RENFIELD
1900-luvun alussa transylvanialainen vampyyri kreivi Dracula (Nicolas Cage) tapaa englantilaisen asianajajan R.M. Renfieldin (Nicholas Hoult). Kuten vanhassa elokuvassa Renfield toivoo voivansa tehdä sopimuksen maasta, mutta hänestä tuleekin Draculan hyönteisiä syövä avustaja. 90 vuotta myöhemmin Renfield luottaa siihen yli-inhimilliseen voimaan ja ikääntymättömyyteen, jonka Dracula antoi hänelle. Kaksikko muuttaa New Orleansiin toipumaan muita pakoon. Siellä Renfield kohtaa 12 – askeleen itseapuryhmän ja aikoo metsästää ihmisiä, jotka hän voi tappaa ja antaa Draculalle herkutellakseen katumusta tuntematta. Seuraa myös uudelleentutkiskelu Renfieldin kohdatessa Rebeccan (Awkawfina), neworleansilaisen poliisi jolla on oma synkkä taustansa samalla kun gangsterit hengittävät niskaan.
Renfieldista oli syytä olla innoissaan kahdesta syystä: Olen suuri Dracula fani ja toiseksi… Nicolas Cage as Dracula. Nicolas Cage on yhtä sama kuin uskonto joidenkin silmissä. Häntä on ilo katsoa ilmeiden ja äänien seassa, oli se hyvää tai huonoa. Renfield on yksi lukuisista Dracula filmatisoinneista millä on myös yhteydet vanhaan Universalin Draculaan feat. Bela Lugosi. Elokuva alkaa pätkällä mikä oli vaikea kopioida koska lavasteet, kamera ja jopa näyttelijöiden pituus oli huomioitava. Kuuluisa “I am Dracula” näkyy missä Cage ja Hoult korvaavat Lugosin ja Dwight Fryen ja se toimii saumattomasti, ainakin tällein nostalgismielisessä ympäristössä. Yhteyksiä olisi ollut enemmän mutta elokuvassa näkyy tribuuttinsa niin Hammerin Draculan, Nosferatun kuin An American Werewolf in Londonin suuntaan. Renfield ei ehkä ole paras Dracula leffa mutta voi olla paras elokuva missä Nicolas Cage esittää vampyyria hullunkurisen Vampire’s Kissin lisäksi. On olemassa paljon hyviä Dracula elokuvia ja paljon huonoja. Renfield on parempi semi-sequel kuin lukuisat muut yrittäjät. Se ei lukeudu niihin huonoihin saadessaan uutta elämää Draculan ja Renfieldin narsistiseen suhteeseen. Renfield on romaanissa uhri ja hän ei ole päässyt niin pitkälle lukuisten adaptaatioiden lomassa.
Jos on Walking Deadin Robert Kirkmanin verikekkerit puikoissa ja Lego Batman Movien Chris McKayn tyylitaju ikonisten hahmojen suhteeseen uskomista, ei tämä huonokaan kokemus voi olla. Renfield on splatter/black comedy/vampire film/cop drama. Se ei ole ainoa Dracula komedia mitä tarvitsee aina vähän väliä. Hotel Transylvanian lisäksi on olemassa Abbott & Costello meets Frankenstein, Love At First Bite, Mel Brooksin Dracula: Dead and Loving It ja Monster Squad.
Onko tämä samantasoinen kuin yllä mainitut? Tietyin osin kyllä. Renfield toimii useista syistä eli kauhukomediahybridi, Nicolas Cage, Awkawfina ja Nicholas Hoult. Nicolas Cage pitää tällaisista elokuvista ja hänen uusi tulemisensa on näkynyt joissain sellaisissa kuin Willy’s Wonderland ja Mom & Dad. Hänen nimensä vetovoima auttaa ihmisiä kiinnittämään huomiota projektiin ja hän on sidottu Draculan nimeen myös ohjaajasetänsä Francis Ford Coppolan kautta. Kauhukomediat lippuluukuilla on vähällä ja ne ansaitsisivat paikkansa kun kauhun renessanssi on täällä. Ehkä M3GAN toi uutta eloa mutta tämä on R luokiteltu splatter missä on kieli poskessa. Se ei häpeile käyttää irtoraajoja lyömäaseena tai seivästiminä. Renfieldin hyönteiset ovat yhtä sama kuin Kippari-Kallen pinaatit. Vampyyrisäännöillä on osansa hauskanpidosta. Vaikka juonessa on pienet vastoinkäymisensä, sillä ei ole väliä kun tämä ei ota itseään niin umpivakavasti.
