All Quiet on the Western front

Olikohan se nyt kolmetoista miljoonaa kuollutta sotilasta ensimmäisen maailmansodan Saksan ja Ranskan välisellä rintamalla ja rintamalinja kolme vuoden taistelujen jälkeen edelleen samassa kohdassa. Eilen tuli katsottua ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sotaan liittyvää elokuvaa leffahuoneessa. Tämä ei sinällään ole ollut mikään tietoinen valinta, vaan johtunut ehkä enemmänkin siitä, että kaikki itselle sellaiset ”tärkeimmät” leffat on jo tullut tässä katsottua ja uusia leffoja ei ole aiheesta hirveästi tullut tai ainakaan tullut hankittua. All Quiet on the Western front on kuitenkin kaiken aikaa ollut aivan ehdoton hankinta, eikä vähiten sen saamien Oscar-palkintojen vuoksi, ja edelleen, etenkin sen äänistä saamien Oscarien vuoksi. Leffa on alunperin ilmestynyt Netflixiin, mutta oli alusta lähtien selvää, että tätä leffaa en tule striimattuna katsomaan, vaan leffa pitää saada 4k-versiona kotiin. Hankinta ei sitten ollutkaan niitä helpoimmasta päästä olevia, sille levyn hinnat ovat olleet jostain syystä tälle leffalle kaiken aikaa aivan kohtuuttoman kovat, itsekin piti lopulta tehdä sellainen kompromissi, että hankin levyn saksankielisenä Saksasta, jotta sain levyn järkevällä hinnalla, ja aivan ehdottomilla Atmos-äänillä.

Mutta kyllä kannatti. Levyn äänimaailma on juuri niin upea ja vakuuttava kuin on annettu ymmärtää ja mitä olen odottanut. Sotaelokuvat yleensäkin ovat niitä kaikista parhaita leffoja äänien suhteen, on jykeviä räjähdyksiä, ammuntaa moneen suuntaan, kuitenkin myös dialogia, josta pitää saada selvää ja niin kuin tässäkin leffassa, yleensä myös erittäin ylevää ja elokuvamaista musiikkia. Score on tässä leffassa ihan timanttia, etenkin tämä ajoittain toistuva ”seremonia” tai miksi sitä nyt haluaakaan kutsua on aika jännä, mutta jotenkin kuitenkin tosi hieno. Leffa ei kuitenkaan kokonaisuudessaan ollut ääniltään kovinkaan painostava, vaan rauhallisempaa menoa oli välissä aivan tarpeeksi. Tästä tosin täytyy mainita, että en ollut leffaan sen suuremmin etukäteen tutustunut, joten luulin että kun leffan nimenäkin on All Quiet on the Westernfront, niin kyseessä olisi ollut enemmän dialogiin perustuva rauhallinen elokuva, mutta kyllähän tässä toimintaa oli todella paljon, vielä paljon enemmän jos vertaa esimerkiksi toiseen upeaan sotaelokuvaan 1917. Äänien puolesta siis avain ehdottomasti top-lista kamaa ja kannattaa katsoa kunnon äänillä ja levyltä jos mitenkään vaan mahdollista.

Tästä kuitenkin päästään tämän blogitekstin toiseen tärkeään osaan, eli miltä tuntuu katsoa sotaelokuvaa vuonna 2023 kun Ukrainassa on sodittu reilu vuosi, ja sota on oikeasti lähempänä kuin koskaan. En ole koskaan ollut mikään sotaelokuva-friikki, mutta voin myöntää avoimesti, että sotaan liittyvät elokuvat ja tietysti juuri natseihin ja mailmansotiin liittyvät tarinat ovat kiehtoneet aina kovasti. On ollut jotenkin kiehtovaa, tutustua tähän järkyttävään maailmaan turvallisesti omassa kodissa, tietäen, että tälläiset kauheudet eivät tule enää ikinä toistumaan. On ollut mielenkiintoista yrittää jotenkin ymmärtää, että mitä ihmiset, jotka tuollaista ovat tehneet, ovat oikeasti ajatelleet, ja samalla vaan todeta, että eihän tuollainen vaan mitenkään voi olla ollut mahdollista tapahtua oikeasti. Edelleen, näissä leffoissa on kiehtonut paljon se tietynlainen turvallisuuden tunne siitä, että nämä ovat historiaa, eivätkä onneksi enää tätä päivää.

