki, joka latistaa cyberpunk-tyylistä rosoista kaupunkia aikalailla. Tämän lisäksi kohtauksen päähahmona on koominen kevennys Rob Schneider, joka vie kohtauksen hienoutta vielä enemmän väärille urille. 

Tämän jälkeen tulee ehkä leffan paras kohta, kun kadulla nähtävän jengi sodan keskelle saapuu Tuomareista tylyin, itse Judge Dredd. Tai oikeastaan se on Stallone hassussa puvussa, joka sisältää mm. jättimäisen ison kalukukkaron. Tämän ja kaiken yliampuvan näyttelyn annan anteeksi, koska nyt nähdään elokuvan ensimmäinen Dredd-kohtaus, mikä on kaikessa sarjakuvamaisuudessaan ihan cool…

Mutta siihen ne “Judge Dredd” kohtaukset päättyvätkin. Viiden minuutin jälkeen Stallone riisuu kypäränsä ja uniformunsa ja muuttuu perus-Stalloneksi. Hieman samanlaiseksi hahmoksi, kuin Demolition Manissa nähtävä vastaava. Tämä ei ehkä Stallone faneja vaivaa, mutta kuvitelkaa vaikka Batman-elokuvaa, missä Batman ensi esittelyn jälkeen olisi pelkkänä Val Kilmerinä koko loppuleffan ilman pukuaan. Sarjakuvissa Dredd ei ikinään riisunut kypäräänsä. Ainoastaan yhdessä freimissä nähdään osittain pahasti runnellut kasvot, jotka peittävät iso sensuurikyltti.

Hieman myöhemmin nähdään erämääkohtaus, mikä on toinen suosikkikohtaukseni, koska “wastelandit” ovat tällaisten leffojen suola. Cursed Earthissa nähdään sarjakuvista tuttu Angelin perhe, joka onkin uskollinen lähteelle.

Varsinkin Mean Machine on upean näköinen vielä tänäkin päivänä. Harmi, että tämä legendaarinen kannibaaliperhe käytetään muutamassa minuutissa loppuun lopullisesti.

Myöskin sarjakuvamainen ABC-robotti on mielestäni cool ja hienosti tehty.

Wasteland.

Loppuosa elokuvasta onkin humoristista herjan heittoa buddycop-leffojen tyyliin ja seikkailua tulevaisuuden videopelimäisissä vaaroissa, kuten putkessa joka syöksee tulta ja lentävillä mopoilla pitkin kaupunkileveliä kiitäen.  

Lopuksi Dreddin hahmoa inhimellistetään vielä vähän enemmän ja hän jopa suutelee Judge Hersheytä (Diane Lane). Aito Dredd olisi pistänyt Hersheyn 20 vuodeksi kuutioon tuomarin lähentelystä, eikä virnistellyt typerästi ajaessaan auringon nousuun. 

Demolition Man ja varsinkin Fifth Element ovat suosikki tieteis-tominta-komedioitani, mutta mielestäni Judge Dredd on aivan väärä hahmo kerrottavaksi noiden leffojen tyyliin. Elokuva on myös yliampuvan sarjakuvamainen 90-luvun tyyliin, jolloin kuviteltiin, että kaikkien sarjisleffojen piti olla camp-matskua. Esim. kaikki näyttely on ylinäyteltyä kokoajan ja kaikki aseet ovat järkyttävän isoja, mutta eivät paina mitään. Leffan vitsit ovat myös melko kehnoja ja suunnattu juuri joillekkin 12-vuotiaille, kuten Rob Schneiderin koominen kevennys.

Sylvester Stallone on kuvattu elokuvaan erittäin kookkaaksi hahmoksi ja se hämääkin silmää jonkin aikaa, kunnes tulee kohtaus, jossa hän seisoo pahis Ricon (Armand Assanten) vieressä. Armand Assante onkin hyvä sarjispahis ylinäyttelyineen.

Näyttelijöistä mukana on myös legendaarinen Max Von Sydow (Flash Gordon), joka kyllä tapetaan ennen kuin asiasta ehtii sen enempiä innostua.  

Piikkinä lihassani on Schneider, joka ei mielestäni kuulu tähän elokuvaan ollenkaan, vaan näillä maneereilla johonkin tuttisoturiin mieluummin.  Pois mies tästä.

Elokuvan musiikista vastaa  Alan Silvestri ja se onkin oikein komean kuuloista. Tunnari on mielestäni oikein hyvä. Lopputeksteissä kuullaan The Curea, mikä on cool, mutta kun katsoo leffan myynnissä ollutta soundtrackia, tulee auttamatta mieleen, että biisit on valittu siihen tyyliin, että The Crow:n goottirokkia sisältävä soundtrack oli hitti edellisvuonna.

Elokuva piti tehdä alunperin 80-luvulla ja Dreddin piti olla Harrison Ford. Auttamatta tulee mieleen mahtava seikoitus Blade Runneria ja Robocopia. Myös Coen veljesten piti ohjata elokuva, mutta sekin meni sivu suun. Elokuvan onkin ohjannut Danny Cannon, joka tunnetaan CSI:n jaksoista ja I Still Know What You Did Last Summer jatko-osasta. Elokuva Hardware perustuu samaan maailmaan tämän elokuvan maailman kanssa ja molemmat ovat 2000 AD:n tarinoita.

Elokuvasta tulee mieleen ison budjetin B-elokuva. Raha on tehnyt sen, että B-elokuvalta on vaan viety munat ja siitä on tehty kokoperheen viihdettä. Jos tämä olisi pienen budjetin versio, olisi se saattanut sisältää aiheen vaatimaa tylyyttä ja raakuutta, ilman suuren yleisön kosiskelua.

Siinä missä vuoden 2012 Dredd on yksi parhaimpia sarjakuvafilmatisointeja, on minulla viha/rakkaus suhde tähän elokuvaan. Leffa menee sinne guiltypleasure osastoon esim. Batman Foreverin ja Super Mario-elokuvan kanssa, jotka sisältävät paljon hyviä juttuja ja paljon nostalgiaa lapsuudesta, mutta on lopulta melko kehno ja liian campy ollakseen mielestäni oikeasti hyvä elokuva. Tai että olisin täysin tämän elokuvan fani. Elokuvan alkupuolisko on mielestäni paljon parempaa, kuin sen geneerinen loppupuolisko. Myöskin elokuvan lavasteet ja puvustukset ovat komean näköisiä ja varsinkin Mega City 1 neon valoineen ja betoniseinineen näyttä oikein komealta. Jos Judge Dredd ei ole tuttu ja on vaikka Sylvester Stallone-fani, voi tästä elokuvasta pitää hyvin paljon enemmänkin, kunhan ei sitä ota kovinkaan tosissaan. Olen nähnyt tämän teininä useita kertoja ja nyt katsoin sen aikuissilmin toista kertaa.

Elokuvan suomi-dvd on tunnetusti yksi harvinaisimmista ja halutuimmista dvd-leffoista keräilijöiden piireissä.

– “Double Whammy”-Judge Dredd

– Kai Kumpulainen 1.12.2021

Alkuperäinen artikkeli löytyy täältä

 

Kaitsun Leffablogi

Pitkän linjan elokuvaharrastaja arvostelee katsomiaan elokuvia ja samalla kertoo aina vähän jotain itsestään ja suhteestaan elokuvaan. - Kai Kumpulainen

Aiheeseen liittyvää

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Vilkaise myös
Close
Back to top button