Toinen festaripäivä alkoi Kino Tapiolan ihastuttavalla terassilla tämän juttusarjan ensimmäistä artikkelia näpytellen. Myöhään venynyt eilinen oli vaatinut veronsa ja kirjoittaminen oli yöllä jäänyt kesken. Tällä kertaa sain onneksi pressilippuni varattua ilman minkäänlaisia ongelmia ja pääsin haluamaani näytöksiin.
Ensimmäiseltä päivältä jäi mainitsematta ennen Ainahan on huominen -elokuvaa pidetty pieni palkintojen jako tilaisuus. Nuoria elokuvantekijöitä tukeva Sinun Ciné -palkinto annettiin elokuvapitchauksen perusteella Yasmin Najjarille. Espoo Cinén somepostauksen mukaan hänen elokuvaideansa TJ86 kuvaa sodan absurdiutta ja ihmisten eri perspektiiviä sodan suhteen. Najjar on minulle ja varmasti monille muillekin vielä tuntematon, mutta toivotaan että asia korjaantuu tulevaisuudessa.
Sinun Ciné -palkinnon jälkeen jaettiin Espoo Ciné -palkinto, joka myönnettiin Laura Birnille monipuolisista näyttelijänkyvyistään, joita tämä on demonstroinut niin kotimaassa kuin maailmallakin. Itselleni Birn on tuttu viime vuosilta erityisesti Munkkivuori-sarjasta ja elokuvasta Valoa, valoa, valoa, jonka tiimoilta pääsin häntä haastattelemaankin. Kyseessä on loistava esiintyjä ja odotan innolla että pääsen tutustumaan lisää hänen tuleviin ja aiempiin projekteihinsa.
Kino Tapiola ja Louhisali
Espoo Cinén päänäyttämöinä toimivat Kino Tapiola ja Espoon kulttuuritalon Louhisali. Komeileehan näistä ensimmäinen tapahtuman julisteessakin. Näiden lisäksi elokuvia näytetään toki lukuisissa muissakin teattereissa, mutta nämä vaikuttavat ohjelmakalenterin mukaan olevan eniten käytössä päivien määrän perusteella.
Ensimmäisenä festaripäivänä molemmat omat näytökseni tapahtuivat Louhisalissa, enkä kokenut tarpeelliseksi kommentoida asiaa erikseen. Kyseessä ei ole vakituinen elokuvateatteri vaan Espoon kulttuuritalon sali, jossa järjestetään monenlaisia kulttuuri- ja yritystapahtumia. Saliin mahtuu parisataa henkeä ja Espoo Cinén käytössä aivan toimiva.
Louhisalin penkit ovat kuitenkin kohtuullisen kolkkoja. Auki taitettavissa penkeissä istuu kyllä elokuvan, ehkä kahdenkin ajan, kunhan niiden välissä pääsee hiukan jaloittelemaan. Penkeissä on hyvin ohuesti pehmustetta, joten istumalihakset joutuvat koetukselle mikäli elokuva on tavallista kaksituntista pitempi. Ne ovat myös aika kapeat ja aivan kiinni toisissaan, joten asennon muuttaminen ainakin kookkaammalle ihmiselle on rajoitettua.
Syy miksi heräsin Louhisalin pieniin puutteisiin oli Kino Tapiola. Ei pitäisi ehkä pitäisi rynnätä mehustelemaan superlatiiveilla, mutta kyseessä saattaa olla paras elokuvateatteri missä olen ollut! Toki olen käynyt yllättävän pienessä määrässä elokuvateattereita…
Kino Tapiola sijaitsee nimensä mukaisesti Espoon Tapiolassa, aivan kauppakeskus Ainoan ja Espoon kulttuurikeskuksen lähellä. Erityisesti näin kesällä “korttelikinoksi” mainoksessa kutsuttu elokuvateatteri on jo ulkoisesti ihanan luokseen kutsuva. Rauhallisen oloisella alueella, puiden ja kukkien takaa löytyy ihastuttava pieni terassi, jossa odottaa elokuvan alkua raikkaassaa ulkoilmassa.
Teatterin aula on toki vaatimaton kooltaan, mutta siinä oli samanlaisen pienen taiteteatterin ilmapiiriä mitä Tampereen Arthouse Cinema Niagarassakin. Sieltä löytyy odottelua varten sopivat penkit ja pöydät, sekä baari josta ostaa leffaevästä tai vaikka juotavaa litkittäväksi ennen saliin astumista. Vessat ovat vähän pienet, mutta sen kanssa on helppo elää. Ainakin kun sitten pääsee sisään teatterisaliin.
