Poikkeuksellinen elokuvavuosi 2023 on käyty ja se ei olisi voinut olla yhtään tuhoisa mammuttimaisille tuotannoille. Odotan elokuvavuotta 2024 uteliaana kun ei yhtään tiedä mitkä niistä saa huomiota. Kaikesta huolimatta hyvä vuosi ohjaajille, taidonnäytteelle ja kauhulle. Omalaatuisuus paistaa myös tässä listassa. Valitettavasti Banshees of Inisheriin, Barbie, No One Will Save You tai vaikkapa Titanic re-release eivät löydy tältä listalta kun joitain oli korostettava enemmän kuin toisia. Tässä on..
10. KUOLLEET LEHDET
Aki Kaurismäen uusin elokuva kerää huomiota maailmalla ehkä osittain sen ansiosta että Ukraina on vahvasti läsnä Helsingin tunnelmaa mutta Jussi Vatasen ja Alma Pöystin romanssi kaurismäkeläiseen tyyliin nostattaa tarinan ja kuvaston. Kaurismäelle tutut teemat nousevat tässä enemmän esille alkoholismia, yksinäisyyttä ja vähäpuheisuutta myöten. Treffit käydään yleensä elokuvateatterissa ja on hupaisaa nähdä katsojien reagoivan zombielokuvaan ohjaajansa tyyliin. Alma Pöystin maailmanvalloitus on nyt toivottavasti käynnissä.
9. TALK TO ME
Elokuvan taidonnäytteet näkyvät jo heti muutaman minuutin pitkästä yhden otoksen aloituksesta mikä vaikuttaa pahaenteiseltä ja huipentuu niin räjähtävästi että se varoittaa mitä on luvassa. Nuoret esitetään kauhuelokuvissa perustyperinä bilettäjinä ja sitä he ovat tässäkin mutta siinä on twisti. Hupaisasti näytetty bilemontaasi kertoo että spiritismi-istunto on heille kuin alkoholin ja huumeiden korvike. He ovat addikteja jotka kätkevät huonon olonsa elämällä leikittelyyn. Periaatteessa elokuva on vertauskuva huumeiden käyttämisestä. Talk To Me on kuitenkin kiinni tunnelmassa. Kun sitä luulee että on nähnyt istunnosta jo kaiken, se vetää seuraavalla kerralla maton alta ja porrastaa kaikkea johonkin suureen. Olin sikiöasennossa kun päästiin ihon alle ja niitä on luvassa. Tämä on yksi niistä esimerkeistä mihin kannattaa kiinnittää huomiota kun pienen budjetin kauhu tulee markkinoille.
8. BEAU IS AFRAID
Kun astuu Ari Asterin leffasta ulos, silloin ei ole enää sama ihminen. Tai sellainen tunne ainakin. Jos hänen elokuvansa jotain opettavat niin epämukavuutta pitää sietää tai ylistää. Se voi vieraannuttaa monia siitä että ei tiedä mitä on meneillään. Logiikka ja säännöt saattavat muuttua. Alun voi lukea tällä tavalla mutta heti kun Beau pääsee eteenpäin omasta asunnostaan jonkun toisen luo, sitten katsojan lukutaidon on muututtava ja oltava avoin. Nauroin alussa joillekin jutuille muutamaan otteeseen ja koominen ajoitus on oikeutettua mutta sitten en tiedä kun eka tunti oli ohi. Jos on osana hahmon ahdistuneisuutta ja miten Aster valitsee zoomata Joaquin Phoenixin kasvoihin hitaasti ja varmasti, sitten se on toisenlainen kokemus. Asterin elokuvasta huomaa sen että “tuota en tullut ajatelleeksi ja pitäisi siksi katsoa uusiksi”. Toivottavasti seuraava elokuva tulee kolmisen vuoden sisällä ja mitä hän keksii päästäkseen katsojan pään sisään.
