DUNE: PART TWO

DUNE PART TWO

Dunen yli kaksi vuotta odotettu jatko-osa seuraa Paul Atreidesia (Timothée Chalamet), kun hän tekee liiton aavikkoplaneetan Arrakisin fremenien kanssa käymään sotaa House Harkonnea vastaan. Harkonnen mahtisuvun paroni (Stellan Skarsgård) lähettää tappavan veljenpoikansa Feyed Rauthan (Austin Butler) vastaamaan iskuihin. Galaktisen Imperiumin keisarin (Christopher Walken) on myös tehtävä päätös ollessaan osavastuussa Paulin isän herttua Leton kuolemasta ja aikooko hän käyttää pelikorttinsa oikein. Kaikkien mukana olleiden on katsottava korttinsa oikein kun kulissien takainen politiikka hallitsee sodankulkua.

Dune Part Two kävi pitkän tien. Jos sitä ei lasketa että Frank Herbertin monimutkainen romaani on katsottu filmaamattomaksi vuosien aikana ja David Lynch yritti sitä ’84 onnettomin tuloksin ja sitten vielä v. 2000 ilmestynyt minisarja yritti tehdä jotain materiaalin kanssa niin Denis Villeneuven Dune ei ollut vailla ongelmia. Heti alusta päätettiin että tästä tulee kaksiosainen projekti. Dune Part One julkaistiin 2021 Warner Brosin HBO MAX sopimuksen saattelemana jolloin elokuva julkaistiin samaan aikaan teatteriin että striimaukseen. Tämä oli ristiriitainen päätös pandemian vieläkin vallitessa ja Villeneuve oli huolissaan päästäänkö kakkosta filmaamaan lipputulojen puolittuessa. Ajat ovat muuttuneet ja kakkonen julkaistiin suoraan teatteriin jolloin 45 päivän jälkeen päästään striimaukseen.

Onneksi näin kävi koska elokuvat tarvitsevat kaiken mahdollisen huomion teatterien eläessä epävarmoja aikoja. Mitä sisältöön tulee, se on upea elokuva. Tällaisia saadaan vain joskus. Se on vanhan Hollywoodin tunnelma ja laajuus kohtaa modernin teknologian. Ne missä tarinan kompleksisuus ja kokonaiset henkilöhahmot kohtaavat, ovat parhaimpia epookkeja eivätkä aliarvioi yleisöään. Jos elokuvista lähtee hymy suin ja jotenkin oppineena, tietää nähneensä jotain uutta. Villeneuve tietää mistä naruista kuuluu vetää emotionaalisen latauksen voimistuessa. Ykkönen oli alustusta ja tässä on oma rytmityksensä. Vaikkei olisi nähnyt edellistä osaa, saa tarpeeksi käsitystä kuka Paul Atreides on, ketä/keitä vastustetaan ja mitä on edessä. Vaikken ole lukenut kirjaa, opiskelin sen maailmaa tarttuakseni sisältöön vielä enemmän. Edessä on uhrauksia ja kysymyksiä suuremmasta hyvästä. Hollywoodin klassisella käsityksellä Paul on valkoinen pelastaja ja tässä ollaan levittämässä demokratiaa mutta mitkä ovat realistiset seuraukset nappuloiden siirtyessä eteenpäin? Elokuva ei asetu kenenkään puolelle nostamalla esille miten käsitykset joutuvat yhteentörmäykseen. Hollywood ei aina uskalla ottaa kantaa politiikan ja uskonnon väliseen suhteeseen pelkäessään liian älyllistä tuotetta mutta Dune Part Two on poikkeus tässä ajattelussa. Se ei alleviivaa politiikkaa, imaisee meidät mukaan tähän maailmaan ja päästää henkilöhahmojen pään sisälle. Se on vaan positiivinen asia jos muutkin lähtevät seuraamaan samaa mallia. Oli katsojan ideologia mikä vaan, tästä nappaa jotain mukaansa.

