Ensimmäisen kunnon kosketukseni elokuvafestivaaleihin sain vasta viime vuonna, kun pääsin Kaiku-kortin avulla katsomaan ilmaiseksi Tampereen elokuvajuhlien tarjontaa. Ei tule varmaan kenellekään yllätyksenä, että Leffamediaan kirjoittavalle taideintoilijalle tilaisuus oli aivan huikea. Mahdollisuus katsoa suunnaton määrä ympäri maailman kerättyjä elokuvia, joita ei muuten ehkä älyäisi katsoa, räjäytti pienen tajuntani. Himo päästä kokemaan tätä lisää muissakin leffafestareissa heräsi saman tien.
Tilaisuus tähän tuli pikemmin kuin arvasinkaan. Sähköpostiini tupsahtanut uutiskirje kertoi akkreditoinnin Espoo Ciné -festivaaleille alkaneen vain muutama viikko sitten. En ehkä ole vieläkään varma mitä “akkreditointi” tarkoittaa, mutta laitoin silti hakemuksen matkaan. Ja iloiseksi yllätyksekseni sain myöntyvän vastauksen ja sen myötä oikeuden osallistua festivaaleille median edustajana.
Espoo Ciné alkoi tänä vuonna 23.8 ja loppuu vasta 1.9. Tavoitteeni on nähdä elokuvia jokaisena festivaalin kymmenenä päivänä. Tästä juttusarjassa kerron päivä päivältä millainen festivaalikokemukseni onkaan ollut.
Ensimmäinen päivä
Espoo Cinén ensimmäinen päivä oli ohjelmiston puolesta rauhallinen. Juhlat alkaisivat nimittäin vain kahdella elokuvalla, joista ensimmäisestä oli kaksi näytöstä ja toisesta vain yksi. Minunkaan ei siis erityisemmin tarvinnut pohtia mitä lähtisin katsomaan.
Kello 10.00 aamulla olin valmiina kun pressille tarkoitetut liput laitettiin lunastettavaksi. Yllätys oli kuitenkin suuri, kun huomasin että molemmat festivaalien avajaiselokuvan, Ainahan on huominen (it. C’è ancora domani), näytöksissä olivat jo täynnä! Nielin pettymykseni ja varasin lipun ainoastaan illan toiseen elokuvaan.
Kun sitten miettisin mitä puuhaisin päivällä ennen näytöstä, huomasin ettei elokuvat olleetkaan Ciné Espoon ensimmäisen päivän ainoa tarjonta. Iltapäivällä oli myös paneelikeskustelu, jonka aiheena oli moninaisuus audiovisuaalisella alalla. Siihen nyt ainakin osallistuisin.
Ja kas! Vapautuipa Ainahan on huomisen toiseen näytökseen sittenkin lisää lippuja. Päivä tulisikin olemaan täynnä katseltavaa.
Diversiteetti AV-tuotannoissa -paneeli
Paneeli pidettiin kulttuuritila Kuplassa, Espoon Tapiolassa. Paikalle oli saapunut kohtuullisen pieni, mutta innokas joukko elokuva-alan ammatitlaisia ja kaltaisiani harrastajia seuraamaan keskustelua. Englanninkielistä paneelia moderoi elokuvantekijä Zagros Manuchar. Keskustelijoina paikalla olivat Voima-lehden toimittaja Iida Simes, ohjaaja-tuottaja Mazdak Nassir, näyttelijä, tanssija ja esitystaitelija Geoffrey Erista, sekä ohjaaja, käsikirjoittaja ja näyttelijä Kaisa El Ramly.
Koska panelistit olivat yhtä lukuunottamatta rodullistettuja elokuva-alan ammattilaisia, oli heillä kaikilla omakohtaista kokemusta monimuotoisuudesta ja sen puutteesta mitä tulee representaatioon mediassa. Mazdak Nassir kertoi esimerkiksi kuinka hänet iranilaisena näyttelijänä on palkattu näyttelemään vaikkapa arabeja tai kurdeja, esimerkkinä siitä miten valkoiset tuottajat eivät usein näe Lähi-idän kulttuurien eroja. Kaisa El Ramly taas kertoi miten hän teatterissa esiintyessään ei koskaan saanut suomalaisen päähenkilön roolia, vaan hänet lykättiin aina seksityöntekijän tai eksoottisen rakastajan rooleihin.
Toimittaja Iida Simes sanoi toimivansa paneelissa enemmän yleisön perspektiivinä, mutta on itsekin kokenut oman osansa suomalaisten julmuudesta. Hän kertoi yleisölle häikäilemättömästä misogyniasta joka vallitsee erityisesti internetissä. Simes oli myös muita panelisteja pessimistisempi nykytilanteen suhteen. Hänen kokemuksensa mukaan erityisesti vihapuhe on kasvanut. Itse arvostin suuresti myös sitä, kuinka hän ei epäröinyt osoittaa syyttävää sormeaan maamme päättäjiä kohtaan, jotka ovat allekirjoittaneenkin silmissä lietsoneet tai vähintään hiljaisella hyväksynnällä mahdollistaneet vihapuheen lisääntymisen julkisessa keskustelussa.
