THE LITTLE MERMAID (2023)

THE LITTLE MERMAID (2023)

Disney remaket ovat rahastusta. Eihän siitä pääse karkuun. Nostalgia myy tällä hetkellä ja nyt se on pinnalla. Omaperäiset ideat kamppailevat ja ihmiset voivat vain päättää lompakollaan. Aloitin itse tämän trendin optimistisemmin mutta 2019 jälkeen, suuntani vaihtui. Disney Renaissance (1989-1999) eli ne mitkä on vain 30 vuotta vanhoja ja vieläkin yhtä tuoreita, saavat virallisen uudellenkäsittelyn.

Ne eivät ole huonoja ja on paljon pätevyyttä. Tosin moni niistä uhkaa jäädä samanlaiseen asemaan kuin Disneyn straight-to-video jatko-osat mitä harrastettiin 90-luvun puolivälistä eteenpäin. Oli ne kuinka tarpeettomia tahansa, niitä tehtiin. Sama idea pätee nyt. On niitä mistä pidän (Jungle Book, Cinderella, Cruella), on niitä mitä inhoan (Lion King, Maleficent) ja ne mitkä jäävät positiivisen kevyesti mieleen (Beauty and the Beast, Aladdin). Joitain viimeisimpiä en ole vaivautunut katsomaan vieläkään.

Tämä viimeisin, The Little Mermaid jää tähän samaan asemaan mielestäni kuin kaksi edellä mainittua. Pystyn katsomaan sen uusiksi ihan hyvin mielin vaikka se on osittain tarpeeton. Se ei tuo aiheeseen mitään uutta mutta kun on tarpeeksi charmia ja saavutusta, sen on hyvä olla olemassa. Tämä ei tietenkään pääse sitä karkuun että se on Disney komitean muistiinpanoista tehty. Eläimet ovat hyperrealistisia fantastisessa maailmassa, on paljon pimeitä nurkkia kun värikylläisyyden pitäisi näkyä, animaatioelokuvan hauskoja yksityiskohtia eliminoidaan ja jos on kaivannut vastauksia 30 vuotta vanhoihin kysymyksiin, nämä vastaukset saattavat vain pahentaa asiaa.

Elokuvalla on kuitenkin kaksi voimanpesää: Halle Bailey ja Melissa McCarthy. Edellisen roolitus aiheutti kohun ja nyt päästään näkemään tulokset. Koska koekuvaukset ja ansioluettelot eivät katso enää ihonvärin perään vaan siihen sopiiko joku esittämään kyseistä hahmoa, hänet valittiin karisman ja lauluäänen perusteella. Sen hän tekee mainiosti. Kun päästiin Part of Your Worldiin, ihoni meni kananlihalle. Kun hän osallistui Under The Sean kertosäkeeseen, halusin kuulla sen vielä kotona. Hän tekee tämän elokuvan kaiken arvoiseksi. Kun ollaan puolivälissä, hän saa edukseen joitain lauluja mitä ei ollut alkuperäisessä ja se oli tervetullutta.

Melissa McCarthy olisi voinut saada aika epäkiitollisen osan Disney remaken pahiksena kun aiemmat versiot klassisista Jafarista ja Scarista ovat olleet jäykistelijöitä verrattuna heidän pröystäleiviin alkuperäisiin. Hänen Ursulansa saa aavistuksen enemmän lisätaustaa sympatioita varten mikä on tuntunut olevan Disneyn strategia vihollisille viime aikoina mutta sillä ei ole tehty mitään ihmeellistä loppupeleissä. Se herättää lisäaukkoja hahmomotiiveihin tehden tilanteesta hämmentävän. Tämä versio ei raiskaa mitään alkuperäisestä ja kantaa sen melko uskollisesti. Jos lapsena pelkäsi Poor Unfortunate Soulsin lopputulosta, Ursulan muuttumista ja finaalia, tämä versio tekee sen kaiken tarvittavan. McCarthy ylistää sitä mikä ei ollut ikinä rikki ja saa materiaalin elämään.

Muita jotka vetävät aika hyvin, ovat Daveed Diggs ja Awkwafina Sebastianina ja Loiskeena jotka tekevät omaa tulkintaansa ja hyperrealistisesta CGI suunnittelusta huolimatta, heidän vokaalinsa korvaavat kaiken ihan mukavasti. He naurattavat enemmän kuin edeltäjänsä ja pidän heistä enemmän kuin animaation ääninäyttelijöistä. Tosin alkuperäisestä poikkeava uusi rap biisi Scuttlebutt olisi voinut jäädä reilusti tekemättä puhtaan tarpeettomuuden vuoksi.

Elokuvan ohjaaja Rob Marshall oli suurin piikkini. Hän ei näyttävyydestään huolimatta saa käsikirjoitukseensa eloa. Chicago on näyttävä musikaali mutta sen hahmot eivät ole sympaattisia heti kun hyvien suoritusten yli katsoo. Sitten on sellaisia kuin Pirates 4 ja Into the Woods mitkä epäonnistuvat yrityksistään huolimatta. Tämä uusversio kantaa sittenkin. Jos Arielin kanssa oli ongelmia sulattaa hänen naiiviuttaan, tässäkin on sitä mutta he keksivät tarpeeksi syitä selvitäkseen siitä. Ensimmäinen tunti on aika paljon linjassa sen kanssa mitä odottaa Disney remakelta ja Javier Bardem ei tee mitään sellaista mikä veisi hänet jollekin uudelle tielle vaikka kuninkaan ja isän rooli tekee osansa velvollisuuksista. Kun toka tunti alkaa ja Ariel menettää äänensä, materiaali herää henkiin. Saamme sisäisen monologin ja syyt miksi elokuva on näkemisen arvoinen: Arielin ja Ericin kemiat. Jonah Hauer King ei ole mikään puupökkelö vaikkei luonnenäyttelijä. Tämä tekee sen saman kuin Cinderella aikoinaan ja panosti Tuhkimon ja prinssin kemioihin näyttämällä miksi he sopivat toisilleen. Uusversion tehtävä on tehdä jotain uutta niin tämä sen tekee. Jos silloin oli kyse prinssin ja prinsessan kohtaamisesta, tämä ainakin taistelee sen eteen onko heillä mahdollisuuksia.

The Little Mermaid tekee tarpeeksi muutoksia seisoakseen omilla jaloillaan päivittää tutun tarinan uudelle sukupolvelle. Jos ei tykkää siitä, ainakin on alkuperäinen mitä verrata. Hallen tulkitsema Ariel on nyt utelias maailmantutkailija jos se oli alkuperäisessä osa kiertotietä löytää mies. Se kamppailee muiden Disney Live Action remake kirouksiaan vastaan mutta fanina tutut tunteet miksi tykkäsi tarinasta mikä tempaisee mukaansa maailmantutkailun, romanssin ja uhkaavan sieluaimevän vihollisen takia, on tässä. Tämä on kaukana siitä mitä Maleficent ja Lion King olivat minulle…

⭐⭐⭐½