Vuonna 2000 supersankarielokuvien genre ei ollut vielä noussut nykyiseen kukoistukseen. Ensimmäisen suuren aallon aloittaisi samana vuonna ilmestyvä X-men-elokuva, mutta sitä ennen satunnaiset viritykset olivat lähinnä olleet pitkän aikaa b-elokuvia. Samana vuonna ilmestyi toinen sarjakuvaan perustuva elokuva, joka edusti enempi näitä 90-luvun b-sarjisleffoja kuin tulevien ison budjetin megaleffojen maailmaa. Kyseessä oli itselleni täysin tuntemattomaan underground sarjakuvaan perustuva Faust. Hahmona Faust on kuin yhdistelmä kaikkea mikä oli muodissa tuohon aikaan. Syntytarina oli kuin The Crow yhdistettynä Spawniin ja hahmon ulkoinen habitus on taas lähempänä Batmania, jolla on Wolverinemaiset terät käsissä. Vielä kun soppaan heittää saatanalliset rituaalit, jotka olivat myös kovassa huudossa 90-luvun lopulla, niin maukas soppa on valmis. Elokuvan on ohjannut kauhuelokuvafaneille tuttu Brian Yuzna (Re-animator) ja elokuva onkin lähinnä kauhuleffa supersankarimausteilla. Soundtrackillä kuullaan 2000-luvun alun rankempaa asennemetallimusiikkia.
Faust: Love of the Damned (2000)
Taitelija John Jasper on sekaisin vihasta jengiä kohtaan, joka on kylmäverisesti murhannut hänen tyttöystävänsä. Yhtenä yönä John tapaa mystisen miehen nimeltä “M”, joka antaa hänelle houkuttelevan tarjouksen. Jos Jasper myy sielunsa saatanalle, saa hän yliluonnoliset supervoimat käyttöönsä, että pystyisi kostamaan tyttöystävänsä kuoleman. Mutta sielunsa myydessään myös Johnin maailma alkaa muuttua helvetiksi maanpäällä…
Paperilla elokuva on kuin tehty minun makuun. Hahmo on yhdistelmä kaikkia supersankareita joista nuorena diggailin ja elokuvan soundtrack on suoraan kuin minun levyhyllystä tehty best of kokoelma. Harmi, että toteutus ei ole ihan niin loistelias.
Elokuvan juoni kulkee poukkoilevan sekavasti ja epäloogisesti. Hahmot tekevät kummallisia ratkaisuja ja ovat kovin pökkelömäisiä. Suurimpana ongelmana taitaa olla näyttelijät, jotka tuntuvat olevan kuin aikuisviihdeteollisuudesta repäistyjä. Esimerkiksi esittäessään hullua päänäyttelijä Mark Frost näyttää tahattoman koomiselta repiessään naamaansa kauhunilmeeseen, mutta muuttuessaan Faustiksi tilanne ei parane vaan pääsankarimme on todella huvittavan näköinen kumipuvussaan, eikä aiheuta toivottua pelottavuutta.
Elokuvan naiset vaikuttavat siltä kuin ne olisivat lainattu pornoteollisuudesta ja näyttelijänlahjat ovat samaa tasoa.
Lopulta shown varastaa Wishmaster-leffoista tuttu Andrew Divoff, joka on oikein mainio “M” hahmona. Mies vetää tuttua Wishmaster rooliaan mutta se toimii oikein hyvin ja hän onkin vallan mainio sarjispahis.
Visuaalisesti elokuva toimii hyvässä ja pahassa. Esim. päähahmo on tahattoman koominen supersankaripuvussaan, mutta praktikaalit, bodyhorrorefektit ja gore toimivat todella hyvin, varsinkin jos leffaa katsoo b-kauhuna. Leffa onkin melko roskainen kauhupläjäys, jossa tarjoillaan jopa tissejä ja muuta aikuisille suunnattua eroottista viihdettä. loppupuolella nähdään myös jättimäinen saatanallinen demoni, joka on tehty stopmotion-tekniikalla ja se on hellyyttävän aikansa eläneen näköinen, mutta herättää nostalgisia tuntemuksia 80- ja 90-luvun b-kauhujen suuntaan.
Roskaisuudessaan ei mennä ihan Toxic Avengerien tasolle, mutta leffa edustaa aikalailla sitä mitä Brian Yuznan aiemmatkin elokuvat.
Elokuvan soundtrackina toimii 2000-luvun alun asennemetallibändit. Kuuntelin tuolloin juurii noita bändejä tiuhaan tahtiin ja olikin hauska arvailla, että minkä bändin biisi oli milloinkin kyseessä. Päällimmäisenä soi sellaiset yhtyeet kuten Machine Head, Sepultura, Soulfly, Fear Factory ja Coal Chamber. Faustin tunnusmusiikkina toimi Machine Headin Take My Scars. Lopputeksteissä paljastui, että soundtrackin takana oli Roadrunner records ja juuri tuon tallin yhtyeet tässä leffassa esiteltiinkin kuin best of kokoelmana.
Itse sarjakuva tehtiin vuonna 1987 Watchmenin ja Dark Knight Returnsin innoittamana, tarkoituksena tehdä aikuisille sarjakuvaa ja näyttää, että supersankarit eivät ole vain lapsille.
Sarjiksen takana ovat Tim Vigil (taide) ja David Quinn (tarinat). Kesäkuussa 2021 Sony ilmoitti julkaisevansa Faustista animaatiosarjan.
Sekavasta juonenkuletuksesta ja heikoista näyttelijäsuorituksista johtuen en suosittele tätä kellekkään muille, kuin henkilöille jotka ovat tottuneet katsomaan tällaisia roskaisia b-kauhuja tai niille jotka haluavat laajentaa supersankarileffojen kenttää vieraille vesille. Myös kuriositeettina tämä toimii hyvin. Henkilökohtaisesti löysin tästä paljon nautittavia juttuja roskaisen ja tahattoman koomisen toteutuksen, Andrew Divoffin ja loistavan soundtrackin johdosta. Leffa on myös mainio valinta kaljotteluiltamiin hyvässä kaveriporukassa.
– Kai Kumpulainen 14.9.2021
Alkuperäinen artikkeli löytyy täältä