Denis Villeneuven elokuvissa näkyy aina joka penni kankaalla oli se realistisen oloinen Meksiko Sicariossa tai jatketta Ridley Scottin maailmalle Blade Runner 2049:ssa. Jokainen kuva tuntuu siltä että on mukana kokemuksessa ihan jo siitä hetkestä kun alussa näkyy putoavia sotilaita. Sandworm oli aiemmin jotain minkä näki läheltä ja nyt sen mukana ollaan. Käytännön tehosteita ollaan käytetty tietyin osin ja näyttämään kuinka mainio se on. Greig Fraserin mustavalkoisena kuvattu gladiaattorikohtaus saatiin aikaan infrapunakameralla mikä varmisti että siirtyminen aavikolta ihan uuteen maailmaan, onnistuu saumattomasti. Se ei vaatinut näyttelijöiltä paljoa mutta Fraser teki työtä sen eteen jotta Harkonnien tyyli erottautuisi siitä mitä näimme aiemmin. Villeneuve katsoi varmasti kaikkien perään kun säveltäjä Hans Zimmer tekee hanszimmeriaan minkä osaa. Jotkut raidat ovat niin penkiltä nostattavia että huhhuh. Eikä pidä unohtaa Villeneuven verkkaista lähestymistapaa kun hän antaa kuvien muhia.

Kuten myös ohjaaja ja tekijätiimi ovat varmistaneet sisältönsä, näyttelijät tekevät samoin. Timothée Chalamet jatkaa suoritustaan Paul Atreidesina ja yhdistää entisen prinssin ja Valitun osan hienosti. Näyttelijät tekevät näissä Dune elokuvissa mitä Villeneuve on neuvonut ja se pysyy kokemuksen mukana eikä niin että joku vetää omaa show’taan. Stellan Skarsgård, Rebecca Ferguson, Josh Brolin, Zendaya, Javier Bardem yms. palaavat takaisin ja nostattavat profiiliaan astetta ylemmäs koska luonnollinen kehitys vaatii. Heidän työnsä muistuttaa vanhasta Hollywoodista kun yleisö tulee katsomaan sitä mistä heidät tuntee ja onko luvassa jotain uutta. Uudet tulokkaat Austin Butler ja Christopher Walken varastavat huomion koska sankari on yhtä hyvä kuin vihollisensa ellei parempi. Walken on aina ollut hyvä vihollisena ja onnistuukin vähän irtautumaan tutuista maneereistaan. Etenkin Butler osoittaa olevansa suuri löytö. Pieni rooli Mansonin kätyrinä ja sitä kautta Elvisiksi ei ollut vain tähdenlento vaan hänestä kuullaan vielä pitkään. Hän on Feydina yksi mieleenpainuvimpia kuvia mitä on nähnyt pitkään aikaan kun puhutaan vihollisen karismasta ja auktoriteettiudesta. Sankari ja vihollinen ovat kolikon kääntöpuolia ja Dunen finaali on siitä malliesimerkki jopa siihen pisteeseen että ajattelee kuinka lähellä he ovat toisiaan henkisellä tasolla.

Dune Part Two on mahdollistanut valtavan lähdemateriaalin onnistumisen. Vaikka siitä voidaan käydä keskustelua että se olisi toiminut Thronesin tasoisena TV-sarjana vielä paremmin ja katsoen kuinka ykköseen mahdollisesti mahtunut juhlakohtaus olisi pitänyt olla elokuvassa, Villeneuve on silti tehnyt läksynsä ja osoittanut että show it don’t tell pätee mainiosti. Jos Dune: Messiah tapahtuu, pääsemme yhä enemmän sukeltamaan seurausten pariin ja missä Paul Atreides on tässä välissä. Vaikkei tapahtuisi jos Villeneuve haluaa keskittyä muuhun, meillä on kaksi erilaista adaptaatiota samasta kirjasta ja se inspiroi ihmisiä lukemaan tästä maailmasta entistä enemmän.

⭐⭐⭐⭐⭐ /5