En voi henkilökohtaisesti sanoa oppineeni paneelissa erityisen paljoa uusia asioita. Monimuotoisuuden puutteesta mediassa olen kuitenkin lukenut jo kymmenisen vuotta sitten kun olin aktiivinen Tumblr-palvelun käyttäjä. Myös panelistit ottivat esiin kansainvälisellä kentällä tapahtuneen hitaan suunnanmuutoksen. Erityisesti Bridgerton-sarja sai paneelilta kehuja siitä, miten “värisokea” roolitus on kääntynyt sarjan eduksi. Monet panelistit esittivätkin toiveen siitä, että myös Suomessa tuottajat ja rahoittajat olisivat uskaliaampia mitä tulee vähemmistöihin kuuluvien ihmisten roolituksen. Hahmon ei tarvitse olla vaikkapa erikseen vammaiseksi kirjoitettu, jotta vammainen näyttelijä voitaisiin rooliin valita. Nassir korosti myös monimuotoisuuden tärkeyttä sekä kameran edessä, että sen takana. Ei riitä että ihmiset näkevät kaltaisiaan ihmisiä ruudulla, vaan heidän tulee myös tunnistaa itsensä kerrotuista tarinoista.
Tällaiset paneelit ovat äärimmäisen tärkeitä ja toivon että paikalla olijat saivat siitä voimaa ja inspiraatiota omaan elämäänsä. Itse ainakin aloin jälleen miettiä, mitä voin itse harrastelijakriitikkona ja Leffamedian jäsenenä tehdä. Varmasti pyrin ainakin ottamaan esiin monimuotoisia elokuvia, sekä kommentoimaan arvosteluissani monimuotoisuuden puutetta. Se ei ehkä aina tunnu “luonnolliselta”, mutta se onkin osa ongelman juurisyytä. Ihmiset ovat niin tottuneita näkemään valkoisten heteromiesten dominoivia tarinoita, että se tuntuu normaalilta. Ei ole mitään syytä miksi sen sitä pitäisi olla.
Ainahan on huominen (C’è ancora domini)
Vuoden 2023 Ainahan on huominen on Espoo Cinén kuvauksen mukaan ollut jättimenestys kotimaassaan Italiassa, ylittäen lipputuloillaan jopa viime vuoden kansainvälisen megahitin Barbien. Paola Cortellisin esikoisohjaus oli valittu tänä vuonna Espoon elokuvajuhlien avajaisteokseksi, mikä myös herätti uteliaisuuteni. Kyllähän se jotain kertoo festivaaleista miten järjestäjät haluavat toivottaa kävijät tervetulleiksi kulloisenkin vuoden karkeloihin.
Elokuva sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Italiaan. Cortellisi itse esittää Deliaa, perheenäitiä joka kärsii väkivaltaisen miehensä ankarasta kurista. Kotinsa ulkopuolella Delia kohtaa houkutuksia kuten ystävällisen amerikkalaisen sotilaan ja entisen heilansa, joka nyt haluaisi karata Delian kanssa. Perheen tytär, Marcella (Romana Maggiora Vergano) seurustelee varakkaan perheen pojan kanssa ja ihmettelee miten hänen äitinsä sietää isän kaltoinkohtelua. Delian perheeseen kuuluu myös aviomies Ivanon (Valerio Mastandrea) vuoteenoma isä, sekä kaksi jatkuvasti kinastelevaa pikkupoikaa. Kaduilla pian alkavat vaalit puhuttavat ihmisiä.
Perheväkivalta ja misogynia ovat todella rankkoja aiheita, minkä vuoksi onkin yllättävää, että Furio Andreottin, Giulia Calendan ja Paola Cortellisin kirjoittama elokuva onkin ratkiriemukas komedia. En ota kantaa siihen miten soveliasta perheväkivallasta on vitsailla, mutta myönnän revenneeni saman tien elokuvan alussa, kun heti herätessään Ivano mäiskäisee vaimoaan naamalle. Kohtaus on tarkoituksella ohjattu mekaanisesti korostamaan tilanteen absurdiutta ja toimii mainiona lupauksena alkavasta teoksesta. Cortellisi kertoo saman tien elokuvansa olevan häpeämätön ja absurdi.
Elokuva on kuvattu kauniisti mustavalkoisena ja ajanmukaiseen puvustukseen ja lavastukseen on panostettu. Tavoitteena on ilmeisesti mallintaa vanhaa italialisen uusrealismin tyyliä, jossa yliromantisoidut fantasiat saivat väistää kylmän arjen kuvauksien tieltä. Itselleni genre on tuttu lähinnä Vittorio Di Sican Polkupyörävarkaan (ital. Ladri di biciclette, 1948) muodossa, mutta kuultuani tyylistä on helppo nähdä mitä Cortellisi tyylivalinnallaan ajaa takaa. Sotien jälkeisen pula-ajan ongelmat ovat selvästi läsnä hänen kuvaamassaan maailmassa, jossa kolme perheen lasta joutuvat jakamaan huoneen ja kaksi sänkyä, samalla kun rikas mies pystyy pröystäilemään tarjotessaan vähävaraisemmalle miehelle “aidon” savukkeen.