Kino Tapiolan teatterisali on aivan ihana. Leveän, punertavan salin päädyssä on lava, jonka päällä on valkokangas, jonka peittää perinteiset punaiset verhot. Elokuvan alkaessa verhot vedetään sivuun. Pikkuasia joka kuitenkin saa salin tunnelman kattoon. Kun kuvittelen “elokuvateatterin”, kuvittelen juuri tämän näköisen paikan. Ja sitten ne Kino Tapiolan penkit…
Kino Tapiolan turkoosihtavat, muhkeat nojatuolit ovat aivan ihania. Ne ovat pehmeät, mutta ryhdikkään kiinteät, auttaen katsojaa pysymään skarppina koko näytöksen ajan. Tuolit ovat leveitä, joten levottoman katsojan on helppo vaihtaa tarvittaessa asentoa. Lisäksi käsinojia koristaa pienet pöydät ja himmeät lamput, jossa pitää vaikkapa juomapulloa tai popcorn-boksia. Kaiken lisäksi eturivin penkkien selkänojat on laskettu alemmas ja jalkatuki nostettu ylös, jolloin eturivissä ei ole vain mukavaa katsoa elokuvaa, mutta siihen saattaa jopa tarkoituksella pyrkiä. Itse ainakin olen kova röhnöttämään sohvilla, joten tälläinen nojatuoli on elokuvankatseluun aivan ideaali.
Melkein tekisi mieli valita lopun festarin ajan vain Kino Tapiolan näytöksiä. Sen verran vakuuttunut olin tästä elävän kuvan temppelistä.
Kaksi ruumista rannalla
Laura Birniä juhlistava näytös alkoi hänen ja Anna Paavilaisen kirjoittamalla lyhytelokuvalla Kaksi ruumista rannalla. Elokuva on myös Paavilaisen ohjaama. Elokuvagenreillä ja meta-tasolla leikittelevä teos kommentoi naisten asemaa valkokankaalla ja tv-ruudulla.
Tarina alkaa kun nuorempi nainen (Birn) herää kuolleena muovisäkissä pelkissä alusvaatteissaan. Hän tutkii karua kalliota jolle on rantautunut ja kohtaa vanhemman naisen (Rea Mauranen). Hetken kinastelun jälkeen Nuorempi nainen saa vanhemman mukaansa selvittämään kuka heidät oikein tappoi. Kaksikko matkaa halki erilaisten miesvoittoisten elokuvagenrejen. He kohtaavat maailmaa pelastavan astronautin, sodassa kaatuvan sotilaan ja vaikka millaisia muita kliseitä.
Genreharjoituksena Paavilaisen ohjaus on aivan mahtavaa seurattavaa. Erilaiset elokuvan tyylisuunnat sujuvat häneltä kuin tanssi. On jatkuvasti viihdyttävää nähdä miten hahmojen ympäristö muuttuu elokuvan genren mukana ja kuinka kuvaus vastaa kulloistakin tyyliä. Oli sitten kyse harmaasta pohjoismaisesta noiresta, aurinkoisesta scifi-seikkailusta tai alakuloisesta sotaelokuvasta. Paavilainen näyttää että kyllä häneltä sujuisi genre kuin genre, jos vain mahdollisuuksia annettaisiin myös naisohjaajille.
Kirjoitus kuitenkin keskittyy ennen kaikkea naisten asemaan ruudun edessä. Matkalla nuorempi nainen purkaa kiukkaan siitä mihin asemaan hänet on laitettu. Hän on jatkuvasti kuvattuna uhrina kuten elokuvan alussa, tukemassa maskuliinisen protagonistin matkaa tai pelkkänä silmäkarkkina jaloina maailman tarkkailijoina itseään pitäville perversseille. Birn kuvastaa hahmonsa tuskaa erinomaisella voimalla. Hänen performanssinsa tuntuu vain sädehtivän yhä vain loistavampana elokuvan kuvatessa häntä yhä vain inhimillisemmin kohtauksesta toisen.
