Espoo Ciné -aika on ollut myös Tampereella asuvalle kirjoittajalle oiva hetki nähdä Helsingissä asustavia perheenjäseniä ja käydä pressinäytöksissä jotka muuten ehkä jäisivät kokonaan välistä. Tämän vuoksi myös päiväkirjan kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle viime päivinä. Nyt kuitenkin sattui sopiva hetki jatkaa, joten palataan maanantaihin, elokuun 26. päivään ja elokuviin jotka silloin pääsin valkokankaalta katsomaan. Kaikki ihastuttavassa Kino Tapiolassa.
Villi leikki
Pääasiassa Espoo Ciné keskittyy näyttämään juhlillaan vielä Suomessa julkaisemattomia, eurooppalaisia elokuvia. Joitakin poikkeuksia kuitenkin löytyy, kuten vaikkapa Japani-sarja, josta olen jo muutaman teoksen nähnytkin, kuten aiemmat päiväkirjamerkintäni osoittavat. Toinen erikoissarja on Poster Ciné -julistekilpailussa mukana olevat elokuvat. Näistä osa näytettiin viime vuonna jo Espoo Cinéssä. Itselleni tämä oli oiva tilaisuus katsoa viime vuonna julkaistu Villi leikki, jonka pressinäytöksen missasin aikanaan muiden kiireiden takia.
Saksalaisohjaaja Jonas Rothlaenderin elokuvassa seurataan suomalaisen Saaran (Saara Kotkaniemi) ja saksalaisen Robertin (Nicola Perot) parisuhdetta. Saara työskentelee tutkijana, jonka ura on nousussa, kun taas Robertin apurahahakemus oman tutkimuksen aloittamiseksi hylätään. Suomessa asustavaa pariskuntaa varjostaa tästä syntyvä epätasapaino vallassa, kun Saara toimii kaksikon elättäjänä. Pariskunta matkustaa lomalle Saaran kotiseudulle saaristoon. Samalla Saara ja Robert leikkivät BDSM-elementtejä sisältävää roolileikkiä, jossa toinen ottaa pahoinpitelevän, myrkillisen dominoijan roolin, jonka oikkuihin toinen sitten alistuu. Idyllisessä saaristossa leikin ja toden rajat alkavat kuitenkin pian rakoilla.
Villi leikki on ilmeisesti yksi ensimmäisiä suomalisia elokuvia, joiden tuotannossa on ollut mukana intiimikoordinaattori vastaamassa seksikohtausten turvallisuudesta. MeToo-ilmiön myötä elokuva-alalla on alettu paremmin huomioida seksin kuvaukseen liittyviä ongelmia tuotannoissa ja on hienoa, että myös Suomessa aletaan ottaa asia huomioon. Olemme varmasti kaikki kuulleet aivan liikaa tarinoita näyttelijöistä, jotka on tavalla tai toisella pakotettu esiintymään alasti tai heitä on häiritty seksikohtausten aikana. Pelkästään tieto intiimikoordinaattorista auttaa yleisöäkin. Elokuvasta on helpompi nauttia sellaisenaan, kun tietää että esiintyjillä on ollut rajusta kohtauksesta huolimatta turvallinen olo töissä.
Kun Villiin leikkiin on intiimikoordinaattori palkattu, niin niitä intiimejä hetkiä myös riittää. Heti alussa pahaa aavistamatonta katsojaa saattaa yllättää, kun mukavan oloinen kukkakimpun kanssa naisystävänsä luokse saapuva mies yhtäkkiä saakin haukut ja sidotaan avuttomaksi seksinukeksi. Rothlaender ottaa ilon irti näistä kohtauksista, kuvaten Saaran ja Robertin intohimon toisiaan kohtaan määrätietoisella voimalla, joka varmasti saa herkempien katsojien kasvot punoittamaan elokuvaa seuratessa. Villi leikki ei pelkää olla ronski tai eroottinen, vaan esittelee rehdisti kaksi ihmistä, jotka ovat löytäneet oman tapansa harrastaa aikuistenleikkejään.
Saaran ja Robertin leikin erikoisuus on se, että se jatkuu usein makuuhuoneen ulkopuolellekin. Elokuvassa näemme miten he esittävät myrkyllistä paria kaveriensa ja jopa Saaran vanhempien edessä. Välillä katsojan itsensäkin on vaikea erottaa missä kohtaa näiden leikki loppuu ja todelliset ongelmat alkaa. Tämä on varmasti hyvin tietoinen valitna Rothlanderilta, joka paljastaa päähenkilöidensä turvasanankin vasta elokuvan kolmatta näytöstä varten.
