Blogit

HAUNTING IN VENICE

Lopputulos ei ole genreä uudistava mutta edustaa Branagh'n tyylitajua

HAUNTING IN VENICE

Vuonna 1947 Hercule Poirot asuu eläkkeellä sodanjälkeisessä Venetsiassa ja saa kutsun Halloweenina mysteerikirjailija Ariadne Oliverilta joka haluaa vakuuttaa Poirot’n osallistumaan istuntoon oopperalaulaja Rowena Draken palatsissa ja paljastamaan meedion Joyce Reynoldsin huijariksi. Ei aikaakaan kun joku kuolee Poirot’ n ja muiden vieraiden alkaessa esittää kysymyksiä.

Kenneth Branagh’n Poirot on ollut oma luomuksensa. Agatha Christie ei keksinyt tälle ikinä taustaa tai syvyyttä mutta toisaalta Branagh ei ole ensimmäinen joka on näitä pyrkinyt tekemään. Hän lisää enemmän painetta kuulusteluihin, menneisyys vainoaa ja hän on väistämättä päähenkilö kun alun perin sydän painottui aina mysteerin sisällä oleviin epäiltyihin. Se ei haitannut minua Branagh’n Poirotissa. Uudistuksia tulee väistämättä mitä enemmän adaptaatioita tulee tästä aiheesta. Nämä on viihdyttäviä ja onnistuneita elokuvia mutta ongelmat olivat siinä että mitä kuuluisampi adaptaatio, tulos on selvillä ja toiseksi on toiminnan tarpeeton lisääminen.

Nyt Branagh on ottanut ohjeesta nuoran ja vuorossa oleva Venetsian Aaveet pohjautuu Christien Kurpitsajuhlaan mikä ei ole tavanomaisessa fanien suosiossa. Nähtyäni David Suchetin jakson, lopputulos vaikuttaa aika selkeältä että Branagh haluaa nyt venyttää englantilaisella maaseudulla tapahtuvan pikkumysteerin kummitustarinaksi Venetsiassa. Yhteistä tällä on hyvin vähän ja syyllinen saattaa olla joku toinen. Toimintakohtauksia ei ole vaikkakin ne on korvattu joillakin jumpscareilla.

Haunting in Venice on pääasiassa hyvin tehty elokuva. Tällaiset murhamysteerit mitä perheet kävivät katsomassa elokuvateattereissa, olivat muotia ennen vanhaan ja tämä on paluu siihen. Koska Blumhousen ja A24 kauhu ovat nyt pinnalla, markkinointi nojasi siihen. Vaikka sillä voi olla hintansa koska kuinka moni teini lähtee katsomaan murhamysteeriä ja kuinka moni kohdeyleisöön nojaava vanha väki lähtee katsomaan kauhuelokuvaa, niin välillä riskejä voidaan ottaa. Lopputulos ei ole genreä uudistava mutta edustaa Branagh’n tyylitajua.

Elokuva ei ole järisyttävän pelottava ja se on tarkoitus. Se on hyvin tunnelmallinen viettäessään yön oudossa skenaariossa. Branagh ei vedä tätä kaikkea yhtä yli kuin oli vaikkapa hänen Frankensteinissaan mutta kauhuelokuvasta ollaan opittu. On wide angle linssejä, puolilähikuvia mitkä saavat epäilemään taustaa, kamera-ajoja Poirotin yli ja paljon hiljaisuutta. Jokerin säveltänyt Hildur Gudnadottir käyttää musiikkia kun on tarpeellista ja heti alussa tuli käsitys mitä on luvassa.

Vaikka kompastuskivi on siinä että kaikki on pakollisesti selitettävä koska murhamysteeri ja Poirotin aiemmat seikkailut toistavat itseään hieman tässä vaiheessa. Jotkin asiat olisivat olleet vahvemmin selitettävissä. Mutta leffan päätyttyä epäilyksen aihetta riittää Jude Hillin mainiosti esittämän pojan kautta. Jotkin hänen repliikeistään viittaavat tiettyyn suuntaan oliko tässä jotain selittämätöntä taustalla ja viimeinen jumpscare antaa viitteitä. Jumpscareista puheen ollen, niitä löytyy ilman musiikkia ja ehkä joillain äänitehosteilla. Eka ja toka olivat tehokkaita. Kolmas ja neljäs ei niinkään. Mutta vainoharhan kehittyessä, se oli taas ansaittua.

Elokuva toimii mm. siksi kun älykäs protagonisti pistetään jotain hänelle selittämätöntä vastaan. Se on järjen ja uskon välinen kamppailu. Poirot on jättänyt vanhan elämänsä taakseen ja tällainen uusi tapaus järisyttää häntä. Siksi tässä on osansa sivuosatyypeistä. Tina Fey esittää Poirotin vanhaa kumppania joka haluaa osuutensa tarinasta ja Fey esittää osuutensa kaivatulla hienovaraisella huumorilla. Aiemmin mainittu Jude Hill ja Jamie Dornan olivat aiemmin Branagh’n elokuvassa Belfast ja pääsevät suoritusten kärkeen. Hill on porukan kuopuksena ja fiksuimpana se joka tuo Poirot’n takaisin maan pinnalle ja Jamie Dornanin hahmo on hyvin lähellä viiksekkään päähenkilömme sielunmaisemaa jolloin tajuaa mitä hän toi elokuvaan.

Vaikka elokuvassa on ongelmansa loppua kohti, pidin näkemästäni paljon. Kun aiemmat olivat studiossa kuvattuja, tässä Venetsia tuntuu ihan katuja myöten. Onko Poirot’n seuraava askel päästä venyttämään lihaksiaan ja viiksiään Christien uskollisuuden ulkopuolelle jolloin näemme vähän uskaliaampia projekteja ilman että se kadottaa DNA:an? Oma reaktioni teatterissa oli että olisin varmaan huutanut jos joku olisi koskettanut olkapäätäni.

⭐⭐⭐⭐-

Olli-Pekka Mäkelä

Arvioita pääasiassa elokuvateatterien tai striimauksen uusimmista sisällöistä

Aiheeseen liittyvää

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Back to top button