Nyt kuitenkin vuonna 2023 ollaan siinä tilanteessa, että sota on palannut Eurooppaan ja sota koskettaa kirjaimellisesti enemmän kuin koskaan. Eilisen jälkeen voin myös avoimesti myöntää, sotaelokuvien katsomisen fiilis on muuttunut täysin. Leffa ei sinällään eronnut muista vastaavista yhtään, mutta tällä kertaa leffa kosketti kyllä enemmän kuin koskaan ennen, ja laittoi oikeasti miettimään sitä, että tämä ei ole vain elokuvaa, tämä on totisinta totta vain muutamien satojen kilometrien päässä turvallisesta kotimaasta. Tämä on totisinta totta maassa, jossa itse sain vierailla parikymmentä vuotta sitten. Siitä ehkä suurimpana muistona on se, että koko Mykolajevin kaupunki oli kuin sodan jäljiltä, mutta keskellä kylää oli täysi uusi ja moderni McDonalds. Nyt tuo koko alue on jälleen sodan jaloissa ja sota ei ole enää vain historiaa, jota voi rauhassa katsoa elokuvista.
Kuten koko elokuvan tarinan oli tarkoitus kertoa, sota on täysin sairasta ja usein siinä kuolee tuhoton määrä ihmisiä ilman minkäänlaista tarkoitusta. Sota on usein ainostaan jonkun hullun päähänpinttymä, jossa toisen ihmisen arvo laskee täysin nollaan. Tuolla rintamalla kuoli aivan tuhoton määrä ihmisiä, miksi? Jos kolmessa vuodessa kuolee miljoonia ihmisiä ilman, että raja liikkuu mihinkään, mikä on niiden ihmisten oikeutus kuolemaan. Kuulostaa aivan hullulta ajatukselta miksi ylipäätään koskaan on sodittu, mutta mikä eroaa sotaan Ukrainassa? Tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä on kuollut, miksi? Miksi ihmeessä Venäjän pitäisi tuhansien ihmisten kuolemalla saada toisen valtion alueita haltuunsa? Mitä siitä kukaan voittaa? Miten ihmeessä tälläistä voi vielä tapahtua vuonna 2023? Jos joku oikeasti tähän tietäisi vastauksen, sotia tuskin olisi enää olemassa. Karu totuus on kuitenkin edelleen jotain aivan muuta, valitettavasti.

Tästä aiheesta voisi jatkaa vielä vaikka kuinka pitkään. On oikeasti vaikeaa tämän jälkeen arvioida enää oliko leffa hyvä vain huono, no huono se ei missään tapauksessa ollut, mutta mikä on sotaleffassa vuonna 2023 on enää hyvää. Todellisuus, jota näkee joka päivä televisiosta? Opettavuus, joka ei kuitenkaan tavoita niitä joita pitäisi? Omat fiilikset ovat aika kaksijakoiset, sota leffoja tulen varmasti katsomaan jatkossakin, mutta fiilis on kyllä aivan eri. Äänet leffassa olivat edelleen aivan sairaan hyvät, ja siksi tämä leffa tulee ruudulle uudelleenkin, ehkä ja toivottavasti nopeammin kuin uskonkaan, nimittäin uudella prossulla tämä on varmasti ensimmäisiä leffoja jonka haluan nähdä uudelleen, milloin se tapahtuu, aika näyttää.
Lähde: Leffafriikki.com