Yöpyminen Helsingissä Espoo Cinén aikana mahdollisti myös paikallisissa pressinäytöksissä käymisen. Tottakai tämä sitten söi aikaa tämän päiväkirjan kirjoittamiselta, joten siksikin pystyin palaamaan tämän pariin vasta nyt festareita seuraavalla viikolla. Tämän vuoksi myös jotkin yksityiskohdat ovat saattaneet jo lipsua mielestäni. Koittakaa elää asian kanssa, niin minäkin teen.
The Peasants – talonpoikia (Chłopi)
Kävi sopivasti niin, että vaikka festarireissun takia missasin The Peasants – talonpoikia -elokuvan Tampereen pressinäytöksen, onnistuin sen sitten Helsingissä katsomaan. Elokuva oli myös osa Espoo Cinén ohjelmistoa, joten tuntuu täysin sopivalta liittää se osaksi viidennen päivän raporttiani. Pisteenä iin päälle näytös pidettiin Helsingin keskustan BioRex Kulttuurikasarmissa, joka oli myös yksi Espoon elokuvajuhlien tapahtumapaikoista. Ero festarinäytökseen oli lopulta siis vain paikalla oleva seura. Ammattikriitikot festariyleisön sijaan. Leffahulluja yhtä kaikki.
1800-luvun Puolassa, Lipcen kylässä asuu nuori Jagna-niminen nainen (Kamila Urzędowska). Kylän kauneinta naista seuraa ilkeät huhut tämän seksuaalisuudesta, eikä Jagnan itsenäinen asenne näitä pysty lopettamaankaan. Eikä se että hänellä on salainen suhde naimisissa olevan Antekin (Robert Gulaczyk) kanssa. Antek on kylän rikkaimman farmarin, leskiherra Maciej Borynan (Mirosław Baka) poika. Ronskin kolmiodraaman ainekset ovat kasassa, kun Maciej iskee silmänsä Jagnaan ja saa vakuutettua tämän äidin naimakaupoista. Pian Jagna onkin pakotettu naimisiin rikkaan äijän kanssa, samalla kun Antek riitaantuu isänsä kanssa ja tulee häädetyksi tämän tilalta. Jagnan ja Antekin himo toisiaan kohtaan ei kuitenkaan hevillä ole katomassa, eivätkä kyläläiset juorutteluaan lopettamassa.
Puolalainen DK Welchman ja britti Hugh Welchman herättivät huomiota muutamia vuosia sitten julkaistessaan öljymaalauksilla animoidun elokuvansa Loving Vincent. Itse katsoin teoksen vuosi tai pari sitten. Elokuvan animaatio oli ennennäkemätöntä ja silmiä hivelevää, mutta muuten teos ei tehnyt pysyvää vaikutusta itseeni. Nyt Welchmanit ovat jälleen maalanneet ahkerasti viisi vuotta tiiminsä kanssa ja ohjanneet, sekä kirjoittaneet Władysław Reymontin samannimiseen romaaniin perustuvan elokuvan.
“Talonpojissa” Welchmanit ammentavat erityisesti inspiraatiota 1800- ja 1900-lukujen Nuori Puola -liikkeestä. Ainakin Wikipedian mukaan. Itselleni kun nämä teokset taiteilijoineen olivat entuudestaan täysin tuntemattomia. Minkä voi toisaalta nähdä myös elokuvan seuraamista helpottavana tekijänä, sillä en koko ajan ollut osoittamassa ruudulle kun tunnistin teoksen tai jäänyt analysoimaan sitä miten mikäkin maalaus oli upotettu mukaan tarinaan. Miten ikinä Welchmanien prosessi maalausten ja Reymontin kirjan yhteensovituksen suhteen toteutettiinkaan, se onnistui luomaan jouhevan, yhtenäisen kokonaisuuden, mitä oli helppo seurata.
Sata maalaria neljässä maassa (Puola, Ukraina, Serbia ja Liettua) ovat saaneet aikaan todella viehättävää animaatiota Welchmanien ohjauksessa. Öljyvärit antavat mehukkaan syvän ja kiinteän tekstuurin elokuvalle. Jatkuvalla liikkeellään se tuntuu elävältä organismilta, joka auttaa myös sulattamaan pohjana käytetyn kameralla kuvatun materiaalin animaation maailmaan. Maalatun animaation ominainen väreily nimittäin korvaa jähmeyden, joka olisi voinut jäädä suoraan kamerakuvan päälle tehdyn animaation riesaksi. Tekniikan luonne itsessään riittää korvaamaan klassisen piirrosanimaation ja modernin tietokoneanimaation vaatiman liioittelun, luoden silmää miellyttävän sulavan kokonaisuuden.