Tarinan edetessä tosielämä ja leikki alkavat sekoittua. Ennen kuin Saara ja Robert saavat Saaran äidin (Outi Mäenpää) saaren itselleen, paljastuu naisen riitaisa äitisuhde ja mahdollinen isätrauma. On mahdotonta olla ajattelematta Saaran äidin tavoin, että Robertia ehkä hiukan käytetään hyväksi Saaran traumojen käsittelyssä. Samaan aikaan elokuva tekee kuitenkin myös hyvin selväksi miten mainiosti Saara ja Robert ovat parisuhteessaan pärjänneet. Elokuvan alussa tavattavalla pariskunnalla on kuitenkin selkeästi yhteisesti sovittu into leikkiin. Mutta kun heidän väliset eronsa, vaikkapa lasten hankkimisen suhteen, alkavat tulla esiin alkaa myös leikki muuttua vähemmän hauskaksi. Pian molemmat päätyvät tekemään asioita, mitä on vaikea antaa anteeksi.
En sitten ole ihan varma paljonko Villissä leikissä Jonas Rothlander haluaa kommentoida roolileikkejä tai parisuhteiden valtasuhteita ja kuinka paljon vain tuoda kinky-menoa valkokankaalle. Kyseessä on kuitenkin on nimenomaan aikuisille tarkoitettu elokuva, joka antaa katsojan itse päättää mitä Saarasta ja Robertista ajattelee. Heidän matkansa on kuitenkin herkullista katsottavaa ja pistäähän se myös miettimään kommunikaatiota parisuhteessa ja sitä miten liiallinen leikki saattaa lopulta riistäytyä käsistä. Ei varmaan ole liioiteltua nähdä Villiä leikkiä varoituksena.
Villi leikki on vuokrattavissa ainakin SF anytime -palvelussa ja ostettavissa dvd:llä.
Daaaaaali!
Salvador Dali on tottakai yksi kuuluisimmista taiteilijoista mitä on maailmassa nähty. Kaikki ovat varmasti törmänneet hänen taiteeseen jossain. Jos ei Muiston pysyvyyden valuvat kellot ole tuttuja, niin ainakin Chupa Chups -tikkukaramellin logo lienee tuttu näky. Merkittävä surrealismin mestari on oiva aihe kokeelliselle ja absurdille elokuvalle. Sääli ettei ohjaaja-kirjoittaja Quentin Dupieux siinä ole onnistunut.
Elokuvassa journalisti Judith (Anaïs Demoustier) saa elämänsä tilaisuuden haastatella kuuluisaa taiteilijaa, Salvador Dalia (Gilles Lellouche, Édouard Baer, Jonathan Cohen, Pio Marmaï, ja Didier Flamand). Mutta kun Salvador saa tietää, että kyseessä on vain lehtiartikkeli, ryntää hän ulos Judithin varaamasta hotellihuoneesta. Judith ja hänen editorinsa (Romain Duris) alkavat pohtia kuinka he saisivat taiteilijan suostumaan haastatteluun. Koska kyseessä on suuri tähti, päättävät he yrittää kuitenkin filmata haastattelun. Salvador vaatii kuitenkin, että se tehdään maailman suurimmalla elokuvakameralla. Piispa näkee unen jossa cowboy ampuu hänet ja toivoo, että Salvador voisi maalata sen pohjalta taulun.
Daaaaaali! sisältää kyllä hyviä elemenettejä. Idea viidestä näyttelijästä vuoron perään esittämässä taitelijaa on hauska ja jatkuva Inception-vitsi unten sisällä olevista unista pääsee jopa naurattamaan muutaman kerran. Dupieux’n voi myöntää osaavaan mainiosti nojata eksentrisen ja egoistisen taiteilijan arkityyppiin. Hänen ohjauksessaan Salvador Dali on klassinen kuvaus itseään täynnä olevasta keikarista, joka ei juuri ollenkaan ajattele muita ihmisiä, elleivät nämä jotenkin pysty edistämään hänen asiaansa. Ongelma vitsissä on se, että se on aika kulunut jo ennen kuin elokuva edes pääsee alkamaan. Kliseistä tottakai tulee kliseitä koska ne toimivat, mutta kun Dupieux ei onnistu tekemään kusipäätaitelijasta omaansa, jää se väkisinkin latteaksi.