7. JOHN WICK: CHAPTER 4
John Wick palaa nyt kuvioihin aiempaa emotionaalisemmassa osassa. Keanu Reeves on tehnyt roolista omansa ja John Wick on häntä lähimpänä. Meillä on myös Donnie Yen ja Shamier Anderson yms joiden kehitykset laajentuvat kun heidän odotetaan poistuvan kuvasta Johnin jatkaessa matkaansa. Tämä on kolme tuntia pitkä ja se käyttää hyväksi kaikkea aiempaa. Elokuvassa on osioita mitkä kestävät parhaimmillaan puoli tuntia ja heti alussa näemme esimerkin mitä on luvassa. John on osunut samalla matkalle muiden kanssa ja kohtauksessa on kyse muistakin kuin hänestä. Se voisi olla oma lyhytelokuvansa. Henkilödraama, suhteet, motiivit, hahmokuvaukset ja koreografia löytyy tästä. Kun toiminta aloittaa vahvasti, sitten seuraava tulee olemaan erilainen. Kun päästään Pariisiin, tilanne on herkullinen ja elokuva oikeuttaa pituutensa kauneudellaan. Loppu herättää varmasti yhtä paljon keskustelua vielä vuosien jälkeen, etenee sarja mihin tahansa. Siinä on kuitenkin niin paljon dynamiikkaa, teemaa ja oikeamielisyyttä että se on jopa täydellistä
6. SPIDER-MAN: ACROSS THE SPIDERVERSE
Tämä on niitä mistä ei voi puhua sen kummemmin. Se on kokonaisuuden puolikas mutta Spider-Man: Across the Spiderverse jatkaa Milesin ja toisesta universumista tulleen Spider-Gwenin kasvutarinaa. Sillä oli haasteensa olla edeltäjänsä veroinen ja niin se on. Across the Spiderverse tekee paljon sellaista missä on näkemystä tarinankerronnan perusteista ja sankarin matkasta samalla kun sen visuaalinen voima on läsnä. Se tekee tropien kanssa kaikkea sitä jos odottaa juonenkäänteen vievän tähän suuntaan, se viekin toiseen suuntaan. Puoliväli mikä vie visuaalisuuksien yksityiskohdat toiselle tasolle, toimii käännekohtana missä multiversumia kyseenalaistaa sellaisella tavalla mihin kaikissa ei olla pystytty. Se asettaa vastakkain kysymykset yksilöllisyydestä ja kokonaisuudesta melkein kuin kaikkien puolesta ei ole minkään arvoista jos uhraa viattoman. Milesin oma coming-of-age story tuplaa kaiken sen mitä saatiin Sam Raimin Spider-Man 2, kääntää odotuksia ja mielestäni vielä tyydyttävin tuloksin. Tämä ei ole No Way Home mutta ei sen ole tarkoitus. Animaattoreille tulee antaa aikansa koska rikas tulos näkyy kankaalla ja trilogia saa arvoisensa päätöksen.
5. MISSION: IMPOSSIBLE – DEAD RECKONING PART 1
Tom Cruisella on kaikista esittämistään hahmoista yhteistä Maverickin ja Ethan Huntin kanssa. Vaikkei uskoisi, Ethan Hunt kehittyy jokaisen uuden elokuvan myötä. Nyt on vuorossa Dead Reckoning part 1 mikä jatkaa Huntin vastuuntuntoa tuoden mukanaan ajatuksia että lähellä loppua ollaan.”Mission If You Choose To Accept It” on nyt painavampi. Kaikki on johtanut tähän ja lisää on edessä. Heti alku jo osoittaa että meillä on eri leffa edessä. Tämä on periaatteessa McQuarrie Era meets Brian De Palma’s first Mission missä on käsitystä Hitchcockin palapelimaisesta leikkaustyylistä korostaa jännitystä. Kohtaukset (kuten lentokenttäosio) ovat täynnä kerroksia ja jännite nousee. Valitsee juoni minkä polun vaan, se on huono vaihtoehto hahmoillemme. Tässä Hayley Atwelliin hahmo Grace on aika tervetullut lisäys sarjaan. Toiminta keksitään aina vähän uusiksi joka leffassa. Cruisen antaumuksesta näkyy kuinka hän teki hypyn useita kertoja saadakseen sen oikein. Nyt kun sen tietää että se piti tehdä oikealla tuulensuuntauksella ja laskeuduttava täsmälleen, lisää tätä vaikuttavuutta. Tämän jälkeen on intermission. Seuraavaksi tulee epilogi. “Good Luck, Ethan.”
