KILLERS OF THE FLOWER MOON

KILLERS OF THE FLOWER MOON

Killers of the Flower Moon keskittyy Osage, Oklahoman sarjamurhiin 1920-luvulla, jotka tehtiin sen jälkeen, kun heimojen maalta löydettiin öljyä. Heimojäsenet olivat säilyttäneet mineraalioikeudet ja Kongressi hyväksyy lain, joka edellyttää valkoisten huoltajien hallitsevan täysi- ja puoliveristen jäsenten rahoja. Vuonna 1919 Ernest Burkhart (Leonardo DiCaprio) palaa 1. Maailmansodasta karjatilasetänsä William “King” Halen (Robert De Niro) luo. Vihjailujen jälkeen hän käskee Ernestin vihille osagelaisen Mollie Kylen (Lily Gladstone) kanssa jonka perhe omistaa öljypäätteitä. Heidän välilleen syntyy romanssi ja lopulta vihitään muttei aikaakaan kun yhä epäilyttävimpiä asioita tapahtuu ja ollaan lähempänä ulkopuolisen apua.

Killers of the Flower Moon olikin erikoinen tapaus. Martin Scorsese saa rahoituksensa aina jostain muualta johtuen taiteellisista merkeistä mitkä kantavat Oscareihin. Kuten Netflix The Irishmanin tapauksessa, striimauspalvelu Apple suostui rahoittamaan projektin 200 milj. dollarin budjetilla mikä on ihme supersankarielokuvien hallitsemalla aikakaudella. Elokuva ei ole menestynyt tähän mennessä mutta se ei haittaa Scorsesen sarakkeella. Yleisö löytää sen myöhemmin Applesta ja Oscar ehdokkuudet lisäävät kiinnostusta. Toivottavasti myös blu-ray myynnit lisäävät kiinnostusta.

Elokuva herätti kaikkien mielenkiinnon useista syistä. Koska ilmoitettiin että se on liki neljän tunnin projekti. Koska tämä on Scorsesen ja luottonäyttelijänsä Leonardo DiCaprion viides yhteistyö. Samalla myös Scorsesen ja Robert De Niron kymmenes yhteistyö. Jos haluaa vielä tehdä huomion niin Leon ja De Niron kolmas yhteistyö keskenään. Olin niin kiinnostunut että luin jopa kirjan tarinan pohjaksi. En päässyt loppuun mutta sain käsityksen missä tässä mennään.

Voin todeta kirjan osittain lukeneena että he tekivät viisaasti keskittäessään sykkivän sydämen enemmän Ernestin ja Mollien tuhoontuomittuun romanssiin kuin FBI:n tutkintaan. Se on keskiössä mutta näiden kahden kulttuurin kohtaaminen ja siihen liittyvä korruptio oli enemmän vaivan arvoista. Elokuva ei saa kaikkea kerrottua heimosta ja heidän vaikutuksestaan yhteisöön mutta Scorsesen tuntien, hän keskittää huomionsa pakkomielteisiin ja tässä tapauksessa ahneuteen maasta ja vallasta.

Jos The Irishman tuntui minusta Scorsesen gangsterielokuvien kulminaatiolta, tämä ei tunnu minkään kulminaatiolta vaikka se voikin olla viimeinen eepos minkä hän tekee. Siinä on Goodfellasin ja Casinon tapaan kylmiä, asianmukaisia murhia. Ekan 15 minuutin ajan kameratyö näyttää koko ympäristön kuin Gangs of New Yorkissa. Uskonnollinen moraali ja ihmisen korruptio kohtaavat tässäkin reippaasti ja päähenkilön konflikti omien valintojensa kanssa ajaa juonta. Nyt kuitenkin ymmärrettiin että Lily Gladstonen hahmo Mollie on aiempaa tärkeämpi. Scorsese on tutkaillut naisen näkökulmaa vain joskus ja voidaan edelleen väittää että Leo ja De Niro omivat tämän elokuvan mutta Lily Gladstone on sydän. Ketä näistä kolmesta käsitellään tuntuvammin viimeisten minuuttien aikana? Huomionarvoista myös että heidän kulttuurinsa on tässä enemmän edustettuna kuin Scorsesen kristillisyys.

Ylistän tätä elokuvaa ydinnelikon takia. Ohjaaja ja pääosakolmikko kameran edessä. Onko tämä Leon paras suoritus mitä jotkut ylistivät heti Cannesissa? Kyllä ja ei. Ainakin epätyypillinen Leo suoritus mikä menee kärkivitoseen. Koska huomasimme The Revenantin jälkeen kuinka hän on jo saavuttanut kaiken niin Once Upon A Time in Hollywood on rennompi, itseä heijastava suoritus. Don’t Look Up on ujompi rooli. Sitten on Ernestin rooli. Tätä sopii kuvaamaan niin että se on  This Boy’s Lifen Tobias joka olisi jäänyt pahan De Niro isäpuolensa tossun alle. Vertailut sikseen… Tämä on hieno suoritus. Ristiriitainen mies jolle ei voi antaa anteeksi mutta jos joku muu kuin Leo ei olisi onnistunut välittämään empatiaa, se ei toimisi. Mitä enemmän elokuva jaksaa, sitä enemmän suoritus kehittyy. Hän saa osansa “kärsivästä Leosta” ja kohtauksia missä otokset muhivat pitkään. Etenkin loppuvaiheilla kannattaa kiinnittää huomiota silmänäyttelemiseen.