Nicolas Cage on yhtä sama kuin jumala maan päällä. Jos hän tekee väärin, hän ei välitä projektista. Jos hän näyttelee Crazy Nicolas Cagea, lopputulos voi olla jotain sellaista kuin The Wicker Man tai Bad Lieutenant. Sitten on jotain sellaista kuin Leaving Las Vegas tai Pig. Meemikausi pitää huolta siitä että hänet muistetaan ja Renfield ei ole poikkeus. Hän välittää. Hän on niin upea kuin olla ja voi. Mainonta (ne mihin kiinnitin huomiota) ei ole pilannut kaikkea ja paljon on vielä nähtävää. Hän pitää huolta siitä että suorituksessa on vivahteita niin Bela Lugosista tai Max Shreckista eikä se ole pelkkää ääntä tai ilmeitä. Tässä on myös tasaista uhkaavuutta.
Nicholas Hoult lainaa Renfieldin pohjaa vähän Warm Bodiesin suunnalta. Allekirjoittanut ei ole elokuvaa vielä katsonut mutta Houltista on tullut samaistuttava valkokangasmies näissä outojen rassukoiden rooleissa. Kuten sanottu, Renfield on romaanin sivuhahmo ja nyt hän saa paikkansa omassa elokuvassaan. Hänen ja Draculan toksinen suhde on leffan parasta antia ja kun nämä kaksi jakavat ruutuaikaa, elokuva loistaa. Toinen on uhri ja koittaa elpyä. Toinen on narsisti joka vetoaa sisimpään pysyäkseen pinnalla.
Awkwafina Rebeccana on myös nautinnollinen omassa juonessaan gangstereja metsästävänä etsivänä. Hänen juonensa on sitä mikä ratkaisee pystyykö elokuvasta nauttimaan. Koska markkinointi lupaa Draculan ja Renfieldin, vastapainona on New Orleansin cop drama. Sinänsä hyvä ajatus koska Interview With A Vampire ja Tv-sarja The Originals sijoittavat tämän kulttuurikaupungin vampyyrien keskelle ja sitä kelpaa katsella. Elokuva elää välimaastossa jossa yhteentörmäyksen on tapahduttava ja onnistuttava. Se onnistuu. Jotkut katsojat saattavat vieraantua siitä että cop draman jäljiltä haluaa palata paljon voimakkaaseen parisuhdekuvaukseen ja tämä toinen ei ole tyylillisesti yhtä voimakkaalla tasolla. Shohreh Ahgdashloo on tyylikäs gangsteriäitinä ja sitten Ben Schwartz tämän poikana toimii vedenjakajana ärsyttävyyden ja tietoisen naurettavuuden välillä. Renfieldilla ja Rebeccalla on hyvät kemiat siinä mielessä että heillä on platoninen suhde ja ymmärtävät toisiaan mikä oli parempi ratkaisu kuin perinteinen romanssi. Siinä elokuva löytää jalansijaa näiden kahden juonen välille ja miten jopa Dracula saadaan mukaan tähän kaaokseen mukaan.
Olisiko elokuva löytänyt muutakin keksittävää? Tämä olisi voinut olla sellainenkin kuin edellä mainittu The Originals, yliluonnollisten leirien valtataistelusta mutta juoni valitsi sen reitin minkä valitsi ja nautin siitä mitä näin. Se on oma outo juttunsa eikä häpeä sitä. Se rakastaa inspiroimiaan genrejään ja syöksyy siihen. Huomasin leffan aikana kuinka aika kului mukavasti ja sen parissa viihtyi. Juoni tuli siinä omana jälkiajatuksena. Se olisi hyötynyt lisäminuuteista mutta hyvä näin. Elokuva ei menestynyt lippuluukuilla mikä kertoo word-of-mouthin tärkeästä asemasta ja yleisö ei välttämättä halunnut tällaista hybridiä mitä on vaikea kuvailla. Sellaiset menestykset kuin M3GAN, Cocaine Bear ja Scream VI leikkivät genrensä kanssa mutta ne ovat suoraa tavaraa. Renfield ei takaa että Nicolas Cagen kulttiasema tai hybridin markkinoiminen kantavat yleisön kiinnostuksen.
Renfield on kuitenkin ensimmäisiä näistä Dracula sovituksista mitä on vielä edessä. Viime vuonna tuli aikalailla unohdettava The Invitation kartanon sisällä tapahtuvista rituaaleista. Elokuussa ilmestyy suorempi kauhukuvaus Last Voyage of Demeter ja ensi vuonna onkin luvassa jo kolmas adaptaatio Nosferatusta (director Robert Eggers). Nähtäväksi jää miten Nicolas Cagen sovitus hahmosta kestää näiden jälkeen..
⭐⭐⭐½ /5