Dalia näyttelevät esiintyjät hämmentävät aluksi sopivasti. Pysähdyin hetkeksi miettimään miksi ihmeessä hahmo näytti yhtäkkiä ihan eriltä, ennen kuin tajusin vitsin monesta näyttelijästä. Performanssien laatu sen sijaan on vaihtelevaa. Osa näyttelijöistä, kuten Édouard Baer, tuntuvat pitävän edes toisen jalkansa maassa performanssinsa aikana, kun taas jotkut kuten Jonathan Cohen menevät täyteen pellemoodiin. Kyseessä on ilmeikäs joukko esiintyjiä, jotka tuntuivat kyllä osaa yleisöstä viihdyttävän. Itse tuijotin turhautuneena edessäni ilmeilevää klovnia odottaen suurella innolla, että pääsisin ulos teatterista. Tai että elokuva lähtisi kunnolla käyntiin.
Osa Dupieux’n vitsiä tuntui kuitenkin olevan, että minnekään ei olla menossa tarinassa. Se on surrealistista siansaksaa, aivan kuten Salvador Dalin maalauksetkin! Mikä on kieltämättä hyvä idea. Mitä pointtia olisikaan tehdä tavanomainen elämänkertaelokuva taitelijasta, jonka työ oli kaikkea muuta kuin tavallista? Sitä kautta tuloksena olisi Bryan “kuulemma pitää lapsista” Singerin Bohemian Rhapsodyn kaltainen munaton tuhnu. Ongelma onkin siinä, että Dupieux ei nojaa tarpeeksi Dalin surrealismiin. Elokuvan tapahtumat ja kuvat ovat vähän erikoisia, sen sijaan että ne olisivat täysi sukellus omituiseen. Daaaaaali! on kuin menisi McDonald’siin salaatille; samaa paskaa ilman makua.
Daaaaaali! ei ole saanut tietojeni mukaan Suomessa julkaisijaa vielä.
Peto (La bête)
Léa Seydoux seisoo vihreässä tilassa, samalla kun elokuvaohjaaja kertoo mitä hänen ympärillään tapahtuu ja miten siihen reagoida. Näin alkaa Bertrand Bonellon elokuva Peto. “Voi ei. Älä vaan sano, että tämä on väsynyt läppä siitä miten Hollywoodissa käytetään liikaa visuaalisia tehosteita”, ajattelin. Onnekseni kyse ei todellakaan ole siitä. Peto osottautuukin paljon mielenkiintoisemmaksi teokseksi, jonka jälkeen sain taas vaeltaa ulos Kino Tapiolasta kuin puulla päähän lyötynä.
Vuonna 1910 Gabrielle (Seydoux) viettää iltaa taidegalleriassa, uuden taitelijan näyttelyssä. Hänen aviomiehensä, nukketehtailija Georges (Martin Scali) on jossain gallerian toisessa huoneessa. Gabrielle kohtaa vanhan tuttunsa, Louis-nimisen miehen (George MacKay). Kaksikon välillä kipinöi. Vuonna 2014 Gabrielle asuu talovahtina Los Angelesissa, pyrkien samalla näyttelijäksi. Louis niminen mies on vihainen inceli, joka suunnittelee kostokampanjaa kauniita naisia vastaan. Hän ottaa Gabriellen tähtäimeensä. On vuosi 2044 ja Gabrielle yrittää saada maailmaa hallitsevalta tekoälyltä uuden työpaikan. Hänet kuitenkin todetaan liian tunteelliseksi uuteen toimeen. Mutta mikäli hän poistattaa alitajuisen muiston aiemmista elämistään, voi hän saada uuden työn. Eräänä iltana hän kuitenkin tapaa klubilla Louis-nimisen miehen, jonka vuoksi hän alkaa miettiä onko “puhdistautuminen” kuitenkaan uuden työn arvoista.
Peto oli Espoo Cinén neljännen päivän elokuvista haastavin, mutta myös palkitsevin. Kun green screenin edestä hypätää yhtäkkiä 1910-luvulle, jää katsojalle väkisinkin hämmentynyt tunnelma. Sisätilassa vanhaan kartanoon rakennetussa taidegalleriassa ajantaju katoaa muutenkin hyvin helposti. Tarina seuraa kuinka Gabrielle ja Louis tapaavat ja keskustelevat pelosta mikä Gabriellea vaivasi kun nämä joskus aiemmin olivat tavanneet. Dialogissa on älykkyyden ja filosofian tuulahdus, joka myöhäisen illan näytöksessä välillä teki mukana pysymisestä haasteellista. Varsinkin kun yhä mietti mitä se aiempi green screen -sekoilu oli olevinaan.
