Edellisessä Tron: Legacyssä (2010) oli jotain selittämätöntä vetovoimaa. Sen synkkä, kylmä, mutta tyylikäs maailma yhdistettynä Daft Punkin loistavaan musiikkin oli meikälle sellaista silmä- ja korvakakkia, että oksat pois. Kuuntelin soundtrackia vielä vuosia myöhemminkin fiilistellen elokuvan hienoa maailmaa ja tunnelmaa. Kävin sen myös keväällä katsomassa kinolaaksossa isolta kankaalta, kun Elokuvaprojektorin Timo sen siellä ilokseni esitti.
Kun näin teatterissa trailerin uudesta Tron elokuvasta, olin heti valmis menemään katsomaan sen mahdollisimman isolta ruudulta. Olisi se varmasti komea vuoristorata-ajelu jos ei muuta. Kun trailerin perässä ilmoitettiin, että tällä kertaa soundtrackin hoitaa suosikkiyhtyeeni Nine Inch Nails, oli teatterikierros selvä juttu. NIN oli jopa ehkä liian ilmeinen ja turvallinen vaihtoehto tällaiseen elokuvaan. Juuri sellainen minkä olisin itse haaveissani valinnut. Silti ennakkotilasin soundtrackin cd-levynä ja ehdin sitä kuunnella monta viikkoa ennen ensi-iltaa. Kuuntelin sitä jopa kaupunkiin ajaessani, kun teatteri-ilta oli edessä. Mutta oliko leffa itselleni sellainen pettymys, jonka olen antanut olettaa sen muille katsojille olleen?
Tron: Ares (2025)
TRON: Ares kertoo kehittyneestä tekoälyohjelmasta nimeltä Ares, joka siirretään digitaalisesta maailmasta todellisuuteen suorittamaan vaarallista tehtävää. Samalla Ares alkaa kyseenalaistaa oman olemassaolonsa tarkoituksen, mikä käynnistää taistelun tekoälyn vapauden ja ihmiskunnan hallinnan välillä.
Täytyy sanoa, että kun elokuvan alkutekstit lähtivät tulvimaan Trent Reznorin ja Atticus Rossin biittien siivittämänä, oli fiilikset katossa. Kaikki näytti upealta ja juuri sellaiselta, mitä toivoinkin. Ehkä liiankin täydelliseltä. Elokuvan designit olivat kautta leffan todella upeita. Itse matriisi, tai “grid” näytti komealta. Tankit, alukset, pyörät ja haarniskat olivat todella “coolin” näköisiä. Kaikkea oltiin hieman päivitetty tähän päivään, mutta niissä oli samaa viehätystä kuin edellisessä osassa.
Itse leffan idea, että digitaalihahmoja tuodaan oikeaan maailmaan ja että se tapahtuu laserin avulla, kuin 3d-mallia työstäen, tuntui melko epäuskottavalta ja pöhköltä, mutta annoin sen mennä läpi sormien ja ajattelin, että tätä ei kannata liian ryppyotsaisesti katsoa, vaan nauttia menosta ja syödä pokornia. En tiedä toimiko edes leffan sisäinen logiikka, kuin junan vessa, mutta päätin että en anna sen häiritä. Idea oli kyllä sinänsä hyvä, ettei toistettu sitä samaa vanhaa, vaan yritettiin keksiä jotain uutta. Tosin oikeassa maailmassa tapahtuvat kohtaukset toivat mieleen jonkin supersankarielokuvan. En tiedä sitten onko se hyvä vai huono. Pidän kumminkin supersankarileffoista erittäin paljon.
