Kolmas päivä Espoo Cinéssä menikin melkoisella vauhdilla. Koko aamupäivän touhusin muita juttuja, ja naputtelin tämän kirjoitussarjan toista osaa. Sitten kello 15:30 alkoi Louhisalissa ensimmäinen näytös, jonka perään kaksi seuraavaa vain alle 30 minuutin ja alle 45 minuutin tauoilla välissä. Siinä ei paljoa ehtinyt tunnelmaakaan aistia, kun piti ehtiä napata välipalaa ennen viimeistä näytöstä ja naputella festaripäiväkirja-artikkeli loppuun.
En erityisemin katso etukäteen mitä elokuvia festareilla katson. Aikalailla kaikki niistä ovat joka tapauksessa itselleni entuudestaan tuntemattomia, enkä tahdo antaa omien ennakkoluulojeni tai mielenkiinnon kohteideni ohjata liikaa menoa. Sen sijaan koitan miettiä mitkä elokuvat ovat sellaisia, joita todennäköisesti en myöhemmin päädy katsomaan. Eli jos kyseessä on elokuvan ainoa näytös näillä festareilla, valitsen sen todennäköisemmin kuin näytöksen josta tiedän myöhemmin olevan näytöksiä tai jos tiedän elokuvan tulevan pressinäytökseen Tampereelle myöhemmin tänä vuonna. Toki silti on mahdotonta ehtiä nähdä kaikkia yli 120:tä elokuvaa mitä Espoo Cinéssä pyörii. Teoriassa pressilippuja taitaa olla mahdollista saada kokonaisuudessaan enintään kolmekymmentä (kolme per päivä henkilöä kohden.)
Punainen taivas (Roter Himmel)
Päivän ensimmäisen elokuva oli saksalainen Christian Petzoldin ohjaama ja kirjoittama teos Punainen taivas. Luonnollisesti juuri minkäänlaisia odotuksia minulla ei elokuvaa kohtaan ollut, kun synopsistakin olin vain hyvin nopeasti vilkaissut ja ehkä hädin tuskin erottanut sen puhuvan kaveruksista. Oli todella nautinnollista mennä “sokkona” sisään elokuvaan ja antaa sen puhua puolestaan. Ja varsin vakuuttavan puheenvuoron se pitikin.
Tarina kertoo kaveruksista Leonista (Thomas Schubert) ja Felixistä (Langston Uibel), jotka saapuvat Felixin perheen mökille, jonnekin entisen Itä-Saksan rannikolle. Tarkoituksena on pitää rauhallinen retriitti, jonka aikana kirjailija Leon voi hioa tuoreinta romaaniaan ja taidekouluun pyrkivä Felix voi kasata portfolionsa. Metsän keskellä olevalla kesäasunnolla odottaa kuitenkin ikävä yllätys Leonia. Hän ja Felix joutuvat ahtautumaan kahdestaan pieneen makuuhuoneeseen, sillä Felixin äiti olikin lainannut mökin isomman talon kollegansa sukulaistytölle Nadjalle (Paula Beer). Työretriitti ei tunnu lähtevän ollenkaan sujumaan Leonilta, kun hänen ystävänsä on jatkuvasti enemmän kiinnostunut uimisesta ja mökin korjauksesta, eikä yöllä voi nukkua kun vieras nainen harrastaa äänekästä seksiä viereisessä huoneessa.