Elämä 1800-luvun Puolan maaseudulla oli ilmeisesti varsin perseestä. Ainakin jos olit nainen, jolla oli yhtään tarvetta itsenäisyydelle tai päättäväistä luonnetta. Sen yhdistäminen kauneusstandardien mukaiseen ulkonäköön vielä kamalampaa. Talonpojat kuvaa hyvin tätä juorujen ja konservatiivisten pakkomielteiden täyttämää maailmaa. Heti alussa katsoja saa seurata miten tarinan päähenkilön, Jagnan, ympärillä kulkee koko ajan kaikenmaailman huhuja ja paheksuntaa. Nainen itsessään on tottakai tuikitavallinen ihminen, myötätuntoinen ja luova, sekä myös standardinsa tunteva. Jagnan vastenmielisyys perinteisiä farmin töitä kohtaan voisi tuntua rasittavalta eri kontekstissa, mutta Talonpojissa se lähinnä korostaa sitä miten hän ei kuulu tällaiseen maailmaan. Jagna on yksinkertaisesti liian edistynyt asuakseen maalla, mikä valitettavasti vielä tänä päivänä on Suomessakin ajankohtaista. Kuinka usein olenkaan kuullut erityisesti sateenkaarevien ihmisten kurjista oloista pikkukunnissa?
Vanhan maailman ongelmat ovat muutenkin syvällä Welchmanien elokuvassa. Antek on riippuvainen varakkaan isänsä Maciejin tilasta, kun taas hänen vaimonsa Hanka (Sonia Mietielica) lapsineen on riippuvainen Antekin kotiin tuomasta leivästä. Kun mies riitaantuu isänsä kanssa, kostautuu se koko perheelle. Ego ei anna Antekin palata isänsä luokse, eikä suvaitse sitä, että hänen vaimonsa ottaisi tältä ruokaa hätäänsä. Toksinen maskuliinisuus näkee perheen ennemmin nääntyvän kuin miehen nöyrtymässä. Eikä syy silti ole täysin Antekinkaan. Onhan kuitenkin isänä Maciejin velvollisuus kasvattaa pojastaan vastuullinen, omillaan pärjäävä kansalainen. Tämä kuitenkaan ei näe tehtävänään auttaa yhtään ketään. Hänhän itse loi oman omaisuutensa saatuaan isältään pienen, miljoonan dollarin lainan… eikun siis perittyään tältä maata mitä viljellä.
Talonpojissa proggressiivisuus on kuitenkin myös merkittävä uhka maalaisten elämäntavalle. Hallituksen joukot puskevat yhä lähemmäs Lipceen, tuhoten näiden metsät. Talonpojat voivat ryhtyä kapinaan, mutta valtion järeämpää kalustoa vastaan se ei välttämättä riitä. Lain valtavia kouria vastaan he ovat avuttomia. Mikseivät he siis kääntäisi katsettaan yhteisönsä sisäistä edistystä vastaan? Nuoresta, kauniista naisesta, joka ei ymmärrä olla kiitollinen rikkaasta ukkomiehestään, saa mainion syntipukin. Mikäli tämän syntisen poistaa heidän keskuudestaan, voisi kai Jumala pelastaa kylän? Antiikin Rooman opit, hajoita ja hallitse, toimivat kaksituhatta vuotta sitten. Ne toimivat kaksisataa vuotta sitten ja ne toimivat yhä tänä päivänä.
The Peasants – talonpoikia sai Suomen ensi-iltansa 30.8.2024
ELOa Espoossa – Tuoretta opiskelijaelokuvaa
Espoo Ciné on pääasiassa kesittynyt uuteen eurooppalaiseen elokuvaan ja mikä olisikaan uudempaa ja eurooppalaisempaa kuin Aalto-yliopiston Elokuvataiteen laitoksen opiskelijoiden teokset. ELOa Espoossa -näytös tarjosi katsauksen viiteen lyhytelokuvaan, jotka kaikki toimivat lupauksena kotimaisen elokuvan tulevaisuudesta. Käsittelen lyhyesti teokset jotka näin Kino Tapiolassa pidetyssä näytöksessä.
