Suomessakin Marry Me leffa nousi viikonloppuna Netflixin katsotuimpien leffojen joukkoon, taisi jopa olla pitkään myös ihan ykkösenä, eikä kyllä ihan turhaan. Romanttinen komedia, jossa oltiin löydetty hyvinkin omaperäinen ajatus leffalle, vaikka lopputulema nyt ei taas tälläkään kerralla ketään kovinkaan paljoa yllätä, onnellinen loppuhan näihin leffoihin kuuluu aina saada.
Marry Me leffassa oman elämänsä supertähti Jennifer Lopez esittää hyvin vakuuttavasti musiikkialan supertähteä, jonka elämä sujuu parhaillaan onnellisten tähtien alla ja uuden sinkun merkeissä Kat:in onkin tarkoitus mennä naimisiin elämänsä miehen Bastianin (Maluma) kanssa. Bastian on myös supertähti, ja juuri kun kaiken piti mennä maaliin, tapahtuu jotain yllättävää ja häät ovat tällä erää peruttu. Kat nappaakin yllättäen suoraan yleisön joukosta Marry Me kylttiä aivan sattumalta kantavan Charlien, jota näyttelee Owen Wilson. Siitä sitten alkaa tälläinen elokuvaversio Ensitreffit alttarilla ohjelmasta.
Jennifer Lopez on roolissaan hyvä, mutta mitäpä muuta sitä voisi oleettaakaan, roolihan on kuin omasta elämästä. Enkä siis tarkoita tällä leffan tapahtumia, vaan elämää yleensä, tälläistä ei ainakaan tietääkseni ole koskaan kuitenkaan tapahtunut, vaikka aika siistiä se toisaalta olisikin, ehkä. Ainoa asia mikä tässä koko leffassa tosin hieman ehkä harmittaa on se, että Owen Wilson on ehkä tässä kuitenkin hieman suuri stara ns. taviksen rooliin. On jotenkin tosi vaikeaa ajatella että kun tässä leffassa pääosissa on ”supertähdet” ja sitten tarkoituksena on rakastua tavikseen,niin taviksena onkin sitten leffan ehkä suurin supertähti. Owen Wilson on tässä toki ihan hyvä, mutta edelleen kyllä uskottavuus kärsii paljon pitkin leffaa kun Wilson yrittää sopeutua taviksen rooliin. Oishan se aika söpöä kun tuollainen supertähti oikeasti rakastuisi johonkin oikeasti tavikseen, ja sitten kuvassa onkin taas Wilson. No, mutta you got the point!
Silti, tykkäsin kyllä tästä paljon, enkä ihmettele että sitä on moni muukin käynyt katsomassa. Leffa on hyvin tehty, siinä on oikeasti aika hyvä juoni ja se juoni myös kantaa kyllä hyvin pitkin leffaa ja ihan loppuun asti, vaikka loppuratkaisu ei silti ehkä enää ihan omaperäisin olekaan. Onnelliset leffat on silti aina aika kivoja ja etenkin tälläinen leffa sopi taas enemmän kuin hyvin myöhäisiltaan. Leffassa musiikki toimi hyvin ja olihan tämä tunnusbiisi ihan osuva. Tästä siis leffaromantiikan nälkään hyvää materiaalia!
P.S. John Bradlie, Game of Thrones ”reppana” vetää muuten tässä kanssa ihan kivan roolin, vaikka vähän tosiaan historia syö miehen olemusta tässäkin.
Lähde: Leffafriikki.com