Punaisen taivaan sydän on Leonin hahmossa. Aluksi varsin ymmärrettävästi turhautunut taiteilija paljastuu pala palalta sietämättömämmäksi. Ei suoranaisesti pahaksi ihmiseksi, mutta ehdottomasti itsekeskeiseksi ja ajattelemattomaksi. On helppo samaistua hänen tuskaansa mitä tulee äänekkääseen seinänaapuriin tai turhautumiseen siinä kun hyvä ystävä ei tunnu kunnioittavan yhteisen matkan tarkoitusta. Mutta kun Leon ei osaa päästää alkuperäisestä suunnitelmastaan olleenkaan irti, alkaa hänen kusipäisyytensä tulla esiin. Kun Felix innokkaana kutsuu rantapelastaja Devidin (Enno Trebs) illallistamaan mökille, alkaa Leon pian vähätellä tämän ammattia tungettelevilla kysymyksillä. Kun hän antaa jäätelönmyyjänä työskentelevän Nadjan lukea käsikirjoituksensa ja tämä antaa negatiivista palautetta, tuhahtaa Leon siitä miten ei odotakaan jäätelömyyjän tietävän kirjallisuudesta mitään. Leon on pikkumainen, egoistinen ääliö, mikä hänen tulisi tajuta ennen kuin on liian myöhäistä.
Elokuvan nimi tulee kirjaimellisesti siitä kun tarinan tapahtumapaikkaa riivaavat metsäpalot värjäävät taivaan punaiseksi. En tiedä onko tällä jotain syvempää symbolista merkitystä, mutta koko elokuvaa varjostaa tunne lähestyvästä tuhosta. Heti elokuvan alussa Felixin ja Leonin auto lopettaa toimintansa ja nämä joutuvat kävelemään mökille. Jatkuvasti heidän käydessä kylällä tai kuunnellessa mediaa, he kuulevat varoituksia metsäpaloista. Näiden läsnäolosta ilmoittavat myös jatkuvasti alueen yli lentävät pelastushelikopterit. Punainen taivas on varoitus Leonille. Felix joka keskittyy elokuvan ajan seurustelemaan Nadjan ja Devidin kanssa ja löytää idean portfolioonsa jälkimmäisen avulla tuntuu sisäistäneen elämän rajallisuuden.
Kahden taitelijan erilaiset luovat prosessit, lähestyvä tuho ja muiden huomioon ottaminen ovat elokuvan keskiössä mitä tulee sen sanomaan. Taide ei synny vakuumissa. Se tarvitsee inspiraatiota ihmisten todellisista kokemuksista ja tunteista. Erityisen herkkänä kuvana mieleeni jäi Leon yöllä katselemassa ikkunasta ulos kun Felix, Nadja ja Devid pelaavat hohtosulkapalloa pimeydessä. Vain katselemalla tätä katkerana Leon jää paitsi todellisesta elämästä mitä taiteen tulisi reflektoida. Pistää hiljaiseksi.
Punainen taivas -elokuva saa Suomen ensi-iltansa 4.10.2024
The Girl with the Needle (Pigen med nålen)
Näyttelijä Vic Carmen Sonnen tiukka katse ja tuuheat kulmakarvat terävässä, mustavalkoisessa promokuvassa herättivät huomioni hyvin pian kun aloin tutustua Espoo Cinén tapahtumana. Ei liene siis liene ihmekään että päädyin teoksen ainoaan festarinäytökseen. Hädin tuskin Punaisesta taivaasta toipuneena astelin takaisin Louhisaliin pää kiinni puhelimessa. Eikä aikaakaan kun eteeni ilmestyi järisyttävä The Girl with the Needle.
Elokuva sijoittuu ensimmäisen maailmansodan lopun aikojen Kööpenhaminaan. Karoline (Sonne) on ompelutehtaalla työskentelevä köyhä nainen. Hän on juuri saanut häädön kodistaan maksamattoman vuokran vuoksi ja saanut hylkäävän päätöksen leskeneläkkeestä, sillä hänellä ei ole miehensä kuolintodistusta. Pientä valoa on kuitenkin horisontissa, sillä tehtaan johtaja Jørgen (Joachim Fjelstrup) rakastuu Karolineen, joka vastaa tunteisiin. Jørgenin äiti (Benedikte Hansen) ei kuitenkaan voi hyväksyä miniäkseen alemman luokan tyttöä. Raskaana oleva Karoline yrittää aborttia pitkällä neulalla, mutta epäonnistuu. Hän saa kuitenkin apua ystävälliseltä Dagmar-nimiseltä naiselta (Trine Dyrholm), joka välittää epätoivottuja lapsia uusille vanhemmille. Synnytettyään Karoline hylkää sodasta selvinneen, mutta pahasti arpeutuneen, miehensä (Besir Zeciri), toimittaa vauvan Dagmarille ja päättää jäädä auttamaan tätä lastenvälityksessä.
