Blogit

Wonder Woman 1984 (2021)

HBO Nordic hemmotteli DC-faneja parin viikon sisällä kahdella DC:n megaleffalla. Toinen oli loistava Zack Snyder's Justice League ja toinen Wonder Womanin toinen soolo-elokuva WW84. Koska Elokuva ei suoranaisesti ole jatkoa ensimmäisellle Wonder womanille ja sen tyylikin on hyvin erilainen aiempiin DC:n leffoihin, sen nimeen ei ole tällä kertaa laitettu kakkosta perään, vaan nimi viittaa vuoteen, jossa elokuvassa seikkaillaan. Ohjaajana toimii ykkösosankin ohjannut Patty Jenkins ja tuottajina tälläkin kertaa pariskunta Deborah ja Zack Snyder.

Wonder Woman 1984 (2021)

Maxwell “Max Lord” Lorenzano on businessmies 80-luvun Washington D.C:ssä. Hän on mokannut öljykaupat ja on pahassa pulassa. Samaan aikaan nörttimäinen Barbara Ann Minerva toivoo olevansa hieman itsevarmempi ja näkyvämpi ihminen 80-luvun sovinsitisessa miestenmaailmassa. Hän työskentelee Diana Princen kanssa Geologian museossa, kun FBI tuo rihkamalta näyttävän esineen heille tukittavaksi. Esine paljastuu taika-amuletiksi, joka pystyy toteuttamaan kantajansa toiveen, mutta samalla vie tältä jotain. Kun Max Lord kuulee näkee sattumusten kautta tämän esineen, on hänen saatava tämä. Max toivoisi valtaa ja kunnioitusta, Barbara itsevarmuutta ja olla kuin Diana, kun taas Diana toivoisi edesmeenneen rakkaansa Steve Trevorin olevna taas hengissä. Niinpä kaikilla heillä on käyttöä taika-esineelle…

Ensimmäisenä elokuvasta tuli mieleen, että kun katsoo nostalgisia ja sympaattisia 80-luvun komedia-elokuvia, ja toteaa ääneen, että tällaisia ei enää tehdä, niin nyt sellainen on sitten tehty 2020-luvulla, mutta toimiiko se enää tänä päivänä. Se on vähän kiikun kaakun. Tavallaan on piristävää nähdä jotain tällaista pitkästä aikaa. Elokuva ei siis vain matki 80-luvun aikakautta vaatteilla ja autoilla, vaan se myös näyttää aivan siltä kuin se olisi tehty samana vuonna. Ja kaikki jotka pitävät kasarileffoja välillä hidastempoisina nykyleffoihin verrattuna. Myös se verkkainen tempo on saatu leffaan mukaan, varsinkin alkupuolelle ja leffassa nähdään paljon samanlaista matskua mitä nykypäivänä yleensä leikataan pois. Kasarileffojen hitaalle temmolle antaa yleensä anteeksi, koska se kuuluu nihiin ja katsoja on luultavasti siihen tottunut, mutta uudessa elokuvassa se tuntuu aluksi oudolta. Toki kun elokuva pääsee vauhtiin alun jälkeen on meno vallan mainiota, eikä tylsistymistä tapahdu. Varsinkin alun Max Lordin kohtauksia olisin halunnut nähdä hieman ripeämmällä temmolla. Elokuva tuo tosiaan mieleen 80-luvun naivit supersankarielokuvat, joissa oli paljon huumoria ja campyä menoa. Elokuvat olivat myös hyvin lapsiystävällisiä. Päällimmäisenä mielessä pyörii vanhat Superman-elokuvat, joille tämä elokuva on varmasti kunnianosoitus, mutta myös muut seikkailuleffat ja jopa Indiana Jones. Tai pikemminkin Mustanaamio-elokuva 90-luvulta, joka myös matki menneiden aikojen seikkailuelokuvien henkeä. Onkin aivan katsojasta kiinni toimiiko tällainen tyyli ja herätteleekö se nostalgisia fiiliksia lapsuuteen, vai ovatko tällaiset elokuvat nykykatsojalle liian vanhanaikaisia. Tällaisia aikoinaan supersankarileffat olivat lähinnä poikkeuksetta, kunnes alkoi Tim Burtonin avaama synkempi ja aikuismaisempi kausi. 

Elokuva myös satirisoi ja kritisoi Reaganin ajan sovinistista maailmaa ja samalla mm. Donald Trumpia. Pedro Pascalin roolihahmokin näyttää siltä, kuin se haluaisi olla nuori Trump valkaistuine hiuksineen. Elokuva eroaakin kasarileffoista sillä, että tässä nainen on se pääosan sankarihahmo ja mies saa tyytyä olemaan se koominen kevennys. Vanhoissa elokuvissahan mies oli aina se sankarihahmo, joka tiesi mitä tehdä seuraavaksi ja nainen lähinnä kirkuva rasite, jota piti kokoajan pelastaa, tai muuten vaan teki jotain huvittavaa, kun ei osaa.  Jotain oli nykyajasta kumminkin mukana. Leffa myös naureskelee 80-luvun asioille, kuten olkatoppauksille ja aerobic-asuille, mutta se on mielestäni jo hieman kulunut vitsi.