Elokuvan sydämessä on tottakai myös nuoremman ja vanhemman naisen välinen suhde. Onhan elokuvan nimikin nimenomaan Kaksi ruumista rannalla. Nuorempi nainen tuntee paikoitellen katkeruutta vanhempaa kohtaan, kun tämä vaikuttaa välinpitämättömältä mitä tulee nuoremman naisen vaikeuksiin. Samalla vanhempi nainen taas kokee ettei hänen jo käymäänsä kamppailua arvosteta. Elokuva onnistuu selkeästi ilmaisemaan sukupolvien välistä kitkaa ja sitä miten molemmilla on yhä annettavaa toisilleen. Heidän, tai oikeastaan meidän kaikkien, työ tasa-arvon eteen on vielä pahasti kesken.
Kaksi ruumista rannalla ei Just Watch -sivuston mukaan ole tällä hetkellä striimattavissa.
Tyhjiö
Vuonna 2018 julkaistu Aleksi Salmenperän ohjaama ja kirjoittama elokuva oli Laura Birniä juhlistavan tuplanäytöksen pääteos. (Tai näin ainakin itse oletan. Se on kuitenkin pitempi ja näytettiin toisena.) Muistan hämärästi nähneeni aikanaan trailereita elokuvasta, mutta vuonna 2018 en juuri katsonut vielä kotimaisia teoksia joten tämäkin jäi väliin. Olipa onni että nyt älysin sen mennä katsomaan!
Laura Birn ja Tommi Korpela nähdään elokuvassa taiteilijapariskuntana Pihlana ja Eerona. Pihla Sucksdorff on menestynyt suomalainen näyttelijä, jonka ura on kasvamassa kansainväliseksi. Eero Kaila taas on kirjailija, joka ei ole julkaissut uutta teosta viiteen vuoteen. Hän sanoo kyllä kirjoittaneensa koko sen ajan, mutta tyhjä tietokoneen näyttö implikoi muuta. Pihla ja Eero pyrkivät tukemaan toisiaan parhaansa mukaan, mutta pikkuhiljaa erot heidän uriensa sujuvuudessa alkavat painaa päälle. Erityisesti Eeron uran alamäki alkaa käydä hänen egonsa päälle.
Rennon ripeä Ville A. Tanttun sävelmä nappaa mukaansa kun Pietari Peltolan, Peter Flinckenbergin ja Heikki Färmin terävän mustavalkoisena kuvaama elokuva lähtee pyörimään. Salmenperän ohjaus on tyylikästä ja määrätietoista. Teos onnistuu luomaan immersiivisen elämyksen hetkessä. Teokseen uppoaa saman tien ja sen sulavasti liikkuva kirjoitus pitää otteesaan herkeämättä koko teoksen keston ajan. Birn ja Korpela omaavat erinomaisen kemian keskenään ja heille tarjottu dialogi nautitaan suomalaiselle elokuvalle häkellyttävän luontaisella tyylillä. Enemmän kuin koskaan aiemmin, pystyin kuvittelemaan että katsomani keskustelu oikeasti tapahtuisi silmieni edessä.
Vaikka taitelijat egoineen ovat suuressa osassa Tyhjiön tarinaa, ei elokuva kuitenkaan tunnu sortuvan kliseisiin. Pihla ja Eero tuntuvat hyvinkin maanläheisiltä ihmisiltä, jotka nyt sattuvat työskentelemään luovan työn parissa. Välillä elokuva tuntuu implikoivatn taitelijapariskunnan paineiden olevan paljon ulkopuolelta tulevia. Erittäin kertovassa kohtauksessa elokuvan alussa Pihlan vanhemmat ovat huolissaan siitä miten Eero tuntee kumppaninsa menestyksen ollessaan itse kirjoittajan blokin alla jumissa. Elokuvan edetessä käy selväksi etteivät he nyt ihan väärässäkään olleet, mutta arvostan Salmenperän kylmäpäisyyttä kertomuksen suhteen. Esimerkiksi Pihlan ja Eeron riidat tuntuvat luontaisilta, eivätkä koskaan yli hilseen meneviltä tappeluilta.