Magnus von Hornin elokuva starttaa hämmentävällä montaasilla kasvokuvista, joiden päälle heijastetaan toisia kuvia kasvoista, jotka sitten liikkumalla luovat mitä häiriintyneemmän näköisiä yhdistelmiä. Hetken sitä tuijotellessa mietin mitä ihmettä olin tullut katsomaan ja tulisiko koko elokuva olemaan tälläistä. Tuo avaus tuntuisi luonnolliselta osalta nykytaiteen museota. Hyvällä tavalla. Se oli pysäyttävä ja hypnoottinen tapa avata elokuva. Mitä merkitystä tällä montaasilla oli? Sitä on vaikea sanoa. Elokuvan teemojen perusteella ehkä se kuvasi ahtaita muotteja mihin naiset tungetaan, kuinka vähävaraiset naiset nähdään persoonottamana massana, jolla ei ole omaa liikkumatilaa juuri ollenkaan. Parempaan analyysiin tarvitsisin aikuisen apua.
Saatuaan katsojan sopivan hämmentyneeseen tunnelmaan, lähtee elokuvan tarina liikkeelle. Tunnelma on erittäin erikoinen. Michal Dymakin kuvaus ja Frederikke Hoffmeierin sävelet lähtevät luomaan kauhun ja arjen sekaista tunnelmaa, joka vetää vertoja rakastamalleni Robert Eggersin The Lighthouse -elokuvan tunnelmalle. Ilmassa on jotain keinotekoisen omaista fantasiaa siitä huolimatta, että kuvattu tarina itsessään tuntuu pyrkivän ihorealistisuuteen. Teosta vertaa väkisinkin aiemmin festareilla näkemääni Ainahan on huomiseen, kun vertaa kyseisen italialaisen alussa nähtävää läimäytystä The Girls with the Needlessä nähtävään läpsyyn. Ainahan on huominen korosti tilanteen absurdiutta, The Girl with the Needle sen kylmyyttä. Kuitenkin jälkeen päin ajateltuna en voi olla ajattelematta, etteikö tämänkin elokuvan takana piilisi pieni sadistisen huumorintajun siemen. Tyylittely on niin voimakasta elokuvassa, ettei Magnus von Horn voi olla ollut pelkästään kauhuissaan sitä rakentaessaan.
Köyhän naisen elämä sodan jälkeisessä Tanskassa kuvataan kuta kuinkin niin kurjana kuin olla ja vaan voi. Kukaan ei ole Karolinen puolella ja nekin jotka ovat paljastuvat pelkureiksi tai huijareiksi. Eikä Karoline itsekään ole kovin myötätuntoinen. Kun hänen sodassa arpeutunut miehensä palaa, pitää Karoline tätä itsestään selvyytenä, jonka voi jättää tai ottaa takaisin oman mielensä mukaan. Karoline on itsekin sisäistänyt osan patriarkaalisesta ja hierarkisesta yhteiskunnasta. Tuskinpa kukaan muu huolii sirkusfriikkinä työskentelevää arpinaamaa, joten hän voi yhtä hyvin pitää tämän suunnitelma B:nä läpi elämänsä.