Heta Okkosen ohjaama HeadRest on lyhyt, vain kolmen minuutin mittainen, piirrosanimaatio. Espoo Cinén kuvauksen mukaan siinä tyttö etsii rauhaa päänsä sisäisiltä ajatuksilta ja muistoilta. Kyseessä on ihastuttavan sulavasti animoitu teos, joka sukeltaa hienosti surrealistiseen, unenomaiseen kuvastoon. Elokuva toimii mainiona muistutuksena siitä, että animaation ei tarvitse olla teknisesti pätevintä piirrosjälkensä suhteen, niin kauan kuin taiteilijalla on animaation perusteet hanskassa.
Jani Peltonen ohjasi elokuvan 30 kilometriä sekunnissa. Teos kertoo Maijasta, joka sai fysioterapeutiltaan kuulla asentoaistinsa häiriöstä. Peltosen omaan kokemukseen perustuvan tarinan kuvasto koostuu kokonaan arkistomateriaalista ja hänen muita projektejaan varten kuvaamista pätkistä. En ollut ennen todistanut vastaavaa kollaasitekniikkaa elokuvassa, mikä jo itsessään teki teoksesta kiehtovan. Tarinallisesti se kuvastaa hienosti aivoissa tapahtuvaa laukkaa, mitä tapahtuu kun ihminen saa tietää jonkin olevan pielessä hänen ruumiissaan. Asentoaistin merkityksen pohdinta johtaa varsin filosofisiin ajatuksiin maailmankaikkeudesta.
Milja Härkönen inspiroitui omista kokemuksistaan ja ohjasi animoidun dokumentin Päättämättömien naisten tunnustuksia. Animoidut dokumentit on asia mitä ylipäätänsä nähdään aivan liian vähän ja on ihanaa, että Härkönen älysi tällaiseen haasteeseen tarttua. Elokuvaa varten haastatellut naiset kertovat ajatuksistaan lastenhankkimisen suhteen ja yhteiskunnan paineesta siihen liittyen. Elokuvassa hyödynnetään useita eri animaatiotekniikoita, joiden avulla teos lisää persoonallisuuttaan ja sitä kautta myös saa kertomansa tarinat paremmin juurrutettua katsojaan. Teos tarjoaa arvokasta perspektiiviä niiltä ihmisiltä, jotka ovat päätyneet yhteiskunnallisessa keskustelussa objektioiduiksi.
Reeta Varpaman ohjaama Erityisen ikävä paikka tuo musikaalin elementtejä tarinaan parisuhteen päättymisestä. Sarjan elokuvista Varpaman teos muistuttaa ainakin visuaalisesti eniten perinteistä näyteltyä elokuvaa ja vieläpä tyylikästä sellaista. Voimakkaat valot ja määrätietoinen ote elokuvassa kertovat ohjaajan itsevarmuudesta ja vahvasta visiosta. Kertomus on mainio kuvaus eron jättämästä haavesta, sekä kauniin parisuhteen upeasta muistosta. Joskus kaksi täydellisesti toisilleen sopivaa ihmistä eivät erinomaisesta kemiastaan huolimatta kuulu yhteen. Katkeransuloinen filmi!
Veera Lamminpään ohjaama Mereneläviä päätti näytöksen elokuvat railakkailla nauruilla. Komedinen stop-motion (stoppiliike? Pysähdysliike? Paussiliike? Vaadin suomenkielisen termin tälle!) -tekniikalla toteutettu pienoismusikaali ilahdutti herisevällä huumorillaan. Masentuneet, rujot ihmisnuket elävät arkeaan ruokakaupassa, kun yhtäkkiä kalatiskin herkut alkavat laulamaan. Jokaisella kalalla onkin oma käsityksensä asemastaan lihatiskillä. Kilohinnalla on suora yhteys kalojen itsetuntoon. Kampela päräyttää käsittämättömällä naamallaan. Lamminpään teos kenteis kaikista eniten herätti ajatuksia siitä, kuinka siistejä projekteja koulu voikaan mahdollistaa.
Näytöksen lopuksi muutama elokuvantekijä saapui pieneen K&V-tilaisuuteen. Oli hauska kuulla heidän ajatusmaailmastaan ja prosessistaan. Uskallan toivottaa koko LeffaMedian puolesta menestystä heille kaikille! Jään ainakin itse odottamaan innolla kaikkien näiden taiteilijoiden tulevia projekteja.