Eeron kirjoittajan blokki on varmasti hyvin monelle luovan työntekijälle samaistuttava kokemus. Ruudulle välähtävä kirjoitusohjelman tyhjä sivu ja välkkyvä paikannäyttäjä on kuvattu valtavana uhkana. On kuitenkin myös sanottava, että katsojan empatiat vaan riittävät tiettyyn pisteeseen asti. Jossain vaiheessa Eero alkaa olla enemmän rasittava kuin traaginen hahmo. Mutta sekin tuntuu vain Salmenperän teosta palvelevalta valinnalta. Katsoja alkaa pian ymmärtää miten paljon on kyse Eeron omasta sisäistetystä stereotypiasta mitä tulee kärsiviin taitelijoihin. Hän lähtee kuukausien retriitille rahtilaivalla Kuubaan hakemaan inspiraatiota, vain voidakseen jatkuvasti pahoin hytissään. Eero viettää aikaa Lapissa menestyneemmän kirjailijan kanssa (shown varatavassa roolissa Hannu-Pekka Björkman) vain ryypäten ja remuten. Eeron ajatus kunnon kirjailijasta ei kestä sitä, että hän on onnellisessa parisuhteessa, eikä jatkuvasti kärsimässä taiteensa vuoksi. Saatika sitä, että hän ei ehkä enää olekaan taiteilija.
Hetken mietin viekä Eeron tarina kokonaan huomion Laura Birnin hahmon matkalta. Onneksi Espoo Cinén ohjelman kuraattorit ovat fiksua porukkaa ja tietävät mitä tekevät. Eeron seilatessa merellä lähtee Pihla britteihin esiintymään kansainvälisessä tuotannossa ja tulee vastanäyttelijänsä toimesta raskaaksi (ei kameran edessä). Elokuva kuvaa menestyvän, tuoreen äidin matkaa näyttelijänä ja ennen kaikkea sitä vastustusta mitä tämä joutuu kokemaan. Kun Pihlalla alkaa vauvavatsa näkyä joutuu hän yhtäkkiä kaikissa haastatteluissa vastaamaan siihen liittyviin kysymyksiin, vaikka hän haluaisi pitää työnsä ja yksityiselämänsä erillään toisistaan. Kun hän valittaa asiasta kaverilleen, tämä ihmettelee miksi Pihla sitten suostuu haastatteluihin, ymmärtämättä yhtään alan realiteetteja. Hollywoodissa tilanne eskaloituu entisestään kun yhtäkkiä elokuvan tuottajat tulevat ohjaajan puolesta sanomaan että tämän tulee pitää vauva poissa studiolta tai jättää tuotanto kokonaan. Kyse ei ole siitä etteikö Pihla voisi olla sekä äiti että filmitähti, vaan siitä ettei hänen anneta.
Tyylikäs ja nauruhermoja herisyttävä Tyhjiö on erinomainen kuvaus taiteilijapariskunnan haasteista sekä pariskuntana, että yksilöinä. Elokuvaa katsoessa mietin väkisinkin sitä, miten jotkut ihmiset eivät katso ollenkaan kotimaisia elokuvia. He jäävät paljosta paitsi.
Tyhjiö on sekä vuokrattavissa, että ostettavissa digitaalisesti ja siitä on tehty DVD-julkaisu
Okiku and the World (Sekai no Okiku, せかいのおきく)
Ystäväni aikanaan tapasi uuden ihmisen ja ihastuneena kertoi miten tämän kanssa pystyi puhumaan paskaa, mutta myös paskasta. Junji Sakamoton ohjaama ja kirjoittama elokuva Okiku and the World kertoo nimenomaan paskasta. Eurooppalaiseen elokuvaan keskittyneessä Espoo Cinéssä on tänä vuonna tuotu poikkeuksellisesti myös sarja japanilaisia elokuvia ja on huvittavaa, että tämä on päätetty aloittaa kirjaimellisella kakkaelokuvalla. Toisaalta se sopii varsin hyvin yhteen ainakin omaan kokemukseeni japanilaisesta huumorista. Muistan miten eräässä edesmenneen mangan mestarin, Akira Toriyaman, piirrosoppaassa tämä julisti ylpeänä miten japanilaisen sarjakuvien sivuilla kaikki on mahdollista; jopa ulosteläjän tökkääminen pitkällä kepillä!
1600-luvulla Japanin shoogunit laittoivat maan rajat kiinni ulkomaalaisilta. Tämä oli voimassa vielä 1850-luvulla, mutta eipä kukaan siitä enää paskaakaan välittänyt. Edossa (nykyisessä Tokiossa) Yasuke (Sosuke Ikematsu) ostaa ihmisiltä näiden ulostetta ja myy sen farmeille lannoitteeksi. Menetettyään partnerinsa värvää hän Chuujin (Kanichiro Satô) uudeksi toverikseen. Eräällä heidän reviirillään asustaa entinen samurai ja tämän tytär Okiku (Haru Kuroki). Samurain nimen myötä myös perheen asema yhteiskunnassa putosi, mikä on paremman luokan elämään tottuneelle Okikulle kuin läimäys vasten kasvoja. Tästä huolimatta hän huomaa pian tuntevansa vetoa kakkia työkseen siirtelevään Chuujiin.
