HALLOWEEN SPECIAL MONTH #6 Mandy

MANDY

Nicolas Cage nimesi vähän aikaa sitten lempiroolinsa mihin kuuluivat Pig, Bringing Out the Dead, Bad Lieutenant, Joe ja sitten tämä: Mandy. Joskus siihen kuului Leaving Las Vegas ja Vampire’s Kiss mutta omaa listaa on vaikea vääntää. Tiedän sen itsekin. Hän on kuitenkin luonnenäyttelijä. Kun hän välittää työstään, lopputulos on joko huimaava tai todella outo. Jopa sellainen kuin Wicker Man on koettava vähintään kerran.

Tapaus Mandy… Tässä on kaksi elokuvaa samassa paketissa oman kokemukseni mukaan. Ensin on tämä ekan tunnin ajan kestävä build up mikä tuntuu arthouse/grindhouse risteytykseltä. Siinä on hyviä juttuja kuten 80-luvun ankea ja sokea optimismi missä Ronald Reaganin ääni radiossa kertoo että kaikki menee hyvin vaikka todellisuus on muuta. Siksi kultti on raju muistutus. Kultti haluaa Mandyn omakseen mutta elämällä on muuta mielessä ja hän on muutakin kuin uhri. Nicolas Cage ei ole päähenkilö. Se on Andrea Riseborough’n upeasti esittämä Mandy itse joka on sarjakuvataiteilija ja se selittää osittain elokuvan omintakeisen tyylin. Hän saa myös taustansa upeassa pitkässä otoksessa missä hän ja Cage ovat samassa kuvassa. Silti olen elokuvasta vähän ymmällään sen sekalaisesta sävystä. Cagen kanssa kuva muuttuu arkisemman oloiseksi w/grindhouse feel mutta sitten ollaan välillä punaisessa, lilassa ja sinisessä riippuen hahmon läsnäolosta. Punainen edustaa paholaista ja sininen hyvyyttä. Vastasin omaan kysymykseeni mutta silti en tiedä mikä sen maailmanlogiikka on. Tämä on todellisuutta mutta silti se on kosmista kauhua? Kulttikauhua? Paranormaalia?

Tokan tunnin aikana kosto alkaa ja siitä tulee se leffa mistä ihmiset maksoivat. Rakkaus on keinoa selviytyä ja Cagen hahmosta tulee päähenkilö. Aiemmin oltiin oudossa trippimaailmassa ja nyt se kaikki muuttuu vielä räiskyvämmäksi. Voimme osittain unohtaa sinisen värin olemassaolon. Silti kaiken tämän jälkeen elokuva on näkemisen arvoinen koska Nicolas Cage. Jos häntä ei olisi, elokuva olisi vähemmän muistettava. En ole pitkään aikaan nähnyt hänen näyttelevän yhtä raa’alla tunteella. Vessakohtaus summaa kaiken ilman sanoja monine kerroksineen ja sen jälkeen päästään vielä toiseen kohtaukseen Bill Duken kanssa missä Cage summaa kaiken näkemänsä ja hämmennyksensä. Lukuisia hyviä kohtauksia nähdään vielä lisää mutta mikään ei oikein yllä näiden kahden tasolle.

Mandy on tunnetasoltaan peittelemätön kostotarina ja visuaalisesti mielenkiintoinen vaikkakin siksi myös aika sekalainen pakkaus. Olin jatkuvasti kiinnostunut mihin mennään. Kultti saa osansa motivaatiosta ja tunnelmasta ilman sen kummempaa alleviivaamista. Cagen ja Riseborough’n kemiat avioparina pelaavat hyvin ennen viimeisen tunnin täyttymystä. Tämä elokuva on enemmän tyylivalinta kuin writing piece ja henkilöistä ei saa kaikkea täyttymystä. Elokuva on harvoja ohjanneen Panos Cosmatosin vain toinen työ ja hänen kiinnostuksensa kauhu- ja sci-fi-genreen näkyy mukavasti. Kuten myöhemmin ilmestynyt Color Out of Space oli ohjaaja Richard Stanleylle hyvä ratkaisu palkata Cage pääosaan, Cosmatos teki myös hyvin tehdessään näin. Vaikkei Cagen tähti ole enää samanlainen, voimme odottaa edelleen mielenkiintoisia uravalintoja.

⭐⭐⭐+