Niin kauan kuin ihminen on seksuaalinen olento ja lisääntyy seksuaalisesti, tulee myös epätoivottuja raskauksia. Yhteiskunnassa jossa avioliiton ulkopuoliset vauvat ovat merkki synnistä ja yksinhuoltajaäidit täysin ilman resursseja lapsiaan hoitamaan, on myös suuri tarve turvallisille ja helposti saatavilla oleville aborteille. Tämä ei 1910-luvun Kööpenhaminassa toteudu. Onkin varsin järkyttvää, mutta ymmärrettävää kun Karoline hiipii naisten kylpylään pitkän neulan kanssa ja koittaa hoitaa homman omin käsiensä kautta. Tämä verinen prosessi epäonnistuu ja päätyy vain vahingoittamaan Karolinea itseään. Epätoivon hetkellä ystävällinen nainen, joka sanoo voivansa huolehtia lapsen turvalliseen kotiin tämän synnyttyä tuntuu mitä suurimmalta valonpilkulta Karolinelle. Katsoja aavistaa pahaa elokuvan tunnelman takia, mutta toivoo jo rakkaaksi tulleen Karolinen pääsevän eteen päin elämässään.
The Girl with the Needle saattaa sijoittua yli sadan vuoden taakse, mutta on silti valitettavan ajankohtainen. Erityisesti Yhdysvalloista on viime aikoina kuulunut kuinka kohdullisten kehollinen itsemäärämisoikeus saatetaan koska tahansa riistää pois. Line Langebek Knudsenin ja von Hornin kirjoittama elokuva näyttää millaiseen yhteiskuntaan se johtaa. Ja jos asiaa epäilee niin on hyvä huomauttaa, että elokuvassa dramatisoitu Dagmar Overbye oli oikeasti olemassa.
The Girl with the Needle saa Suomen ensi-iltansa 6.9.2024 (nice!)
Consent (Le consentement)
Ihmisten seksuaalisuudesta puheen ollen: onkohan mitään tärkeämpää asiaa aiheeseen liittyen kuin suostumus? Asia jonka pitäisi olla itsestäänselvä, aiheuttaa jos minkälaista itkupotkuraivaria erityisesti aikuisissa miehissä, jotka saattavat nykyään jopa joutua kokemaan seuraamuksia rikottuaan sitä. Kyseessä on siis myös taiteelle ja näin ollen elokuvalle tärkeä ja mielenkiintoinen aihe käsiteltäväksi. Helppo se ei kuitenkaan ole. Varsinkaan jos puhutaan suuren ikäeron suhteista tai jopa pedofiliasta. Vanessa Filhon elokuva Consent lähtee taklaamaan juurikin tätä suurta ongelmaa ranskalaisen kirjallisuusmaailman perspektiivistä.
Filho, Vanessa Springora ja François Pirot vastasivat käsikirjoituksesta, joka perustuu Springoran omaan muistelmakirjaan. 1980-luvun Ranskaan sijoittuvassa tarinassa arvostettu kirjailija Gabriel Matzneff (Jean-Paul Rouve) iskee silmänsä 14-vuotiaaseen Vanessaan (Kim Higelin) eräissä illanistujsisissa. Tätä seuraa lukematon määrä rakkauskirjeitä, joissa Vanessa saa kuulla Gabrielilta miten viisas ja kypsä Vanessa onkaan ikäisekseen. Koulussa menestynyt ja paljon lukevalle tytölle tämä validaatio menestyskirjailijalta menee suoraan sydämeen. Pian Vanessa ja Gabriel alkavatkin tapailla toisiaan. Maailma ei kuitenkaan tunnu arvostavan 14-vuotiaan tytön ja viiskymppisen ukon “rakkautta.” Edes Vanessan äiti (Laetitia Casta) ei hyväksy tyttärensä kuuluisaa “rakastajaa”, mutta ei myöskään onnistu lastaan pelastamaan. “Onneksi” Gabrielin kollegat ja ranskalaiset taidepiirit yleisesti sentään arvostavat seksuaalisesti rohkeaa kirjailijaa ja tämän muusaa.