Murderess (Φόνισσα)
Kotimaisten opiskelijaelokuvien maailmasta olikin aika siirtyä taas kauemmaksi Euroopassa. Elokuvallinen matka vei tällä kertaa aina Kreikkaan asti. Näillä festareilla en ollut tainnutkaan vielä nähdä yhtään kreikkalaista elokuvaa ennen tää, enkä kyllä muutenkaan ole paljoa elämässäni sieltä sikiäviä elokuvia kohdannut. Etukäteen en ollut tästä katsonut muuta kuin nimen, joka toki voisi viitata ihan mihin tahansa.
Eva Nathenan ensimmäinen pitkä elokuva ohjaajana, Murderess, sijoittuu syrjäiselle kreikkalaiselle saarelle 1900-luvun alkuun. Saarella pikkulapset laulavat leikeissään tyttöjen kuolemasta ja poikalasten tärkeydestä. Kätilönä toimiva seitsemän aikuisen lapsen äiti Hadoula (Karyofyllia Karabeti) auttaa lapsen synnytyksessä. Perhe kokee pettymyksen, kun paikalle tuodaan tyttölapsi. Näitä kun on jo saari pullollaan. Eikä homma helpota Hadoulan kotonakaan. Tämän oma tytärkin näet synnyttää pian taas yhden tyttölapsen maailmaan. Hadoula alkaa saada tarpeekseen tästä ja kun naapurin tuore isä käskee häntä “hoitamaan homman”, saa Hadoulan työ uusia, julmia piirteitä. Kysymys kuuluukin, kestääkö hänen psyykkeensä hirmutöitä, jotka hän itse tietää tärkeiksi?
Eipä se kestänyt kauaakaan kun paljastui, että Murderess-elokuva kertoo lapsia murhaavasta naisesta. Tästä ei paljoa teoksen premissi kylmemmäksi mene ja Nathenan elokuvan visuaalinen maailma kuvastaa sitä täydellisesti. Saari jolle elokuvan tarina sijoittuu on harmaa ja kivinen, tyystin elämättömän oloinen loukku, joka saa katsojan kyseenalaistamaan miten kukaan on edes keksinyt sellaiseen paikkaan kylän perustaa? Nathena vielä korostaa tätä ohjaamalla kuvaaja Panagiotis Vasilakisin otokset kiven kylmiksi väritykseltään. Vaatesuunnittelun puolella kaikki naiset elokuvassa tuntuvat pukeutumaan mustiin kaapuihin ja miesten karvaiset tamineetkaan eivät riitä kompensoimaan värimaailman kylmyyttä. Harmaa maailma myös hiukan kostautuu Nathenalle, sillä välillä katsojana on vaikea tunnistaa hahmoja toisistaan näiden yhtenäisen pukeutumisen ja ympäristön homogeenisyyden vuoksi. Ei ihmekään että tässä maailmassa joku saisi päähän kuoleman olevan osoitus armosta, portti parempaan paikkaan.
Kuten elokuvan alussa kuultu lastenlaulukin osoittaa, on misogynia täysin sisäistetty osaksi kuvatun saaren kulttuuria. Kukaan ei kyseenalaista poikien ja miesten asemaa parempina ja tärkeämpinä ihmisenä. Katsojalle tämä tottakai näyttäytyy todella karmivana tapana elää. Missään vaiheessa en muista edes nähneeni elokuvassa kenenkään naisen haaveilevan omasta elämästään tai tuovan pahemmin esille omia halujaan. Kaikki pyörii miesten miellyttämisen ja näille perijän luomisen ympärillä. Syntyviin tyttölapsiin suhtaudutaan kylmästi. Jotkut jopa ääneen toivovat näiden menehtyvät ennen 40 päivän ikää.