Tässä kohtaa pitää tunnustaa, että edellisen illan yöunet olivat jääneet lyhyiksi ja se kostautui Okiki and the World -elokuvan näytöksessä. Pysyin kyllä hereillä, mutta keskittymiseni herpaantui merkittävästi kerran jos toisenkin. Näin ollen jotain oleellisia yksityiskohtia saattoi mennä ohitseni, mikä luonnollisesti vaikuttaa myös kokemukseeni elokuvasta kokonaisuutena.
Tämä on jo kolmas mustavalkoisena kuvattu elokuva minkä Espoo Cinéssä näen. Ihanaa että tyylisuunta elää nykyelokuvassa ja voi hyvin! Okiku and the Worldin kuvaus on nannaa itselleni vanhana Akira Kurosawa-fanina. 4:3 kuvasuhde ja terävät harmaansävyt ovat ihastuttavas katseltavaa. Sakamoton elokuvan sommitelmat eivät ehkä tee samaa vaikutusta kuin vanhojen mestarien, mutta mieleenpainuvaa kuvastoa löytyy silti. Erityisesti kun lukuihin jaettu elokuva poikkeaakin hetkeksi mustavalkoisuudesta lukujen viimeiseen kuvaan on sommitelma usein erinomaisen iskevä yksinkertaisuudessaan.
Pyllytorttujen ympärillä pyörivä elokuva puhuu ennen kaikkea Japanin yhteiskuntaluokista. Tämä näkyy heti alussa kun Okiku tapaa Yasuken ja Chuujin. Kolmikko päätyy pitämään sadetta ulkokäymälän katoksen alla. Entisen samurain tyttärelle paskan parissa työskentelevä Yasuke on niin vastenmielinen, ettei tämä edes halua tämän sanovan hänen nimeään ääneen. Okiku väittää ongelmaksi vessan läheisyyden, mutta ei osoita samaa säntöä Chuujille. Elokuvan edetessä tulee selväksi ettei Okiku ole onnistunut hyväksymään pudotusta yhteiskuntaluokasta alempaan. Hän edelleen pitää itseään tavallista väkeä parempana ja uskoo vanhaan hierarkiaan.
Ymmärtääkseni vanhempien ja “ylempi arvoisten” ihmisten kunnioitus on edelleen nyky-Japanissa ongelma. Proggressio on äärimmäisen hidasta, melkein mahdotonta kun työntekijät eivät pysty esimerkiksi sanomaan pomoilleen vastaan tiukan kurin vuoksi. Mitä vanhempi sääntö sitä arvokkaampana sitä pidetään. “Näin tämä on aina tehty, miksi sitä siis nyt muuttamaan” on kulttuuria myrkyttävä ajatus. Entinen samuraikin toteaa elokuvassa Okikulle, ettei mitään kehitystä tapahdu ilman vastaan väittämistä ja normien haastamista.
Myös Yasukella ja Chuujilla on omat kinansa asian suhteen. Yasuke tykkää puhua paljon paskaa, mutta nöyrtyy hetkessä kun ulostetta hänelle myyvä oman elämänsä herrasmies ilmoittaa nostavansa hintaa. Chuuji joka siirtyi vessapaperin myynnistä kakkabisnekseen hetken maailman menoa katseltuaan uskaltaa sanoa vastaan toverilleen. Samalla myös varmasti haaveilla Okikusta, joka kokee oman matkansa asian parissa.
Elokuvan alkupuheessa kerrotaan miten Japani sulkeutui muulta maailmalta 1600-luvulla ja miten asia ei enää ihmisiä kaksisataa vuotta myöhemmin kiinnostanut. Koin avauksen omituisena, sillä tarinassa tämä suurempi maailma ei missään vaiheessa saavu Okikun ja paskapoikien elämää mullistamaan. Yhdessä keskustelussa kyllä puhutaan siitä miten “maailma” kuvaa sitä minne taivas päättyy ja tarkoittaa sitä, että kun menee länteen saapuu pian idästä takaisin. Vanha mies opettaa Chuujille, että romanttisinta mitä mies voi naiselle sanoa, on että tämä vaalii toista enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
Ulkomaailmaa ei siis tarvitsekaan näyttää kirjaimellisesti kuvatessa mielen avartumista ja vanhan pikkuisen valtion normien kumoamista. Maailman saapuminen Japaniin tai Japanin liittyminen muuhun maailmaan tarkoittaa elokuvassa nimenomaan proggressiivisen ajatusmaailman hyväksymistä ja eteen päin astumista. Maailmassa kaikki ihmiset paskantavat riippumatta siitä mitä syövät.
