BEAU IS AFRAID
Beau Wasserman (Joaquin Phoenix) on kuuluisan ja varakkaan liikenaisen Monan poika joka kasvaa ilman isää. Aikuisena Beau on erittäin ahdistunut ja asuu yksin Corrinan rikolliskaupungissa. Hänen terapeuttinsa määrää kokeellisen lääkkeen hänen ahdistukseensa ja varoittaa häntä ottamaan sen vain veden kanssa. Hän valmistautuu lennolle Wassertoniin tapaamaan äitiään isänsä kuoleman vuosipäivänä. Alkaa elokuvallinen trippi mitä voisi kuvailla Odysseiaksi ahdistuneisuushäiriöllä.
Kun astuu Ari Asterin leffasta ulos, silloin ei ole enää sama ihminen. Tai sellainen tunne ainakin. Jos hänen elokuvansa jotain opettavat niin epämukavuutta pitää sietää tai ylistää. On otettava riskejä ja keskityttävä hahmokehitykseen jolloin huomaa että odottamattomaan ratkaisuun oli koko aika vihjeet. Hänen esikoiselokuvansa Hereditary oli yllättäjä. Siltä se varmaan tuntui ’60 kun Psycho ilmestyi. En ole ikinä hengittänyt yhtä raskaasti kun joku tärkeä kuolee kauhuelokuvan ensimmäisen tunnin aikana. Pidin elokuvasta silloin mutta nyt se on kasvattanut arvoaan vielä enemmän ja se on yksi parhaita näkemiäni kauhuelokuvia. Jos se on pohjimmiltaan perhedraama, seuraava elokuva Midsommar on oikeastaan erodraama minkä Aster kehitti omien tuntemustensa pohjalta. Vaikken hengittänyt raskaasti, lämpenin elokuvalle entisestään mitä enemmän aikaa kului ja en katsele parisuhde-eroa enää samalla tavalla. Aina kun näen sen, masennun hieman.
Beau is Afraid on nyt hänen intohimoprojektinsa. Tämä on hänen terapiaistuntonsa minkä hän on luonut 10 vuotta sitten ja nyt hänelle annettiin ohjat. Jos kaksi edellistä olivat perhedraama ja erodraama, tämä on vähän kaikkea. Se on kokeellinen, surrealistinen sukellus miehen psyykeeseen, mikä käsittelee äidin ja pojan vaikutusta ja sen jälkitraumaa. Se on yhtälailla velassa sellaisille elokuville kuin Synedoche, New York. Se voi vieraannuttaa monia siitä että ei tiedä mitä on meneillään. Logiikka ja säännöt saattavat muuttua. Alun voi lukea tällä tavalla mutta heti kun Beau pääsee eteenpäin omasta asunnostaan jonkun toisen luo, sitten katsojan lukutaidon on muututtava ja oltava avoin. Hereditarysta ja Midsommarista oppi sen että ohjaaja ei tee samaa elokuvaa kahdesti. Ahdistus kumpuaa eri asioista ja kauhun painopiste on kohtauksessa mikä murtaa meidät. Vaikka ehkä arvasin joitain asioita Midsommarista, kokemus on toisenlainen kun sen näkee toistamiseen. Se saa ahdistuspointtinsa mutta sekoittaa katsojan virtapiirejä oikein mukavasti mitä tulee Asterin valintoihin. Nauroin alussa joillekin jutuille muutamaan otteeseen ja koominen ajoitus on oikeutettua mutta sitten en tiedä kun eka tunti oli ohi. Jos on osana hahmon ahdistuneisuutta ja miten Aster valitsee zoomata Joaquin Phoenixin kasvoihin hitaasti ja varmasti, sitten se on toisenlainen kokemus. Joissain hymyilin samalla kun raavin päätäni mitä nyt pitäisi ajatella.