En ole satavarma mitä 40. päivä tuo tullessaan. Kai se on lapsen nimeämisen hetki ja aika jolloin näitä aletaan pitää ikään kuin oikeina ihmisinä. Ymmärtääkseni historiassa lapsikuolleisuuden ollessa erittäin yleistä, oli normaalia odottaa jonkin aMarkaa ennen kuin lapsi nähtiin oikeana ihmisenä, ihan vain senkin takia, että vanhempien järki kestäisi jatkuvat menetykset. Alexandros Papadiamantisin klassikkoromaanin pohjalta Katerina Bein kirjoittamassa elokuvassa tämä kääntyy tyttölapsia vastaan. Saatuaan ensin naapuriltaan tehtäväksi surmata tämän vastasyntyneen tytön, 40:n päivän sääntöä oikeutuksena käyttäen, Hadoula alkaa tappaa lisää tyttöjä.
Elokuvan aikana nähdään myös takaumia hänen omaan elämäänsä ja siihen miten hänet on tarkoituksetta alusta asti kasvatettu tätä tarkoitusta varten. Kun on koko elämänsä kuullut olevansa olemassa vain miehiä tukiakseen ja poikia tehdäkseen, on Hadoula itsekin alkanut uskoa tyttöjen ja naisten vähäisempään arvoon. Hänen psyykkeensä alkaa murtua, kun hänen äitinsä (Maria Protopappa) alkaa kummitella häntä ja hän keksii ettei murhia tarvitse rajoittaa vain vastasyntyneisiin tyttöihin.
Takaumat ja äidin haamu kuvaavat myös sukupuolelta toiselle periytyvää traumaa. Kun laki vihdoin tulee kolkuttelemaan ovelle, alkaa vaikuttaa siltä, että ainakin osa Hadoulan tyttäristä ovat perillä äitinsä julmasta salaisuudesta. Kukaan ei kuitenkaan anna tätä ilmi vaan Hadoula pääsee vuoren onkaloihin piileksimään. Eivätkä poliisitkaan kovin perusteellista työtä tämän etsintöjen suhteen tee. Kenties siksi että kaikki kuolleet olivat vain tyttöjä. Ainoa keino taistella periytyvää traumaa vastaan on perinpohjainen systeemin muutos, jossa kaikkea ihmiselämää aletaan kunnioittamaan saman arvoisena.
Murderess ei ole vielä saanut tietojeni mukaan suomalaista ensi-iltapäivämäärää.
Animal (Άνιμαλ)
Kun Kreikkaan kerta lähdettiin niin miksikäs ei siellä myös hetki pysyttäisi. Sofia Exarchoun ohjaama ja kirjoittama, kansainvälisesti tuotettu (Kreikka, Itävalta, Romania, Kypros, Bulgaria) Animal on kreikkalaiseen lomasaareen sijoittuva draama. Eurooppalaista lomakulttuuria onkin nähty vastikään enemmänkin valkokankaalla, ainakin erinomaisten How to Have Sex ja Aftersun – päivämme auringossa -elokuvien kautta. Animalin lomasaaren työntekijöihin keskittyvä tarina asettuu nätisti osaksi näiden muodostamaa jatkumoa.
Kalia (Dimitra Vlagopoulou) on keski-ikäistyvä nainen, joka työskentelee kreikkalaisen lomasaaren hotellissa viihdyttäjänä. Hänen johdollaan hotellin työntekijät pitävät huolen, että lomailijoille on joka viikko tarjolla viihdyttävä show ja bileet. Uuden lomakauden myötä saarelle saapuu myös joukko uusia kausityöntekijöitä. Yksi heistä on kohta 18-vuotias puolalainen Eva (Flomaria Papadaki). Kalia ottaa Evan siipiensä alle, mutta katsellessaan tätä ja omaa kymmenvuotista tytärtään, Kalia alkaa miettiä mitä hänen elämänsä pitääkään sisällään. Kun muiden loma on Kalian arkea, alkaa hän vaipua kohti kriisiä.
Exarchoun ohjauksessa kuvaaja Monika Lenczewska antaa Animalille käsivaralla kuvatun dokumenttielokuvan rapsakkaa realismia. Kamera tuntuu yhdeltä Kalian porukassa mukana olevista työntekijöistä, antaen katsojille todella intiimin otteen tarinan hahmoista. Visuaalisesti paikka joka näyttäytyy turisteille paratiisina, on kuvattu arkisen neutraalein sävyin. Iloisemmissakin kohdissa energia nousee ennen kaikkea näyttelijöistä kuvauksen sijaan. Klubit joilla hotellin työntekijät käyvät iltaisin on myös kuvattu enemmänkin tunkkaisina melumestoina, kuin jonanain siistien juhlien keskuksina.