4. THE KILLER
Jälleen opimme jotain uutta tappajan mielenmaisemasta kiitos David Fincherin. Michael Fassbender on nappivalinta tähän osaan. Jos projektiin haluaa uskottavuutta, hän on saatavilla. Hahmo joka miettii monologilla tasan tarkkaan, mitä pitää tapahtua, on hänen aluettaan. Kun epäonnistuminen tapahtuu, sitä ei mieti “Olipa moka” vaan “Keskittyminen ja ajoitus on kaikessa”. Kun järjestys muuttuu kaaokseksi, palkkamurhaaja yrittää hallita kaaosta ja muuttaa sen takaisin järjestykseksi poistamalla esteet. Tämä maailma on kylmän kliininen ja Fincher antaa kameransa seurata hahmon liikkeen mukana. Jos Netflix laajentaa bisnestään ja projekti sallii, saatamme nähdä seuraavan Fincherin elokuvateattereissa. The Killer on niin nätti että sinne se olisi kuulunut.
3. KILLERS OF THE FLOWER MOON
Scorsesen tuntien, hän keskittää huomionsa pakkomielteisiin ja tässä tapauksessa ahneuteen maasta ja vallasta. Voin todeta kirjan osittain lukeneena että he tekivät viisaasti keskittäessään sykkivän sydämen enemmän Ernestin ja Mollien tuhoontuomittuun romanssiin kuin FBI:n tutkintaan. Se on keskiössä mutta näiden kahden kulttuurin kohtaaminen ja siihen liittyvä korruptio oli enemmän vaivan arvoista. Scorsese on tutkaillut naisen näkökulmaa vain joskus ja voidaan edelleen väittää että Leo ja De Niro omivat tämän elokuvan mutta Lily Gladstone on sydän. Ketä näistä kolmesta käsitellään tuntuvammin viimeisten minuuttien aikana? Killers of the Flower Moon täyttää yhden Scorsesen tehtävistä luoda tarinoita niin kauan kuin mahdollista. Hän ei nuorene mutta elää unelmaansa.
2. OPPENHEIMER
Olen nähnyt tämän kolme kertaa ja löydän aina jotain uutta. Oppenheimer olisi voinut olla Theory of Everythingin tapaan biopic poikkeuksellisesta miehestä joka ehkä synkensi maailmankuvaa mutta toimi Amerikan hyväksi. Sen sijaan se kyseenalaistaa. Oliver Stonen JFK tuntuu lähimmältä vertailukohdalta ja sen tavoin, elokuva sukeltaa synkkään ajankuvaan ja käyttää hyväkseen mustavalkoisia flashbackeja selvittääkseen syvät ajatukset. Leikkaus ja musiikki ovat hyvin tärkeässä osassa korostaakseen jännitystä. Tähtikaarti on kiinnittämässä yleisön huomiota. J. Robert Oppenheimer played by Cillian Murphy on viallinen mies naisseikkailuineen, ylpeyksineen ja kunnianhimoineen. Koska unelmat hiukkasten mahdollisuuksista pyörii päässä. Mitä enemmän hiukkasia yhdistellään ja ketjureaktio voidaan käynnistää, epäilykset heräävät ja hänen ympärillään on poliittisesti vielä kunnianhimoisempia miehiä. Siten hänen unelmansa hiukkasista muuttuu painajaiseksi. Kolmannen tunnin alkaessa, tapahtuu paljon. Kaikkien näkökannat vaihtuvat ja suoritukset pääsevät oikeuksiinsa.
1. POOR THINGS
Tämä on My Fair Lady jos se olisi kuin Frankenstein ja ohjaaja Yorgos Lanthimos on tehnyt sen omilla ehdoillaan. Tämä on vuoden hauskimpia ja härskimpiä elokuvia. Näin paljon en ole nauranut teatterin pimeydessä tänä vuonna. Komedian tilanne elokuvateattereissa on ollut kriisissä ja suoratoistot ovat omineet kaiken. Komediat ovat seuratapahtuma ja sinne ne kuuluvat. Se ei silti riitä ja pitää olla hyviä käsikirjoituksia. Poor Things on kaksimielisesti hauska ja suora ja kieroutunut fantasia. Mainio tuotantosuunnittelu on parhaimpia pitkään aikaan ja vastaa budjetiltaan jotain sellaista mihin 200 milj. spektaakkelit eivät ole viime aikoina kyenneet. Elokuva pakkaa paljon teemoja tämän Frankenstein Reimaginingin ympärille ja piikittelee hassusti hahmojensa kanssa.