Robert De Niro on myös pitkästä aikaa huippuvedossa. Me tiedämme että hänen tähtensä on ollut laskussa mutta silloin kun hän välittää, tulos on jotain suurta niin kuin Silver Linings Playbook ja The Irishman. Hän aloittaa “Kingina” lämpimällä mutta silti niin arvelluttavalla asenteella. Tämä on mies joka lähestyy “Ei hätää, olen ystäväsi” ja ajattelee lopulta omaa etuuttaan. Kun dialogi alkaa Leon kanssa, se on hyvin varovaista ja vihjailevaa kuin mafiapomolla konsanaan. “King” ei ole gangsteri mutta hän voisi olla kuin vanhempi James Conway Goodfellasista. Hänelläkin on silmänäytteleminen sellaisella tasolla mitä ei näe kovin usein. Kun pääsemme hänen ja Leon dynamiikkaan, luvassa on kohtauksia missä inhosin häntä mutta silti ihailin suoritusvalintoja.

Lily Gladstoneen kannattaa silti kiinnittää huomiota kun saliin päästään. Nämä taitavat olla monisäkeisimmät kemiat mitä Leolla on naisen kanssa elokuvissa. On olemassa muitakin mutta oli loistavaa seurata miten flirttailu kehittyi ihastukseksi ja tavallaan hyväksi kaupaksi ja sitä kautta kamalaksi petokseksi. Gladstone on hyvin empaattinen tässä ja alisuoriutuja näiden kahden herran rinnalla mutta sekin on hänen edukseen. Mollie seuraa avuttomana sukulaistensa kuolemia ja haluaa vastauksia. Gladstonen syvä katse osoittaa kaikki mahdolliset tunteet mitä tässä tilanteessa voi tuntea. Tämä on yksi yllättäjistä ja toivottavasti Oscarit huomioivat hänet.

Killers of the Flower Moon täyttää yhden Scorsesen tehtävistä luoda tarinoita niin kauan kuin mahdollista. Hän ei nuorene mutta elää unelmaansa. Koska hän sai luoda niin pitkän elokuvan kuin mahdollista niin se tuntuu teatterielämykseen luodulta kokonaisuudelta. Tarvitsiko sen olla 3.5 tuntia pitkä? Aina jotain voi saksia. Olisin varmaan tiivistänyt joitain Leon ja De Niron keskusteluja yhdeksi kokonaisuudeksi ja asia olisi selvillä. Elokuva vie välillä pois Gladstonen luota pidemmäksi ajaksi. Kun on striimaukseen luvattu, pituus on vähän vapaampi. Ekan tunnin jälkeen tunsin pituuden mutta imauduin takaisin mukaan. Siitä voi kiittää Scorsesen ja hänen luottoleikkaajansa Thelma Schoonmakerin taitoja. Jos Goodfellasin jälkeen uskaltaa tehdä Casinon ja The Irishmanin, puoli tuntia lisää ei tunnu missään. Tämä on myös kuvaaja Rodrigo Prieton joutsenlaulu ja hienoa jälkeä on tehty kamera-ajoineen ja paletteineen.

Koska elokuva on pitkä ja väistämättömiä uhreja poistuu lisäten Ernestin painolastia empaattisempaan suuntaan ja uusia suorituksia ilmestyy kuvaan. Jesse Plemmons esittää FBI:n agenttia jota Leo olisi esittänyt alkuperäisessä käsikirjoituksessa. Hyvä kuitenkin näin koska Plemmonsin hienon suorituksen ilmestyessä kuvioihin, sävy muuttuu kierosta Scorsese eepoksesta lähemmäs Scorsesen moraalista rikosdraamaa. Koin myös että ennalta-arvaamaton konflikti todella alkoi kun aiemmat kaksi tuntia olivat hienovaraista tunnelmointia lännen jälkeisellä ajalla missä vihjailut bisneksen nimissä kasvoivat. Näemme viimeisen tunnin aikana myös Brendan Fraserin joka ei saa paljoa valkokangasaikaa mutta näyttelee isosti ja osoittaa kykenevänsä väkevämpään draamaan.

Viimeiset kohtaukset voivat vaikuttaa joistakin katsojilta vähän itseriittoiselta ja sävyjen heilahtelulta mutta mielestäni se ajaa asiansa väkivallan, viihteellistymisen ja tarinankerronnan suhteesta. Kun salista poistuu, jotain on ottanut mukaansa. Vihan, tragedian ja hämmästyksen. Mielestäni elokuva on yhtä upea kuin loppunsa ja koin että nyt oltiin jonkin erikoisen parissa. Jos 3.5 tuntia on kulunut kuin siivillä, ympäristöstä nauttii ja välittää ja on nähnyt ammattinsa taitajien huipputyötä, jotain se tekee oikein. Tämä on ollut ohjaajien vuosi ja tämän paremmaksi ei mennä tästä edemmäs.

⭐⭐⭐⭐½