Suosikkikohtaukseni oli aivan alussa nähtävä kuvaus Dianan lapsuudesta Themysciralla. Tuo kisailukohtaus on pirteä ja mielikuvituksellinen alkupläjäys, mutta samalla tuntuu hyvin irralliselta muuhun elokuvaan nähden, jonka tyyli muuttuu samantien kasaria matkivaksi pastissiksi tämän jälkeen.

Näyttelijöistä Gal Gadot on ollut aivan loistava Wonder Womanina ja ketään muuta en osaa enää rooliin kuvitella. Tässäkin hän on oikein mainio, vaikka parhaimmillaan hän on ollut ensimmäisessä WW-leffassa ja varsinkin Zack Snyderin Justice Leaguessa. Kristen Wiig on tässä aikalailla oma itsensä ja onkin katsojasta kiinni pitääkö hänen tyylistään. Itselleni se on toiminut ihan hyvin. Pedro Pascal on taas mainio kasaripahiksena ja revittelee eniten roolissaan. Pascal on osoittautunut viimevuosina oikein hyväksi näyttelijäksi. Chris Pine on mukana lähinnä koomisena kevennyksenä. Kaikki muut hahmot ovat lähinnä täytettä. Psst. Nähdään tässä myös alkuperäinen 70-luvun Wonder Woman. Minusta sekin oli piristävää, että elokuvassa ei tavallaan ole yhtään pahaa pahista, vaan kaikki hahmot ovat inhimillisiä virheitä tekeviä luusereita, jotka haluavat vain olla jotain muuta.

Efektit eivät elokuvassa ole nykymittapuulla kovinkaan näyttäviä, muutamaa kohtausta lukuunottamatta ja koska on lähdetty matkimaan 80-luvun tyyliä, ovat ne välillä melko keskinkertaisia, mutta onkin tavallaan piristävää nähdä välillä tällainen vanhan koulukunnan elokuva. Tällä kertaa WW:llä ei nähdä miekkaa, eikä kilpeä aseenaan, vaan hän käyttää enempi lassoa, mille keksitäänkin mitä mielikuvituksellisempia tapoja toimia. WW myös liikkuu lasson avulla ennennäkemättömällä tyylillä. Mukana on myös sarjakuvien  hömppäosastoa, kuten näkymätön lentokone. WW myös oppii ilmavirtauksien avulla “lentämään”, eli mikään vanhojen sarjisten höpsöimmistä materiaaleista ei ole liian campyä tälle leffalle. 

Musiikeista sen verran, että mukana kuullaan mm. tämän hetkeen kovinta supersankaritunnaria, eli Wonder Woman themeä, mutta hieman pehmeämmäksi mukailtuna, mutta täytenä yllätyksenä oli leffan loppupuolella kuultava Beautiful Lie-kappale, joka on Batman V Supermanin soundtrackilta tuttu. Tällä tavalla tämäkin leffa nivoutuu samaan jatkumoon ja sulkee tieyn ympyrän. Hans Zimmer onkin molempien soundtrackien takana. Myös kasarimusiikkia on tietysti mukana, kuten Duran Durania ja Gary Numania. 

On aivan katsojasta kiinni uppoaako tällainen vanhan ajan naivimpi seikkailukomedioiden tyyli, jossa hahmot ovat sympaattisia ja hyväntahtoisia ja kaikki synkkyys ja inhorealismi on poissaan. Elokuvan vahvuus on siinä, että se poikkeaa kaikesta mitä on viimeaikoina nähty supersankarikentällä, mutta samalla se ei tuo mitään uutta mitä ei olisi elokuvahistoriassa aiemmin nähty. Itse viihdyin sen parissa vallan mainiosti, mutta voin kuvitella, että sen alun laahava tempo voi olla nyky adhd-katsojille liian tylsistyttävää. Myöskin synkemmistä ja aikuismaisemmista elokuvista pitäville, se voi olla liian värikäs ja höpsö. Pituutta on huimat 2 ja puolituntia. Pienellä leikkausoperaatiolla siitä olisi saanut 2h 10min pitkän, mikä olisi voinut tehdä hyvää leffalle. Tällaisenaan se kyllä kelpaa minulle ja laitoinkin jo leffan tilaukseen fyysisenä versiona, koska HBO nordicin kuvanlaatu ei ole mielestäni sitä laatua, millä tällaisia elokuvia tulisi katsoa. Voin sitten taas joku lauantaiaamu palata muistelemaan supersankari-elokuvien vanhoja, huolettomia aikoja tämän parissa.

– Kai Kumpulainen 30.3.2021

Alkuperäinen artikkeli löytyy täältä

 

Kaitsun Leffablogi

Pitkän linjan elokuvaharrastaja arvostelee katsomiaan elokuvia ja samalla kertoo aina vähän jotain itsestään ja suhteestaan elokuvaan. - Kai Kumpulainen

Aiheeseen liittyvää

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Vilkaise myös
Close
Back to top button