Huumorin ja tyylin jälkeen elokuvan sydän löytyy kuitenkin sen päähahmosta Deliasta. Rankkaan elämäntilanteeseen jumiutunut nainen saa nopeasti katsojan puolelleen tarmollaan ja moniulotteisella mielenmaisemallaan. Heti alussa katsoja alkaa toivoa että tämä karkaisi väkivaltaisen miehensä kynsistä amerikkalaisen sotilaan tai eksänsä hoiviin. Ja matkan ajan katsoja pysyy tiukasti Delian puolella vaikka tämä välillä sortuu hyvinkin radikaaleihin toimiin tavoitteensa saavuttaakseen. Hänellä on myös erinomainen hahmonkaari, joka onnistui myös kumoamaan omat odotukseni. Sanotaan vaikka, että tarinoiden ei tarvitse aina ratketa romanssin ansiosta, eikä uusi mies ole se mitä naiset tarvitsevat elämänsä parantamiseen.
Ainahan on huominen saa Suomen ensi-iltansa 20.12.2024
Mother, Couch – äiti sohvalla
Sohvista puhuttaessa on mahdotonta olla ajattelematta viime aikaisia vitsejä siitä miten Yhdysvaltojen varapresidenttiehdokkas haluaa harrastaa seksiä pehmustettujen joukkoistuinten kanssa. Tämä ei (onneksi?) liity mitenkään Niclas Larssonin ohjaamaan ja kirjoittamaan elokuvaan.
Yhdysvalloissa vastikään ensi-iltansa saanut teos perustuu Jerker Virdborgin ruotsalaiseen romaaniin Mamma i soffa. Eräänä päivänä David (Ewan McGregor) ja tämän veli Gruffud (Rhys Ifans) ovat äitinsä (Ellen Burstyn) kanssa huonekaluliikkeessä, jossa äiti yhtäkkiä jämähtää sohvalle ja ilmoittaa jäävänsä siihen. David tottakai huolestuu suunnattomasti ja alkaa yllättävän pitkä yritys saada äiti siirtymään. Mukaan auttamaan pyydetään veljesten isosisko Linda (Lara Flynn Boyle) ja jatkuva huonekaluliikkeessä norkoilu alkaa etäännyttää Davidia tämän vaimosta (Lake Bell) ja lapsista. Liikkeessä työskentelevä Bella (Taylor Russell) antaa Davidin ja tämän äidin yöpyä liikkeessä, mistä liikkeen omistaja, Bellan isä Marco (F. Murray Abraham) ei ole täysin mielissään.
Mother, Couch on absurdi draama-komedia, joka edetessään muuttuu yhä vain surrealistisemmaksi. Huumoria tuodaan mukaan sekä hahmojen oudon dynamiikan kautta, että äänimaailmalla joka ei tunnu iskevän yhteen kuvaston kanssa. Musiikki on nimittäin kuin kauhuelokuvasta, kun äiti inttääkin jäävänsä paikalleen tai David huomaa myöhästyvänsä tyttärensä syntymäpäiviltä. Elokuva onnistuu naurattamaan kerran jos toisenkin, joskin heti Ainahan on huomisen jälkeen se tuntui väkisinkin laimeammalta.
Larssonin elokuvan sydän ei kuitenkaan ole niinkään huumorissa, vaan ennemmin hahmojen suhteissa. Davidillä, Gruffordilla ja Lindalla on kaikilla eri isät ja he kasvoivat erillään toisistaan. Erityisesti Grufford ja Linda kantavat kaunaa äitään kohtaan. Dialogissa myös puhutaan siitä miten Davidin oma avioliitto on rappiolla. Tarinasta muodostuu ennen kaikkea kiehtova kuvaus äidin vallasta nuorimpaan poikaansa. Metaforinen napanuora on yhä tiukasti kiinni Davidissa, ja alkaa pikkuhiljaa kietoutua tämän kaulan ympärille. Perheen äiti vaikuttaa aluksi höppänältä, mutta kovalta vanhalta naiselta, mutta paljastuu pikkuhiljaa huonommaksi ja huonommaksi vanhemmaksi. Eräs Kuvakarju-kanavan ystävä kerran sanoi olevansa kyllästynyt median tapaan kuvata äidit täydellisinä pyhimyksinä. Mother Couch — äiti sohvalla, ei tähän sorru.
Mother Couch — äiti sohvalla saa Suomen ensi-iltansa 29.9.2024
Sellaista rokkia
Perjantaiyönä pääsin kämpille vasta puolenyön aikaan. Suihkun jälkeen väsyneenä aloitin tämän naputtelun. Lopetin joskus yhden aikaan ja jatkoin lauantaina. Nyt kello on 11.43 ja toisen päivän ensimmäinen elokuva alkaa 12.00.
Tätäkö tulevat seuraavat yhdeksän päivää vielä olemaan? Elokuvafanille tuntuu olevan luvassa melkoiset kestit!
Kiitos kaikesta hyvästä!