Vanessa Filhon elokuva ei anna armoa tosielämän kirjailijalle ja oletetulle pedofiilille Gabriel Matzneffille, eikä myöskään katsojille. Elokuvassa kuvataan häikäilemättä lapsia saalistavan pedofiilin groomaus-prosessia ja tätä seuraavaa seksiä. Teos alkuhetkistä loppuun asti puistattaa ja kuvottaa. Itselleni kokemus oli hyvin ruumiillinen. Huomasin jatkuvasti vaihtavani asentoa tai painuvani kasaan silkasta epämukavuudesta.
Jean-Paul Rouve tarttuu rohkeasti etovan Gabrielin rooliin, tulkiten monille groomauksen uhreille varmasti tuttua dialogia vastenmielisellä itsevarmuudella. Jokainen hetki tästä hekottelemassa ruudulla “seksiseikkailuilleen” on armoton syyttävä sormi jokaiselle Ranskassa (ja maailmassa), jotka katsovat sormien läpi seksuaalista hyväksikäyttöä, käyttäen taidetta suojakilpenään. Kim Higelinin lapsenomaiset kasvot vieläpä korostavat entuudestaan tilanteen inhottavuutta. Higelin ja Rouve pelaavat upeasti yhteen ja ovat niin vakuuttavia, että minun oli pakko jälkikäteen tarkistaa että onhan Higelin varmasti täysi-ikäinen.
Ranskahan on tunnettu muunmuassa siitä miten he tarjosivat suojaa lapsen hyväksikäytöksestä syytetylle ohjaaja Roman Polanskille, kun tästä aikanaan annettiin pidätysmääräys. En ole perillä miten hitaasti MeToo-liike etenee Ranskassa, mutta se miten vastikään Polanskiakin vielä juhlittiin Cesar-palkinnolla ei kerro tilanteesta hyvää. Tuomalla Vanessa Springoran tositarinan valkokankaalle Filho pääsee kritisoimaan maansa kieroa historiaa ja nykypäivää. Elokuva on täynnä kohtauksia, jossa Gabrielia juhlitaan tämän kirjojen vuoksi ja kuinka hänen perversiotaan pidetään pelkkänä hauskana pikku oikkuna. Erittäin kuvaavaa on se, että elokuvassa Vanessan äiti ihan muina naisina vei tytärtään kutsuille missä tunnettu pedofiili oli paikalla ja vasta kun Gabriel tarttui syöttiin, oli asia hänelle ongelma.
Toivon todella että Filhon syytökset menevät perille koko maailmassa. Syyllisiä eivät ole ainoastaan ympäri maailman lapsia metsästävän hirviömäiset ukkelit vaan kaikki, jotka mahdollistavat tämän hiljaisuudellaan tai huumorin keinoin. Yksikään taideteos tässä maailmassa ei ole sen arvoinen, että sen takia saisi vahingoittaa lasta.
Consent ei allekirjoittaneen tietojen mukaan ole vielä saanut suomalaista ensi-iltapäivää.
Kolmannen päivän päätös
Consentin jälkeen oli aika pysähtynyt olo. Sitä seurasi raivokas googlaaminen leffan taustoista ja sitten bussimatka, jonka aikana rauhoittua pitkän päivän jälkeen. Tuli nähtyä erinomaisia elokuvia, vaikka aiheet olivatkin rankkoja. Päivän päätteeksi otin suihkun ja nautin muutaman Paul Rudishin loistavista Mikki Hiiri -piirretyistä. Niissä sentään oli iloa ja väriä.
Elokuville ei muuten tarvitse antaa englanninkielisiä nimiä suomalaista levitystä varten. Kyllähän The Girl with the Needle ja Consent kääntyisivät oikein hyvin muotoihin Neulatyttö ja Suostumus. Tai leikkisämmin Vanha kunnon neulabortti ja Ranskan rakastettu rais– tai… Ehkä ei sittenkään.
Kiitos kaikesta hyvästä!