Animalin koko pointti tuntuukin olevan lomaparatiisin todellisuuteen sukelluksessa. Siinä missä lomailijalle hotelli ja Kreikan lomasaari tarkoittaa irtiottoa saaresta ja vapautta, on se hotellin työntekijöille arkea. Viikottaisten esitysten keksiminen on toki luovaa työtä ja parhaimmillaan hyvinkin palkitsevaa, mutta tulos on parhaimmillaankin hotelliyleisön mieliksi tehtyä showta kulttuurillisesti merkittävän taiteen sijaan. Malliesimerkki tästä on esitys, jossa viihdyttäjäryhmän naiset tulevat lavalle tanssimaan kreikkalaisia pylväitä matkivissa pahvihatuissa. Kreikan rikas historia ja kulttuuri ovat vain pinnallisesti mukana esityksessä. Tarkoitus ei ole syventää hotellivieraiden arvostusta kulttuuria kohtaan, vaan tarjota näille hetken harhautus arjesta. Kyynisin kriitikko voisi sanoa Kalian ja tämän tovereiden olevan “sisällön tuottamista” puhtaimmillaan.
Hotellielämän pinnallisuus alkaa elokuvan tarinassa myös näyttäytyä Kalialle. Hänen uusi 17-vuotias kollegansa muistuttaa häntä siitä, miten hän itsekin karkasi nuorena kotoa ja päätyi hotelliviihdyttäjäksi, eikä ole edennyt siitä mihinkään vuosiin. Samalla hänen 10-vuotiaan tyttärensä leikit ja into muistuttavat häntä hänen lapsuutensa unelmista. Se että tyttö haluaa isona Kalian tavoin hotellille töihin, ei saa tätä tuntemaan ylpeyttä ammatistaan vaan entisestään tuntemaan ansaan jäämisen ahtauden. Tämä sitten manifestoituu toksisena käytöksenä.
Arvostan sitä miten Sofia Exarchou ei kuitenkaan kirjoituksellaan mene liiallisuuksiin Kalian kriisin kanssa. Se päinvastoin tuntuu aika hillityltä, verrattuna moniin muihin elokuviin mitä viime aikoina olen nähnyt. Kalia kyllä alkaa kaataa kuppia vastuuttomasti, mutta ei tunnu erityisemmin rikkovan rajoja tämän suhteen. Rajojen kanssa kyllä hiukan flirttaillaan, kun tämä humalassa harrastaa rantaseksiä humalaisen turistin kanssa, mutta siinäkin molemmat osapuolet ovat kutakuinkin yhtä päissään.
Suurin merkki Kalian käytöksen ongelmallisuudesta on se, miten hän hoitaa kaatumisesta aiheutunutta haavaansa. Ja tällä tarkoitan sanoa, että hän ei hoida sitä. Kalia puree läpi kivun ja jatkaa vain eteen päin sisun ja alkoholin voimalla. Yhdessä kohtaa hän pyrkii korjaamaan haavansa niin absurdilla tavalla, etten halua edes sitä tässä paljastaa. Haavan hoitamattomuus kertoo kuitenkin niin paljon hotelliviihdyttäjien elämästä. Kuten heidän pikkuisista kämpistään voi päätellä, ei heille makseta työstään juuri mitään, eikä heillä selvästi ole kunnon vakuutuksiakaan mitä tulee terveydenhuoltoon. Vaikea nähdä muutakaan syytä sille, että Kalia antaa haavansa vaarantaa itsensä.
Animal on sen verran kyyninen elokuva, ettei se myöskään tarjoa erityisemmin ratkaisua Kalian kriisiin. Se toimii enemmän maailmansa faktojen raportoijana. Hotelliviihdyttäjät ovat onnistuneet muodostamaan kauniin yhteisön keskenään, mutta mitä pidempään työssä jatkaa, sitä puuduttavampaa siitä tulee. Samaan aikaan kun turistit tuovat mukanaan hirveän kasan rahaa saarelle, joutuvat paikalliset kuitenkin painamaan useampaa työtä samaan aikaan elääkseen. Jos ei mitään muuta elokuvasta ota, niin ainakin se laittaa harkitsemaan tosissaan missä tulevaisuudessa lomansa viettää ja minkä takia.
Animal ei ole vielä saanut tietojeni mukaan suomalaista ensi-iltapäivämäärää.
Kiitos kaikesta hyvästä!