Onneksi ohjaaja Bertrand Bonello osaa valjastaa Léa Seydoux’n ja George MacKayn karmistat elokuvansa eduksi. Katsojan ei tarvitse olla aivan täysin perillä tilanteesta nauttiakseen näiden kahden vuorovaikutuksesta. He kantavat hienosti hahmojaan läpi eri ajanjaksojen, eri elämien, koko elokuvan ajan. Erityisesti elokuvan protagonistin roolissa Seydoux ottaa kiinni katsojasta todella lujaa, toimien ankkurina, joka estää ajelehtimasta liian kauaksi itse asiasta. Kyseessä on roolisuoritus, joka saa todella nopeasti investoimaan edessä avautuvaan reinkarnaatiosta toiseen jatkuvaan romanssiin.
Idea parista, joka palaa yhteen aina uudelleen ja uudelleen synnyttään uudestaan on myyttistä romantiikkaa pullollaan. Bonellon, Guillaume Bréaudin ja Benjamin Charbitin käsikirjoitus on kuitenkin liian kyynineen jättääkseen asian pelkästään kohtalokkaaksi rakkaustarinaksi ajan halki toistensa luokse vaeltavista sieluista. Gabrielle ja Louis eivät elä romanttisessa vakuumissa, vaan julmassa todellisuudessa. Vuonna 1910 Gabrielle on jo naimisissa, vuonna 2014 Louis on väkivaltainen inceli ja vuonna 2044 Orwellimainen (olen lukenut vastikään 1984:n!) yhteiskunta puskee heidän väliinsä. Kuten ohjaaja luo green screenin edessä esiintyvän näyttelijän todellisuuden, kiskoo todellisuus Gabriellen ja Louis’n köysiä kuin nämä olisivat tahdottomia marionetteja. Heidän välinen rakkautensa vaikuttaa runollisen suurelta, mutta ei ole mitään verrattuna kapitalismin raakaan voimaan.
Toistuvana elementtinä elokuvassa esiintyykin erilaiset nuket. 1910-luvulla Gabriellen miehellä on oma nukketehdas, jonne Gabrielle salaa kutsuu Louis’n vierailulle. Vuonna 2014 Gabriellella on elektroninen nukke koko ajan mukanaan, kuin vahtimassa hänen tekemisiään. Tulevaisuudessa ihmisille pitävät seuraa tunteettomat androidit. Gabrielle ja Louis saattavat olla tietoisia ja tuntevia olentoja, mutta yhteiskunnalle he ovat vain leikkikaluja muiden joukossa. Materiaa jonka tarkoituksena on tuottaa lisää ruokaaa näkymättömän, yhteiskunnaksi kutsutun pedon syötäväksi. Ei sillä että kukaan ihminen tietäisi miksi tätä petoa pitäisi ruokkia.
Elämän symbolina vesi on hyvin ironisena osana elokuvaa. Toki se myös kuvastaa liikettä, minkä voi nähdä merkitsevän Gabriellen ja Louis’n siirtymistä elämästä toiseen. Visuaalisesti sen avulla saa aikaan myös pysäyttäviä otoksia, joiden kautta tarinaa tehostetaan. Mahdollisuus Gabriellelle ja Louis’lle voittaa ympäristönsä ja päästä toistensa luo ei koskaan tunnu täysin mahdottomalta tämän vuoksi. Jokainen uusi elämä on uusi mahdollisuus liikkua eteen päin. Ongelma on vain siinä, että yhteiskunnan koneisto ja tekoäly ovat niin vahvoja, ettei voi olla varma miten kauan kuolevainen ihminen jaksaa taistella sitä vastaan. Ehkä sen kanssa voi neuvotella kompromissista, mutta ehdollistettu elämä saattaa sekin olla kauhistus itsessään.
Peto saa Suomen ensi-iltansa 11.10.2024
Mitäs sitten?
Instagramissa mietin jos en saa näitä kaikkia päiviä purettua kirjallisessa muodossa, saatan hypätä muutaman yli suoraa viikonlopun (30.8.-1.9.) päiviin ja pitää myöhemmin YouTubessa liven, jossa keskustella siinä välisä näkemistäni leffoista. Mutta katsotaan nyt. Tänään kun sattui kuitenkin oleman aikaa tämän näpytteliin, niin eihän sitä tiedä mitä tulevat päivät tuovat tullessaan.
Kiitos kaikesta hyvästä!