Elokuva on sen verran visuaalien varassa, että veikkaisin imax 3d:n olevan päräyttävä kokemus. Harmillisesti en nyt sellaiseen kokemukseen päässyt kotikaupungissa. Leffateatterikokemusta kyllä lisäsi se, että edessäni istui neljä nuorta kaveria, jotka haisivat vahvasti päihteille. Vaikka he eivät olleet tavallaan häiriöksi, niin olin vähän varuillani, kun yhdessä toimitakohtauksessa yksi jannuista nousi seisomaan ja koitti heittää näkymätöntä kiekko kohti kangasta. Heillä oli vissiin ihan omat 3d:t mukana.
Näyttelijöistä voisi sanoa, että päähahmoa, Aresta esittävä Jared Leto ei minua häirinnyt, päinvastoin. Olen kuullut, että miehestä ei nykyään oikein pidetä ja hän on kuulemma “franchisen tappaja”, mutta itse olen aina miehestä pitänyt. Tai ainakin hän on ollut todella hyvissä elokuvissa mukana ja näytellyt niissä oikein kelvollisesti, kuten Blade Runner 2049, Fight Club, Dallas Buyers Club jne. Löytyypä minulta hyllystä muutama 30 Seconds to Mars-levykin cd:nä. Leto kuulemma pysyi kuvausten aikana kokonaan hahmonsa “Ares” – ohjelman roolissa: hän ei puhunut muille kuin jos oli täysin välttämätöntä, ja vaati, että häntä kutsutaan jatkuvasti nimellä “Ares”. Tämä metodinäytteleminen on Letolle ominaista.
Gillian Andersson, eli vanha kunnon Dana Scully oli yllätyksekseni mukana leffassa ja se oli oikein tervetullut yllätys.
Evan Peters oli kelvollinen antagonisti ja hänen habituksensa toimii hyvin tällaisessa roolissa. Miehessä on tavittaessa jotain sanoinkuvaamatonta vastenmielisyyttä.
Jeff Bridgesin lyhyt pyörähdy oli todella tervetullut ja nivoi aiemmat osat mukavasti yhteen tämän kanssa.
Great Lee oli myös sympaattinen hahmo Eve ja Jodie Turner-Smith oli kuin naispuolinen terminaattori. Ei heistäkään valittamista,
Musiikeista vielä, että Nine inch nailsin score toimi täydellisesti elokuvan lähes jokaisessa kohtauksessa ja loi sen komean industrial-tunnelman elokuvaan. Toki kappaleet olivat jo tässä vaiheessa itselleni tuttuja ja tsekkailinkin, että missä kohti mitäkin trackia oltiin käytetty ja miten. Musiikeiden äänentasokin oli tavallista korkeammalla ja jytki ihan sisäelimissä asti. Ninnin lisäksi kuultiin mm. Depeche Modea, joka alkoi tuntua jo liialliselta meikäläisen sukupolven kosiskelulta, mutta en valita. Fiilikset sen kuin nousivat entisestään.
Maailmalla on elokuvateattereissa tarjolla jos jonkin näköistä popkorni astiaa, mutta harmikseni meidän teatterissa ei ollut yhtään ainutta. Olisin voinut ostaa prätkäversion hyllyn koristeeksi.
Leffa oli komean näköistä höttöä ja voisikin ilkeästi sanoa, että se oli “style over substance”, mutta viihdyin mainiosti koko sen keston. Kaikkia sen esittämiä ideoita en oikein ostanut, mutta katselinkin elokuvan aivot narikkaan viihteenä. Elokuvana se on mielestäni kolmen tähden arvoinen viihdepläjäys ja Nine inch nails-musiikkivideona viiden. Tietty yllätyksellisyys puuttui ja sen takia Tron: Legacy vie edelleen potin, koska se oli aikanaan jotain uutta ja ihmeellistä. Leffa petasi jatkoa lopputeksteissä, mutta epäilen suuresti, että tähän ei jatkoa ihan heti ole tulossa. Jos tämä jossain on nähtävä, niin mahdollisimman isolta kankaalta ja mahdollisimman isolla äänentoistolla.
– Kai Kumpulainen 18.10.2025
Alkuperäinen artikkeli löytyy täältä