Phoenix antautuu rooliinsa tarmolla, oli hän koomisessa tai vakavassa kohtauksessa. Kun elokuva saavuttaa masentavan Ari Aster hetkensä, sen pariin pitää päästä tunnetasolla, ei logiikkatasolla. Meillä on isot hetkemme mille joko nauraa tai hämmästyy mutta se sekoittaa päämme ja elokuvaa katsoo taas uudelta kantilta. Tämä pitää tietysti nähdä uusiksi mutta kaiken mitä pystyin kokoamaan yhteen niin mielestäni Beau on todellisuudessa mutta Aster joka on tottunut kuvaamaan päähenkilönsä ympäristön unenomaisena, epämukavana tai epäluotettavana niin voi olla tarkoituksellisesti valetta. Dialogi on välillä hyvin nurinkurista kun en tiennyt mitä Beaulle yritetään sanoa. Kun muistaa Synedoche, New Yorkista sellaisia yksityiskohtia kuin palavan talon mikä on myynnissä, tässä on sellaisia asioita. Kun ollaan metsässä, näin joitain vinkkejä dialogissa mikä voi olla osa tätä surrealismin yhtälöä. Voin olla väärässä mutta sen pariin on hauska palata.
Tämä on Beaun henkinen matka ja se ei ole valetta. Hän ehtii kokea kaikki mahdolliset pelot mitä ihminen voi kantaa. Näemme matkan varrella Nathan Lanen ja Amy Ryanin esittämän ihanteellisen pariskunnan joka edustaa Beaun outoja mielikuvia vaikkakin säröjä tapahtuu. Kylie Roger on perheen tytär ja tekee huomattavan hyvää työtä Beauta ahdistavana nuorena. Kun päästään yhä lähemmäs fantastisia juttuja, jotkin asiat täydentävät toisiaan siinä onko tämä esitystä, osa Beaun mielikuvitusta vai yhtä suurta huijausta.
Lopusta en kerro mitään. Sain nähdä paljon sellaista missä voidaan näyttää ja selittää mitä Beau pelkää ja voiko hän päästä niiden yli. Nämä on niitä Aster hetkiä mitkä parhaimmillaan räjäyttävät tajunnan. Ja jälleen yksi sellaisista hetkistä jolloin olisi tilaisuus nauraa mutta kun matka on jo muutenkin niin raskas että se on hämmentävää. Kun elokuva loppui, tiesin että hän kääntää aina odotukset edellisestä. Jos odotti että Midsommar on uusi Hereditary tai että Beau is Afraid on näiden kahden yhdistelmä, on väärässä. Hän saa sen aikaan että ihmisyyttä ei katso samalla tavalla ja tässä tapauksessa hän tuntuu syyllistävän päähenkilöä kolmen tunnin ajan samalla kun näemme useiden lajityyppien tuntuista kameratyötä. On elementtejä niin komediasta, arthousesta kuin myös kauhusta. Äitikään ei ole mikään pyhimys ja siksi hän asettaa nämä ristiriitaiset kerrokset toisiinsa. Siinä on todellisuutta kun kasvatuksesta voidaan syyttää vanhempaa mutta pojassa on myös vikaa kun aikuisuus koittaa ja vastauksia etsii itsestään. Tämä on hyvin kieroutunut elokuva eikä tällaista näe kovin usein.
Joaquin Phoenix on totuttu näkemään näiden mielenvikaisten (You Were Never Really Here, The Master, Joker) osissa ja tuntuu aina elävän roolejaan todellisuudessa. Tässä hän ei tee välttämättä mitään samanlaista tähdenlentoa kuin Toni Collette tai Florence Pugh mutta hän ei myöskään tee samaa suoritusta toistamiseen ja Beau on näitä missä hän eksyy useiden ilmaisuvoimien sekaan. Tykkää elokuvasta tai ei, se jättää sanattomaksi. Ehkä tämä kaikki on jotain unta, harhakuvaa tai sitten elämme jossain dystopisessa maailmassa missä kaikki on suurta kaaosta ja Beau ei sopeudu siihen. Asia mihin Phoenix samaistuu. Phoenixin ohella on monia muitakin kuten Lane, Ryan, Patti Lapone, Parker Posey yms mihin voi kiinnittää huomiota. Annan korkean arvosanan siitä että näitä ei näe kovin usein kun uskaliaita projekteja pitäisi rahoittaa turvallisten töiden ohella. Siinä on hyvin sävähdyttäviä kuvia ja olin kiinni tuolissani. Asterin elokuvasta huomaa sen että “tuota en tullut ajatelleeksi ja pitäisi siksi katsoa uusiksi”. Toivottavasti seuraava elokuva tulee kolmisen vuoden sisällä ja mitä hän keksii uusiksi päästäkseen katsojan pään sisään.
⭐⭐⭐⭐½