Okiku and ths World ei ole vielä saanut allekirjoittaneen tietojen mukaan suomalaista ensi-iltaa.
Blue Giant
Okiku and the World -elokuvan jälkeen Kino Tapiolan terassilla pidettiin paneeli aiheesta “japanilainen elokuva — pelkkää animeako?” Aihe toki oli kiinnostava, mutta nälkä vei minut myöhäiselle lounaalle (tai aikaiselle päivälliselle). Joka tapauksessa, kuten yksi Espoo Cinén puuhamiehistäkin esipuheessaan mainitsi, ironista että heti tämän jälkeen seuraava esitettävä japanilainen elokuva oli nimenomaan sitä animea. Ja vieläpä mangaan perustuvaa, millaista panelistit ehtivät sanoa Japanin elokuvateollisuuden puskevan liikaa ulos ennen kuin ehdin karata. Itseni on vaikea nähdä tätä suurena ongelmana, mikäli animeleffojen taso on sitä mitä Yuzuru Tachikawan ohjaama Blue Giant edustaa.
Tässä välissä on mainittava että en nähnyt elokuvan viimeistä viittä minuuttia. Näytös keskeytettiin sairaskohtauksen vuoksi. Ajatukset perustuvat siis valtaosaan elokuvasta, muttei sen viime hetkiin.
Shinichi Ichizukan mangaan perustuvassa elokuvassa seurataan vastikään Tokioon muuttanutta 18-vuotiasta Dai Miyamotoa (äänenä Yuki Yamada), joka haaveilee maailman suurimman jazz-muusikon urasta. Hän on harjoitellut saksofonin soittoa taukoamatta keskenään joen rannalla. Eräänä päivänä Dai tapaa itsensä ikäisen nerokkaan jazz-pianistin Yukinorin (Shotaro Mamiya). Optimisten Dai näkee heti potentiaalin kaksikon yhteistyössä ja saa Yukinorin vakuutettua bändin perustamisen tuomasta potentiaalista. Erityisesti lahjakkuuteen uskova pianisti kuitenkaan ei aavista mitä kaikkea oikkuja Dai tuo mukanaan. Varsinkin kun saksofonisti tuo bändiin mukaan täysin kokemattoman rumpalin.
Aiemmin mainitsemani Espoo Cinén Japani-leffoja ajava ukkeli mainitsi Blue Giantin olevan juoneltaan kliseinen, mutta musikaalisuutensa vuoksi festarien arvoinen. Ymmärrän sinänsä mitä hän tarkoitti elokuvan kliseisyydellä. Animet ja mangat joissa innokas, omaperäinen nuori poika haluaa parhaaksi lajissaan on erityisesti pojille suunnatun japanilaisen sarjakuvan eniten kierrätettyjä premissejä. Ihailemaani kriittikko William Bibbiania mukailen sanon kuitenkin, että kaavoja ei kutsuta kaavoiksi siksi etteivät ne toimisi. Perinteinen juonikuvio antaa elokuvalle mahdollisuuden keskittyä hahmoihin, sanomaan ja audiovisuaaliseen tunteiden kutkuttamiseen. Ja näissä Blue Giant loistaa.
Dai on ihanan optimisten ja ahkera hölmö, jota on vain riemukasta seurata. Hänen intonsa jazzia kohtaan on ihailtavaa, taiteen itseisarvoa kunnioittavaa rakkautta. Dragon Ball -mangan fanina sanoisin Dain olevan jazzille sitä mitä Son Goku on taistelulajeille.
Yukinori taas on lapsuudesta asti pianoa harrastanut tekninen taituri. Hän suhtautuu jazz-uraansa haudan kovalla vakavuudella, joka ei aina anna tilaa puhtaalle musiikista nauttimiselle. Hän puhuu innovaation tärkeydestä, mutta ei ehkä ole valmis ottamaan sen vaatimia riskejä.
