NOSFERATU THE VAMPYR
Olen nähnyt tästä elokuvasta aiemmin englanninkielisen version minkä Werner Herzog pisti levitykseen kansainvälisistä syistä. Nyt näin tämän äidinkieleksi tarkoitetun saksalaisen version ekaa kertaa. Versioilla ei ole eroa sen kummemmin. Otokset ja vuorosanat ovat samanlaisia mutta saipahan Klaus Kinski ja kumppanit puhuttua omalla kielellään mikä teki Herzogin mielestä kokemuksesta autenttisemman.
Nosferatu remakella oli isot saappaat täytettävänä. Ohjaaja Werner Herzog (Aguirre: Wrath of God) on alkuperäisen F.W. Murnaun mykkäelokuvan suuri fani ja se on monien mielestä edelleen yksi pelottavimmista elokuvista. Viime kerralla Murnau oli joutunut tekijänoikeuskiistoihin Bram Stokerin lesken kanssa koska joku ei ollut tajunnut pyytää lupaa Dracula-romaaniin. Hän ei voinut käyttää nimiä yms. ja Dracula oli esim. nyt kreivi Orlock. Se ei riittänyt ja elokuvan valmistuttua, kaikki kopiot piti tuhota. Elokuvafanien onneksi muutama kopio säilyi ja monet Dracula- ja kauhufanit ovat inspiroituneet siitä.
Herzogilla oli vapaammat kädet. Romaani oli ’79 mennessä nyt osa public domain oikeutta ja hän saattoi tehdä samalla uskollisemman version romaanille samalla kun osoitetaan kunniaa alkuperäiselle elokuvalle. Pääosan esittäjä Klaus Kinski oli aiemmin esittänyt Renfieldia Jess Francon Draculassa ja nyt hän pääsee olemaan mestari itse. Hän ei ole paras Dracula mutta hänkin vangitsee tavoitellun iljettävyyden ja nyt ensimmäisten joukossa surullisemman Draculan kaaren. Elokuva ei ole romaanille melkeinpä yhtään sen uskollisempi kuin Murnaun elokuva mutta se ei haittaa. Lucyn ja Minan paikat protagonistina ja uhrina on vaihdettu. Van Helsing ei usko yliluonnollisuuteen. Rotat ja rutto on suuressa osassa ja loppu on muiden elokuvien tapaan oma luomuksensa.
Nosferatu ei ole erityisen pelottava sellaisessa mielessä kuin tavallinen kauhuyleisö sen ymmärtää. Se on tunnelmallinen, erittäin kauniisti kuvattu niin visuaalisesti ja audiovisuaalisesti. Halloween – fanit voivat huomata että säveltäjä Alan Howarth lainasi tästä aavemaista musiikkia tehdessään Halloween 6. Tällaisista syistä Jonathan Harkerin (Bruno Ganz) matka Draculan linnaan ja siitä perään Draculan matka Englantiin on kuin sopimuksen solmiminen paholaisen kanssa. Lucy (Isabelle Adjani) on ainoa joka ymmärtää lähestyvän pahuuden päälle. Ei aikaakaan kun rottiakin näkyy. Tämä Dracula on pahuuden ruumiillistuma siksi koska hänen läheisyydessään ei vältytä kuoleman syleilyltä. Rotat ovat hänen keinonsa kostaa ikuisen yksinäisyyden tuskan ja tästä pääsee rakkauden teemaan.
Jonathan ja Lucy edustavat jo heti perinteistä rakkautta ja Jonathanin liikematka Transylvaniaan aiheuttaa tämän turmelevan pahuuden mitä edustaa himo ja kateus. Dracula on myös rakastaja mutta hänen vampyrisminsa ei auta asiaan. Hänen ja Lucyn kohtaamiset ovat elokuvan vaikuttavimmat kohtaukset katsoen niin valaistusta ja kameratyötä puhumattakaan teemoista. Lopussa on ironiaa koska kaipaus ei lopu. Viimeinen repliikki voi tarkoittaa mitä vain mutta kuvat voivat viitata johonkin kaukaisuuteen niin iättömyydessä kuin tässäkin.
1979 oli Draculalle aika hyvä vuosi. Tämän lisäksi oli toinen Frank Langellan tulkitsema surullinen, kaipaava Dracula ja tämä taitaa olla suosikkini tältä aikakaudelta. Sitten parodiana tunnettu Love At First Bite. Kaikki kolme on omalla tavallaan onnistuneita mutta Werner Herzogin Nosferatu on nostattanut statustaan mitä enemmän näen sen. Se piti mieleni pelokkaana loistokkaan kameratyön ja musiikin ansiosta. Vaikka ihmiset voivat pitää rottia enemmän iljettävinä kuin pelottavina, siinä on jotain kauaskatseisen lohdutonta ja kauheaa ihmisten reagoidessa ympäristöönsä. Sitä on suu ammollaan mihin sitä mentiin Draculan vaikutusvallan koskettaessa. Varsinaisia puremisia nähdään se kuuluisa toisinto edeltäjästään. Se on hyvin seksuaalissävytteinen mutta silti kerroksellinen. Nähtäväksi jää miten Robert Eggers ottaa kolmantena auteur ohjaajana tulevan Nosferatu projektin haltuunsa ja tuoko se uusia kerroksia tuttuun lähestymistapaan.
⭐⭐⭐⭐+