Shuuji (Yusuke Kondoh) on vasta elokuvassa rumpuihin ja jazziin tutustuva aloittelija, joka turhautui koulunsa jalkapallojoukkueen kunnianhimon puutteeseen. Hän on kahta toveriaan huomattavasti heikompi osaamisensa suhteen, mutta äärimmäisen ahkera ja intohimoinen oppimaan uutta.
Kolmikon persoonat iskevät erinomaisella tavalla yhteen läpu elokuvan. Näiden välille muodostuu suhde joka on osin ystävyyttä, osin kilpailua. Hahmojen filosofioiden ero aiheuttaa paikoitellen kitkaa, joka sitten manifestoituu teoksen sanoman kantavaksi voimaksi. Ennen kaikkea katsoja alkaa itsekin haluta hengata JASS-nimen itselleen antaneen kolmikon kanssa.
Itselläni särähti saman tien korvaan (tai silmään… En osaa japania, luin tekstityksiä) kun Yukinori sanoi musiikissa olevan kyse ennen kaikkea lahjakkuudesta ja kuinka “lahjaton” voisi harjoitella vuosia kovempaa kuin kukaan, ei tästä koskaan tulisi hyvää. Tällainen syntymässä taitaviksi tulleiden palvominen lähtökohtaisesti inhottaa minua. Sanomana varsinkin se on toivoton ja masentava. Se kannustaa antamaan ruusuja ihmisille näiden perimän vuoksi ennemmin kuin saavutusten. Onneksi Blue Giantissa Dai sitten järkyttääkin toveriaan kertomalla tälle aloittaneensa saksofonin soiton vasta kolme vuotta sitten ja samalla painostaa tämän ottamaan vasta aloittaneen rumpalin joukkoon. Elokuva jatkaa tästä demonstroimalla miten nimenomaan intohimolla ja kovalla työllä on mahdollista päästä huipulle, tehden teoksesta inspiroivaa katseltavaa.
Blue Giantia vertaa väkisinkin viime vuonna tajunnan räjäytyäneeseen The First Slam Dunk -koripalloanimeleffaan. Kumpikin saa aihepiirinsä nimittäin näyttämään maailman siisteimmältä asialta katsojalle, jota aihe ei aiemmin kiinnostanut ollenkaan. Blue Giant ei toki mullista genreään Slam Dunkin tavoin, mutta herranjestas kun se saa jazzin näyttämään siistiltä. Animaation kamera-ajot ja leikkaus leikittelevät oikein urakalla kuvatessaan JASSin musisointia. Musiikin tahtiin tapahtuvat leikkaukset ja värien muutokset musiikin tunnelman mukaan luovat ihastuttavan kokonaisuuden. Jazz-konsertit Blue Giantissa omaavat samaa voimaa kuin parhaiden tanssielokuvien tanssikohtaukset, urheiluelokuvien pelit tai toimintaleffojen taistelut. Tämän takia elokuva myös herätti uteliaisuuden lähdeteostaan kohtaan.
Blue Giant -elokuvalla ei ole vielä Suomen ensi-iltaa tietojeni mukaan.
Nämä eivät suoraan liity asiaan, mutta…
SYÖ-viikot sattuivat sopivasti Espoo Cinén kanssa päällekkäin. Kävin lauantaina syömässä Milan -nimisessä nepalilaisessa ravintolassa. 12€:n SYÖ-tarjouksessa oli lammaskoftaa. Annokseen kuului myös riisiä, raita-kastiketta ja naan. Ruoka oli ihanan maukasta. Lammaspullat maukkaan lihaisia ja kastike kivan pisteliästä olematta tulista. Naan ihanan pehmoisaa, basmatiriisi kuten kuuluukin ja raita raikasta. Söisin toistekin!
Espoon kulttuurikeskuksessa aivan Louhisalin vieressä on pieni valokuvanäyttely. Raitojen takana esittelee kolmekymmentä Mika Toivosen ottamaa muotokuvaa suomalaisista muusikoista. Suuret, terävätä mustavalkokuvat ovat pysäyttäviä. Vaikuttavat potretit kuvaavat hienosti taitelijoiden kuplivis persoonia ja puhdasta ihmiskauneutta.
Nyt äkkiä puhelin kiinni. Kolmannen päivän viimeinen näytös alkaa! Kiitos kaikesta hyvästä siis!
